Ja näin sanoen tarttui Juhani päättäväisesti Simeonia käsipuolesta taluttaen hänet pois pyhän Nepomukin sillalta, koska, kuten hän selitti Tuomaalle, mies parka saattoi oireista päättäen pian langeta historialliseen lovetilaan, joka on vielä kauheampi kuin se, jossa hän oli saapasnahkatornista palattuaan ja nähtyään itsensä Lusifeeruksen. Varovasti he siis kuljettivat hajamielisen ja itsekseen jahkailevan Simeonin keskellänsä aina Wenzel-aukeamalle saakka, jossa sitten pontevasti ruvettiin ottamaan selkoa elämän aineellisista puolista.

Hetken perästä nouseskelivat veljekset eräitä portaita ylös, jotka tuntuivat heistä hiukan liian yksinkertaisilta ja tomuisilta ollakseen vientiväylänä siihen ensiluokan ravintolaan, jota heille oli suositettu. Mutta uskoahan täytyi ja perille mentiin. Avattuaan sitten oven tulivat he etehiseen, jonne vaatteitten vastaanottopöydän taakse oli kasattu suuri joukko wieniläistuoleja. Mutta pöydän ääressä, rivissä kuin pääskyset puhelinlangalla, istui kolme valkorintaista edeskäypää, kaikilla naamat oveen päin ja edessään kukkurallinen lautanen perunoita ja jotakin lihaa, nähtävästi kanaa. Veljesten astuessa sisään muljauttivat he kaikki kuin komennosta silmiään tulijoihin päin, kuitenkaan vähääkään keskeyttämättä syöntiänsä, joka suoritettiin kumartuneena lautasen päälle, ahmimalla ja kuurona kaikille muille inhimillisille intresseille. Ällistyneen Simeonin kysymykseen, oliko tässä yleinen ravintola, vastasivat he nyökäyttäen samalla kertaa kuin potkija-ukot päätänsä viereistä ovea kohti ja keskeyttämättä jatkaen syömistään. Simeoni kurkisti ovesta: sali oli suuri, mutta siellä ei ollut ainoatakaan elävää sielua. "Eihän täällä ole ollenkaan ihmisiä!" kääntyi hän ihmettelemään kyyppareille. Kuin surumielinen tuulen kohaus lennähti murheen pilvi jokaisen otsalle, mutta syömistänsä he eivät keskeyttäneet, vaan omistivat lautasilleen entistä suurempaa ja kiinteämpää huomiota. Peräti ällistyneenä ja ymmällä moisesta trahtööri-menosta pyöritteli Simeoni lakkiansa oven suussa, kunnes kyypparien tekemä vaikutelma purkautui leveäksi ja ravitsevaksi nauruksi, jonka turvin he virkeinä pääsivät ovesta ulos ja toiseen paikkaan. Siellä veljekset saattoivat panna merkille, että tshekkiläisillä on sama ominaisuus kuin veljillään ryssillä: he ovat aivan mestareita valmistamaan erinomaisen maukkaita ja monipuolisia ruokia, joiden veroisia ei pursunnut ainoastakaan niistä ihmeellisistä sarvista, jotka pyhälle marttyyrille ilmestyivät luolan seinään. Ja hänhän oli kuitenkin Timon arvostelun mukaan taivaassa!

XII.

Passikokemuksia. — Tuntematon Suomi. — Tshekkiläisessä kirjakaupassa. — Narodny Listy'n toimituksessa. — Tshekkiläisessä pankissa.

Aamulla 18 päivänä viittasi synkän ja juhlallisen näköinen portinvartija etehisen seinällä oleviin erinäisiin julkipanoihin, joita oli siinä monella kielellä, vieläpä saksaksikin. Siinä tehtiin tiettäväksi, että matkustajain oli ehdottomasti persoonallisesti mentävä poliisikamariin näyttämään passiaan, sillä ilman sen leimaa ei maassa saanut olla eikä sieltä päässyt pois. Mikäpä siinä auttoi, veljekset lähtivät sanottua paikkaa etsimään, aavistaen, että tämä oli vasta ensimmäinen monesta samallaisesta, edessä olevasta kokemuksesta.

