Pakinaa ja huomioita metsistä ja pelloista. — Saksin vuorimaassa. — Tutuhkossa ilmapiirissä. — Viini- ja humalaviljelyksiä.
Tarkastaessaan seuraavana aamuna klo 8 Anhaltin asemalla kiikarinsa, kompassinsa ja karttansa huomasi Simeoni, että heidän löytöretkensä tuli jatkumaan edelleen pitkin Saksan tasankoa, kunnes Dresdenin seuduilla törmättäisiin Saksin vuorimaahan. Kun sitten pitkin Elben laaksoa mennä nujuutettaisiin sen poikki, aukeisi eteen Böhmin ylätasanko, jolloin saisi nähdä, minkälaista siellä nyt sitten olisi. Ja kun olisi ajettu sitä aikansa, tulla hurahtaisi juna Pragiin, jossa toverukset mielivät taas hetken huoahtaa.
Jo Berliniin tullessa olivat veljekset ikävöiden katselleet, eikö näkyisi missään metsiä. Ja olihan niitäkin, metsikköjä, siellä ja täällä, mutta eipä siinä merkityksessä ollenkaan kuin vanhan Jukolan mailla. Missä lienee vika, mutta istutettu ja hoidettu petäjä, joka seisoo tiukassa ryhmärivistössä kuin ainakin kaiken kurin ja järjestyksen kotimaassa, ei näytä täällä jaksavan kasvaa sillä tavalla kuin hongisto Teerimäellä ja tuhansilla muilla Suomen kankailla. Alkurunko on kyllä oksatonta, mutta sittenkin jollakin tavalla kaiskerata, useimmiten lenkoa puoleen tahi toiseen, ja päättyy liian pian sakeaan ja heikon näköiseen latvatupsuun, jossa on tiheästi pieniä hoikkia oksia, kuin olisi sitä nuoruudessa ollut lammas pilaamassa. Lieneekö ilmanala männylle jo liian lämmintä, vai tehneekö pohjakasvillisuuden, marjanvarren, sammalen, risukon ja kaiken sellaisen kosteutta säilyttävän aineksen puute olon petäjä paralle liian kuivaksi? Perehtymättömänä näihin syvempiin metsäasioihin täytyi Simeonin jättää kysymyksensä vastausta vaille.
Koivukin, riippaoksa ja ritvalatva, näyttää täällä hiukan vieroksuvan oloaan. Veljekset eivät ainakaan nähneet yhtään sellaista koivua, joka rungon suoruudessa, tuohen valkeudessa ja lehvien notkeassa tuuheudessa voisi ajatellakaan kilpailua Suomen kohisevien ritvajättiläisten kanssa. Se on täällä syrjään sysätty ja viettää nähtävästi ujoa ja vaatimatonta elämää, uskaltamatta nousta siihen suoraan ja soleaan korkeuteen, joka meillä usein tekee koivut niin uljaan ja ihanteellisen kauniiksi. Pyökillä, tammella ja muilla sellaisilla paremman maan puilla on kyllä rehevyyttä ja paksuutta sekä lehväin tummaa tuuhevuutta, mutta tuota vapaata ja korkean itsenäistä, ilmavaa ja kohottavaa rungon nousua, joka usein on niin luonteenomaista Suomen petäjille ja koivuille, ei niillä ole. Täten ainakin Simeoni asian harkitsi, tuijottaessaan väpättävin silmin nopeasti ohi kiitävään maisemaan.
Se oli samaa ruis-, sokerijuurikas-, vehnä- ja perunalakeutta, jota oli jo kestänyt Rügenin rannasta saakka, mutta täällä Berlinin eteläpuolella eivät maat näyttäneet Simeonin mielestä aivan yhtä hyvin hoidetuilta kuin Itämeren puolella. Salaojitusta ei kaikkialla huomannut ja hyvin suuria aloja oli aivan ylösottamatonta kulomaata. Se muodosti kuitenkin poikkeuksen ja oli ehkä siinä tilassa Simeonille tuntemattomia, mutta silti mahdollisesti hyvinkin viisaita viljelystarkoituksia varten. Maanviljelijäsääty hoiti täälläkin selkä kumarassa vanhaa syntiinlankeemuksessa määrättyä tehtäväänsä, mennä junnaten auran jäljessä ja massautellen huulillansa. Pohjois-Saksan pulleat hevoset olivat kuitenkin hävinneet, luovuttaen sijansa härille, jopa lehmillekin, jotka vaelsivat sukunsa tunnetulla tyyneydellä ja verkkaisuudella, huolimatta paljoa ajajan rähinästä, tehden vakoa valjastettuina milloin rinnakkain, milloin peräkkäin. Kuta lähemmäksi Dresdenin seutuja kuitenkin tultiin, sitä puutarhamaisemmaksi muuttui maa, ollen lopuksi tuota samaa poikkeuksettomasti valmista maailmaa, jota Simeoni oli jo aikaisemmin ihmetellyt.
