Ne kertovat merkillisistä seikkailuista ja urotöistä, mielen jaloudesta ja tapojen hienoudesta, onnellisesta tai onnettomasta rakkaudesta, suurista meristä ja mainioista kansoista. Niiden ihanteena ei enää ole läänityslaitoksen raaka soturi, vaan sivistynyt ritari, joka jalostuneemmasta tunne-elämästään huolimatta kykenee minkälaisiin urotöihin hyvänsä rakastamansa naisen tähden. Ja usein, kuten Graal-tarinoissa, saa niiden sisällys syvemmän, vertauskuvallisen merkityksenkin.
Tältä ajalta on meille säilynyt pari nimeäkin, joita siihen aikaan — ja osaksi vielä nytkin — ympäröi kuuluisuuden sädekehä: Marie de France, Euroopan ensimäinen naiskirjailija, ja Crestien de Troyes, trouvèrien kuningas, hieno hovimies ja runoilija. Edellinen kirjoitti lyhyitä, runomuotoisia tarinoita (laisses), joissa merkillisen miellyttävä kertomistapa ja rikas mielikuvitus viehättää herkkätunteisuuteen ja runolliseen käsitykseen yhtyneenä. Jälkimäinen sepitti suuret runomuotoiset "romaanit" Tristanista, Erec'istä, Cligéstä, Lancelotista, Yvainistä ja Parsifalista, jotka edustavat suurimpia saavutuksia alallaan, ja joissa kuvastuu senaikuisten korkeimpien yhteiskuntaluokkien ihanteet ja tavat.
Chrestieniä käyttivät mallinaan myöskin saksalaiset eepikot joko kääntäen tai uudelleen muodostellen hänen tarinansa. Hartmann von Aue, Gottfried von Strassburg, Wolfram von Eschenbach ovat kaikki suuremmassa tai pienemmässä määrässä Chrestienin oppilaita ja seuraajia. Mutta vielä kolmannelta taholta tuli aiheita ja vaikutteita. Itämaat ovat aina olleet satujen luvattuja maita, ja sieltä tulvi nyt — varsinkin ristiretkien aikana — runsas määrä satuja ja tarinoita, jotka liikkuivat merkillisissä mielikuvitusmaailmoissa, oudoissa oloissa, tai olivat räikeän satiirisia suuntautuen varsinkin naissukua vastaan, ja tullen tuon ominaisuutensa vuoksi varsin kiitollisiksi aseiksi askeettisten pappien ja saarnaajien käsissä.
Erittäinkin juuri itämaisista aineksista on muodostunut hyvin rikas fabliaux -kirjallisuus. Ne olivat pieniä runomuotoisia, huvittavia juttuja, joissa useimmissa on ivailun kärki. Sieltä ovat kotoisin monenmoiset eläintarinat ja pelkät kansansadut, pyhimysten elämäntarinat sekä kertomukset Aleksanteri Suuresta ja Troijan sodasta, monilla mielikuvituksen laatimilla lisäpiirteillä melkein tuntemattomiksi sommiteltuina.
* * * * *
Tähän itämaiseen tarinaryhmään kuuluu kertomus Aucassinista ja Nicolettestakin, mutta ennen kuin ryhdymme sitä tarkemmin käsittelemään, lienee syytä ottaa selville, kuinka kirjalliset tuotteet siirrettiin yleisön nautittaviksi, kuinka ne levisivät ja kulkivat edelleen.
Kuten tunnettua oli lukutaito keskiajalla varsin vähän levinnyt. Lukea osasivat oikeastaan vain papit ja jotkut korkeimpiin säätyluokkiin kuuluvat henkilöt, harvoin muut. Tästä seurasi, ettei kirjallisuutta silloin useimmissa tapauksissa luettu, vaan kuunneltiin, ja tämä kirjallisten tuotteiden esittäminen jäi erityisesti sitä varten valmistuneiden henkilöiden hoidettavaksi.
Näitä oli kolmea päälajia: kelttiläiset ja germaaniset laulajat (bardit), kuljeskelevat teinit ja roomalaisilta perityt temppuilijat, jotka lopulta melkein kokonaan syrjäyttivät edellämainitut, muodostaen keskiajan elämään oleellisesti liittyvän luokan.
Jo Rooman vallan aikana näki tuollaisen kuljeskelevan soittoniekan, temppuilijan ja näyttelijän kirjavan, erivärisistä tilkuista ommellun puvun vilahtelevan kaikkialla koko suuressa valtakunnassa. Ja kun valtakunta hajosi, eivät soittoniekat silti kadonneet. Nyt näki heidät taas Attilan hovissa, näki Italiaan tunkeutuneiden germaanikuninkaiden valta-istuimen portailla, kaikkialla, missä vain oli kuuntelevia korvia, väen kokouksia tai juhlatilaisuuksia. Heidän nimityksensäkin periytyi romaanisiin kieliin (lat. joculator, ransk. jogleor, provenc. joglar).
Heidän päätehtävänään oli siis kirjallisten tuotteiden esittäminen kertomalla tai laulamalla, jota he säestivät useimmiten viuluntapaisella soittokoneella (viele), harpulla tai jollakin muulla monista senaikuisista soittoneuvoista. Missä vain oli suurempi väen kokous, sinne he runsaslukuisina saapuivat ansaitsemaan leipäänsä lauluillaan tai tempuillansa, hiukan kujeilemaan ja mahdollisesti vähän varastamaankin. He olivat mukana yhtä hyvin maallisissa kuin kirkollisissakin juhlissa. Ritarien linnoissa huvittivat he vieraita aterioitten aikana, markkinoilla rahvasta vikkelillä taidonnäytteillään.