Tultiin sellaiseen paikkaan, jollaisia poliisikamarit yleensä ovat. Ne eivät herätä mitään esteettisiä tunnelmia. "Pysykäähän perässä", sanoi Tuomas, ja raivautui nokkelasti ja kylmästi ällistyneen, nähtävästi samalla asialla olevan yleisön läpi kirjurin pöydän ääreen, lyöden hänen nenänsä eteen kolme kappaletta maaherra Jalanderin antamia passeja, joista ainoastaan yksi oli kansissaan kiinni, mutta toiset kaksi kuin repaleiksi luettuja lainakirjaston suosituimpia rakkausromaaneja. Herra sihteeri ei siitä kuitenkaan ällistynyt, vaan rupesi tavailemaan asianomaisten nimikirjoituksia, toimitus, joka taas nosti erinäisiä hikikarpaloita veli Juhanin otsalle. Mutta kun siitä oli selvitty — siten, että sihteeri piirteli joitakin hyvin apokryyfisiä koukeroita Juhanin ristimänimen jälkeen kirjaansa — otti mies esille sarjan erilaisia leimoja, rykäisi ja rupesi iskemään niitä passeihin, niin että pöytä notkahteli. Virastot ovat aina rakastaneet leimoja ja onpa voinut huomata, että kuta kansanvaltaisempia olot ovat, sitä enemmän tarvitaan leimasimia. Leimasinteollisuus on suoraan verrannollinen demokratian edistykseen: paperi, jossa sellainen löytyy, on jokaisesta todellisesta demokraatista "tabu", "pyhä", s.o., se sisältää jonkunmoista maagillista voimaa, joka suojelee sitä ja sen paperin kantajaa.

Sihteeri lienee nähnyt hienon hymyn pilkahduksen Simeonin suupielessä ja arvannut, mistä se johtui. Mutta ihmeellistä! Hän ei rypistänyt ankarasti ja virallisesti kulmakarvojaan tuuheaksi vihan sillaksi, vaan — hymyili hänkin sardoonisesti. Simeonin teki mieli ojentaa kätensä pöydän yli ja taputtaa häntä olkapäälle, sillä hän oli kaikesta päättäen Pragin poliisilaitoksen viisaimpia miehiä. Mutta hän ei tehnyt sitä kuitenkaan, koska hän pelkäsi, että maailma ympärillä ei hänen hyvää tarkoitustansa ymmärtäisi, ja koska hän sittenkin tunsi hiukan närää tuota sihteeriä kohtaan siksi, ettei hänellä nähtävästi ollut suurta aavistusta siitä, mikä maailmanpaikka Suomi oli ja missä se sijaitsi. Hän olisi arvattavasti silmät ummessa osannut luetella Etelä-Amerikan tasavallat, unohtamatta Haitia ja muita sivistysvaltioita, jotka olivat olleet mukana antamassa "hunneille" selkään, mutta Suomi ja suomalaiset — mitä ne olivat? Katkerana mietti Simeoni, mitä ihmettä Suomen pitäisi tehdä tullakseen tunnetuksi. Kirjallisuus siinä ei auta, ei, vaikka tietoja Suomesta painettaisiin joka ainoa paperineliösentti täyteen, minkä kaikki Suomen paperitehtaat yhteensä valmistavat, ja se kirjallisuusmäärä sitten vyörytettäisiin uutena aineen paisumuksena Europan yli; järkähtämättä silloinkin Europa kieltäytyisi tutustumasta Suomeen — se on sellainen ominaisuus tuon niemimaan asukkaissa. Mutta mikä muu valtio tahansa — Albania! Kuinka intressanttia! Kuinka omituiset olot — kerrassaan patriarkaaliset — siellähän vielä vallitsee verikosto — taitaisi olla parasta Suomessakin kieltää lukutaito ja avioliitto, pukeutua nahkoihin ja asua luolissa — arvattavasti maailman mielenkiinto silloin kohdistuisi meihin niin äkkiä, että ylimääräisillä laivalinjoilla saataisiin ruveta rahtaamaan tänne uteliaita turisteja, jotka tulisivat keskuuteemme levähtämään liikakulttuuristaan mielenkiintoisissa ja alkuperäisissä oloissamme. — Todennäköisesti meistä silloin tulisi sanomattoman kallis kansansirpale, jota suojeltaisiin rautahäkissä kaikelta väkivallalta kuin maailman viimeistä majavaa, ja josta kirjoitettaisiin toinen toistansa laajempi ja oppineempi teos…