Katsellessaan tätä näkyä: loputtomia peltoja, suoria, kirsikkapuiden reunustamia viertoteitä, tasankojen keskellä kyyröttäviä kyliä, kaikkialla silmiinpistävää elämän ja maan lopullisesti tapahtunutta järjestelyä, valtasi Simeonin yhtäkkiä kiitollisuuden tunne siitä, ettei hänen ollut tarvinnut syntyä tänne ja jäädä elämään näiden kaikkien viivotinsuorien olosuhteiden ja teiden aitaukseen. Jos hänet nyt siihen pakotettaisiin, tulisi hän hulluksi ikävästä. Hänen sydämeensä nousi viehättävä kuva siitä, kuinka hän ennen poikasena Jukolassa, kyllästyneenä Toukolaisiin ja koko maailmaan nimismiehinensä ja pappeinensa, koppoi kontin ja kirveen sekä painui synkkään saloon, korpien kohtuun, kuunnellakseen niitä ääniä, jotka lauloivat hänelle samalla tavalla kuin vuosituhansia sitä ennen omalle yksinäisyydelleen. Tämä Pohjolan salojen koskemattomuus, hänen nuoruutensa salaperäinen Impivaara ryhmyisine kallioineen ja partaisine kuusineen, väikkyi tällä hetkellä hänen sielussaan kalliimpana kuin kaikki maailman viljelykset ja aarteet yhteensä. Sellaisia ovat Jukolan veljekset.
Dresdenin seuduilla väistyi rauhallinen ja vakava maanviljelysleima syrjään yhä tiheämmässä olevien tehtaanpiippujen tieltä. Toverukset panivat merkille, että jokaisesta niistä nousi savua ja että siellä alla siis työskenteli armeija nokisia ja hikisiä naisia ja miehiä, kahlehdittuna uuden ajan hirveimmän keksinnön, teollisuuden palvelukseen. Simeoni tunsi elävästi, ajaessaan tänne hymyilevältä maaseudulta, kevätleivon laulun ja orastavan ruohon keskeltä, kuinka vihamielinen ihmisen yksilölliselle onnelle ja alkuperäiselle tarkoitukselle kehitys on ollut ja on, luodessaan armottomista taloudellisista syistä maailmaan näitä nokisia mehiläismättäitä, joissa raudan ja tulen keskellä hiljalleen sielu näivettyy, käy kapinalliseksi ja yhteiskunnalle vaaralliseksi.
Simeoni ei kuitenkaan ehtinyt kehitellä näitä maailmanpulma mietteitään sen pitemmälle, ennen kuin jo oli sivuutettu Saksin kaunis pääkaupunki ja lähestyttiin Erzgebirgen vuorimaata. Matka muuttui nyt uudella tavalla mielenkiintoiseksi. Sileänä, mutta nopeana vuolteena virtaa vastaan Elbe, kannatellen pinnallaan pitkiä ja kapeita, täyteen lastattuja proomuja, joita puuhakkaan ja hääräilevän näköiset, pässimäiset pikku pukseerit haalaavat sekä vasta- että myötävirtaan. Joki näyttää kauttaaltaan hyvin peratulta, jopa rannatkin ovat erittäin sileät ja siivotut. Jonkunmoisia matalia, kaarevia, pieniä patolaitoksia pistää rannoista jokeen, muodostaen alapuolelleen tyynen kosteen, mutta Simeonin tiedot eivät riitä sanomaan, mitä tarkoitusta noilla laitteilla mahtoi olla. Virtaavan, raikkaan veden näkeminen vaikuttaa raitistuttavalta ja saa ajatuksen kysymään sen alkuperää, kuvittelemaan niitä vilpoisia vuoria, joiden rinteiltä tämä Saksan toinen mahtava valtasuoni saa ensimmäisen alkunsa.
Virtapa olikin pitkän aikaa ainoa, joka oli junan ikkunasta nähtävissä, sillä yhä jyrkempinä kohosivat vuoret jokilaakson molemmin puolin. Vähän kumartumalla saattoi Simeoni kuitenkin lähettää tutkistelevan ja janoisen katseen vuorten huipuille saakka ja tuntea sydämessään niiden ryhmyisen korkeuden aiheuttamaa juhlallista huimausta. Väliin ne ovat viljeltyjä aivan kokonaan ja peltojen sekä ketojen keskellä kasvaa säännöllisissä riveissä hedelmä-, arvattavasti omenapuita. Toisin paikoin kasvaa rinteillä istutettua mäntymetsää. Tuossa on yksi metsäsarka kaadettu. Kun mitään pikkumäntyä ei ole, on se pantu aivan sileäksi, ja joka pikku oksakin on otettu talteen. Tukin suuruutta ei ole ainoakaan puu ehtinyt saavuttaa. Se on järjestelmällistä puun viljelystä. Tuossa kohoaa huippu paljaana, harmaana, ryhmyisenä liuskekalliona, joka pistää metsän keskeltä esiin kuin saarnatuoli, tuossa aukeaa huippujen lomitse laaja näköala vuoristoon, joka korkeana, pehmeäpiirteisenä kukkularyhmänä häipyy ihmeen ihanaan keväiseen autereeseen. Toverukset ovat vaiti ja tuijottavat maisemaan, joka vaihtuu minuutti minuutilta, tarjoten heidän siimalleen yhä uutta kauneuden ravintoa.
Sitä jatkui vielä, kun oli menty Tshekko-Slovakian rajan yli ja saavuttiin Tetschenin kaupunkiin, jossa Saksan tomu oli virallisesti pyyhittävä pois ja ruvettava nielemään tshekkiläistä ilmaa. Tavaroineen kaikkineen joutuivat matkustajat pitkässä rivissä odottamaan sekä tulli- että rahavarain tarkastusta, jossa toveruksille olisi saattanut käydä hullusti, ellei Tuomas olisi nokkeluudellaan selvittänyt asemaa.