Niin kulkivat soittoniekat, yksin tai joukollakin, — suurempiin juhlatilaisuuksiin saattoi heitä kertyä tuhansittain — kaupungista toiseen ja maasta maahan useimmiten köyhinä ja halveksittuina, harvoin rikkaina ja hyvinvoipina. Näillä retkillään joutuivat he joskus Itämaiden kaukaisiin hoveihin, Turkkiin ja Persiaan saakka, kuullen siellä uusia tarinoita ja tuoden niitä muassaan Euroopaan. Heidän ohjelmansa kasvoi kasvamistaan, ja ihmiset kuuntelivat heitä aivan yhtä mielellään. Voi sanoa heidän hävinneen vasta uutena aikana, tai saattaisipa väittää, että sirkusseurueet ja monet muut kiertueet vieläkin jatkavat heidän ammattiansa.
Lyyrilliset laulunsa esittivät he ulkoa, suuremmat eepilliset olivat taas kirjoitetut muistiin, ja niitä käsikirjoituksia kantoi esittäjä matkoillaan mukana. Saattoipa sitäpaitsi tapahtua, että joku asianharrastaja jäljennytti itselleen suurta mieltymystä herättäneen tuotteen, ja tällaisina käsikirjoituksina ovat monet noista lauluista, tarinoista ja kertovista runoista säilyneet meillekin. Suurin osa on tietysti kadonnut, ja monista tiedämme vain toisten käsikirjoitusten mainintain tai sattumalta säilyneiden kertomusten perusteella.
Käsikirjoituksena — ja vieläpä vain yhtenä — on myös Aucassin ja Nicolette meille säilynyt. Sen on julkaissut sekä kieli- ja tekstikriitillisillä selityksillä varustanut professori Hermann Suchier, Hallen yliopistosta. Alkuaan on se kirjoitettu Picardien murteella, ja sen tekijä on kai ollut kotoisin Hainautin maakunnasta, johon muutamat paikalliset seikat kertomuksessa viittaavat.
Tarinan lähteitä ei tunneta, mutta kaikki siinä haastaa itämaisesta alkuperästä. Niinpä oli tuo runona ja suorasanaisena vaihteleva esitysmuoto hyvin tavallinen itämaisissa romaaneissa, vaikka runo-osat niissä tavallisesti sisälsivät vain siveellisiä opetuksia ja neuvoja, itse kertomuksen jatkuessa suorasanaisena. Miehisen päähenkilön nimi taasen on arabialaista alkuperää: Al Casim = Aucassin, ja esim. miesten makaaminen lapsivuoteessa on verrattain tavallinen aihe itämaisissa romaaneissa. [Kts. Selityksiä lopulla.]
Tarinamme on muuten aivan yksinäinen ilmiö. Ranskan keskiaikaisessa kirjallisuudessa ei ole toista, joka muodon tai sisällyksen puolesta sitä muistuttaisi. Ainoastaan romaani Floire et Blancheflor lähenee sitä kohdittain. Emme tiedä, onko se aina ollut näin erikoinen, vai onko se ainoa meille jäänyt näyte laulutarinasta (cantefable). Kaikissa tapauksissa osoittaa kielellinen muoto, että se on sepitetty noin 1200-luvun alussa, samaan aikaan kuin ensimäiset ranskalaiset proosanovellitkin syntyivät.
Varmaksi voimme todeta ainoastaan sen, että "Aucassinin ja Nicoletten" tuntematon tekijä on ollut etevä runoilija, niin etevä, että hänen teoksellaan on täysi viehätys vielä nykypäivinäkin. Tekijä oli kaiketi vain kiertävä soittoniekka, mutta siinä tapauksessa oli hänellä tavallista suurempi taiteellinen kyky, mahdollisesti tavallista suurempi sivistyskin. Hän on itsetietoinen taiteestaan, kuten selvemmin huomaa hänen luonteenkuvaus-tavastaan. Pikku piirteillä, luonteenomaisia puolia esiintuoden, saa hän henkilönsä esiintymään täysin elävinä edessämme.
Varsinkin on Nicoletten siro kuva mitä tarkimmin piirretty. Tuo pikkuinen päättäväisyys ja toimintatarmo tytön luonteessa antaa hänelle oudon, tuoreen viehätyksen, mikä pakostakin saapi ihailemaan häntä — ominaisuus, joka hänen rakastetultaan, niin ritarillinen ja urhoollinen kuin hän muuten onkin, melkein kokonaan puuttuu. On kyllä totta, että tekijä kertomuksen lopulla jättää sielullisen kuvauksen syrjemmälle, huvittaakseen lukijaa vain merkillisillä jutuilla Toreloren oudosta maasta, tai jännittääkseen hänen mieltänsä seikkailuilla. Mutta tarinalla on kokonaisuudessaan niin harvinainen tenho, että se sellaisenaan on keskiajan parhaiden taiteellisten saavutusten tasalla.
Siihen vaikuttaa vielä kertomistavan eloisuus, siinä tuon tuostakin esiin puhkeava raitis runous ja hyväntahtoinen huumori, niinkuin tuossa kuuluisassa kohtauksessa, jossa Aucassin selittää, miksei hän tahdo mennä taivaaseen.
Ja lopulta vielä tuo tunnehehku, niin luonnollinen ja naivi, että se on harvinaista keskiajankin tuotteissa, ollen hengeltään melkein nykyaikainen. Rakkaus ei ole tuhoava intohimo kuten "Tristanissa", ei joutava ajankuluke kuten monissa kevyemmissä jutelmissa, — siinä on jotakin inhimillistä, nuorta ja kukkivaa, jonka me hyvin ymmärrämme.
Tunnetuksi tultuaan on "Aucassin ja Nicolette" käännetty melkein kaikille sivistyskielille, ainakin saksaksi, englanniksi, nykyis-ranskaksi. Sitäpaitsi on sitä käytetty näytelmien ja oopperain, runojen ja kertomusten aiheena, onpa vielä parodioitukin.