"Kuule Tuomas, pidä hiukan silmällä tuota Simeonia sillä aikaa, kun käyn ostamassa paperia ja liimaa, että saamme koettaa korjata näitä passi-onnettomia. Hänhän on aivan sen näköinen kuin mietiskelisi hän murhayritystä jotakin Tshekkoslovakian merkkihenkilöä vastaan!" Annettuaan nämä ohjeet poistui Juhani luoden Simeoniin varoittavan katseen, ja Tuomas laski konstaapelimaisesti kätensä tämän olkapäälle.

Niin oli se asia selvä ja jonkun aikaa myöhemmin tapasi Simeoni itsensä harhailemasta kaupungilla, uudelleen syventyäkseen sen hauskaan ja pittoreskiin ulkonäköön. Hän astua tapsutteli siellä ja täällä, kunnes huomasi seisovansa suuren kirjakaupan ikkunan ääressä, aivan kuin olisi ollut iltakävelyllään Aleksilla, suorittamassa jo 16-vuotista vahtipalvelustaan Suomalaisen ja Akateemisen kirjakaupan näyteikkunoiden ääressä. Katsellessaan siinä rikasta ja monipuolista kirjavarastoa, mikäli saattoi ollenkaan päästä selville oudoista nimistä ja otsakkeista, juolahti hänelle mieleen mennä sisälle kyselemään itse kauppiaalta jotakin. Heti sen jälkeen seisoi hän hienon ja sivistyneen näköisen, vielä nuorenpuoleisen miehen edessä, esitti asiansa ja oli pian vilkkaassa keskustelussa.

Keskustelun aikana tunsi hän vaistomaisesti isäntänsä puheen sävystä, että tälläkin oli Suomesta hyvin hämärät käsitykset. Kun hän vaatimattomasti mainitsi, että Suomessakin on kirjakauppoja ja kustantajia, ja että siellä painetaan kaikenlaisia kirjoja, otettiin tämä tieto vastaan jotenkin siihen tapaan, että "vai niin — onpa hauskaa, että olette jo päässeet niin pitkälle". Ehkä Simeoni erehtyi tässä, mutta niin hänestä ainakin tuntui. Tshekkiläisiä kehui kirjakauppias lukuhaluisiksi. "Kuinka suuria painoksia teidän kirjailijainne teoksista otetaan?" kysyi Simeoni. "3-15,000 kappaletta", vastasi kirjakauppias. "Ja tshekkiläisiä on?" — "Ehkä siinä 10 miljoonaa." (Todellisuudessa heitä lienee korkeintaan 6 miljoonaa.) Simeoni muisteli, että painosmäärät nyttemmin saattaa Suomessakin, ainakin samassa lievässä reklaamitarkoituksessa, ilmoittaa jokseenkin samoiksi ja että suomalaisia on vain kolmisen miljoonaa; näin ollen hän ei puhunut suomalaisten painoksista ja asukasluvusta mitään, sillä kirjakauppias ei olisi häntä uskonut. Simeoni sai kuulla, että Tshekko-Slovakian kirjatuotanto on vilkasta, että löytyy suuria kansallisia kustannusliikkeitä, jotka täysin pystyvät tyydyttämään kansan kulttuuritarpeen, että kansakouluoppikirjat ovat valtion huollettavina ja että kirjakauppajärjestelmä on suunnilleen sama kuin Saksassa — eli siis sama kuin Suomessakin. Hänelle näytettiin kohteliaasti kauniita tshekkiläisiä teoksia, joskaan mitään sellaista, joka olisi kestänyt kilpailun Seitsemän veljeksen, Suomen kansan satujen tahi muiden loistoteostemme kanssa, ei tuntunut olevan. Suuri ja laaja propagandateos Tshekko-Slovakiasta oli myöskin nähtävänä. Simeoni pääsi selville siitä, minkä oli jo ennestäänkin tiennyt, että tämän kansan elämä on kirjalliseenkin tulevaisuuteen nähden epäilemättä lujalla kansallisella pohjalla, jolle sopii toivo rikkaasti rakentaa niin paljon kuin voimat myöntävät.