Lähtö Helsingistä. — Pikku huomioita ravintolavaunussa. — Kotimaalle hyvästi ja kiitos.

Leikattiin maaliskuun 12 p. 1921.

Tänä päivänä, kello 5,15 i.p., oli kolmen matkatoveruksen määrä aloittaa kauan suunniteltu pikaretki etelän maille, kevättä ja korkeaa aurinkoa vastaan, seuduille, jotka lapsuudesta saakka ovat olleet verhoutuneina mielikuvituksen ihannoivaan, satuhohtoiseen autereeseen. Ja kun lähtö sitten todellakin tapahtuu ja ero omaisista sekä kotikaupungista jättää sydämeen kaipuun kipeyttä, tuntee yhtäkkiä, kuinka paljon ihmiselle on kallista: kaikki se, mikä jää, ja kaikki se, mikä on edessä. —

Haikein mielin vaelsi Simeoni näinä minuutteina Helsingin asemalle, sillä vaikka suuren maailman näkeminen houkutteleekin, on kuitenkin kaikki kotiin jäävä niin kallista, että siitä täytyy suorastaan riistäytyä irti. Vanhanaikaisesti suuteli ja syleili hän vaimoansa ja pikku tytärtänsä, jotka ikävissään ja itkuaan pidätellen seisoivat siinä hiukan noloina ja hämillään, kuin ällistyneinä, että nytkö se pelätty matka sitten alkoi. Tällaiset tunteet eivät kuitenkaan ehtineet saada mitään suurempaa sijaa, sillä viereltä kuuluva, toisen matkatoverin, Juhanin, karski ääni ilmoitti, että nyt on mentävä vaunuun, koskapa rautatiehallituksen ilmoittama laillinen lähtöhetki rupeaa olemaan käsissä. Ja niinpä vaihdettiin viimeinen silmäys, jätettiin asemasillalle eräitä pareja sieviä suomalaisia naissilmiä, annettiin veturin hihkaista ja nykäistä vaunut liikkeelle, ja niin alettiin vakaasti ja järkähtämättömästi mennä jyskyttää Turun kuuluisaa kaupunkia kohti. Kolmas matkatoveri, jykevä Tuomas, oli matkustanut sinne jo edeltäpäin, yhtyäkseen "retkueeseen" vanhassa Auran satamassa.

Tällaisen eron hetken jälkeen oli Simeoni jonkun aikaa vaiteliaana, tuimasti imeskellen savukettansa ja katsellen mieleensä jäänyttä Helsingin kuvaa. Se muuttui vähitellen kauniiksi, lempeäksi naiseksi, joka kaipaavasti seurasi katseellaan kaikkia pois kiitäviä lapsiaan, jo edeltäpäin toivottaen niille tervetuloa takaisin. Simeoni ymmärsi siinä istuessaan, kuinka tavattoman kallisarvoinen on "ero sovinnossa", kuinka välimatka yhä suurentuessaan samassa suhteessa pienentää kaikkia niitä piikkejä ja sarvia, joita itsekukin on jokapäiväisessä elämässä näkevinään lähimmäisensä otsassa ja kyljessä, ja joita vastaan hän alituisesti puskee ja möyryää, ollen muka itse aina oikeassa ja ihmetellen, miten muut ihmiset voivat olla niin peräti väärässä.

Tällaiset mietteet keskeytyivät kuitenkin pian, sillä osastossa olevat vakaat suomalaiset rupesivat pian lausahtelemaan aatteita, huomioita ja sukkeluuksia, joista useat omaperäisyydessään väkisinkin vetivät sarjan karheita huulia kontiomaiseen naurun vireeseen. Ja kun sitten siirryttiin ravintolavaunuun, oli siellä Juhanin ja Simeonin kahdelle silmälle ja korvalle paljon sekä nähtävää että kuultavaa.

Siellä oli sangen kansainvälinen yleisö, josta melkoisen osan muodosti juutalainen kansanaines, suureksi osaksi kotoisin Helsingistä. Simeoni, jolla kyllä oli ollut aikaisemminkin tilaisuutta tutustua valitun kansan ulkonäköön, huomasi silti vaipuvansa tutkimaan sitä tarkoin uudelleen. Joukossa oli monta naista, jotka hänen Venla-ihanteestaan huolimatta eivät vaikuttaneet vastenmielisiltä, mutta milloin nenä oli säilyttänyt tyypillisen ulkonevaisuutensa, milloin huulet olivat paksut, tukka musta ja öljyinen, hartiat kuin atleettiklubin puheenjohtajalla ja silmät kuin kivihiilen sirpaleet, siinä loppui Simeonilta sulattamiskyky. "Tunnustan heidät", ajatteli hän, "mielelläni vähintään vertaisikseni luojan edessä, mutta siitä huolimatta pyytäisin nöyrimmästi saada suorittaa tämän lyhyen ajallisen vaellukseni eri osastossa kuin he." Ja kuunnellessaan juutalaisten keskustelua huomasi Simeoni, että ihminen aina puhuu mieliaineestaan. "Jos minulla nyt olisi miljoona kruunua", kuului eräs Ruben-tyyppi lausuvan, ja hänen mustat silmänsä paloivat kapitalistisesta voitonhimosta ja sormet tekivät eräänlaisia käyristyviä, haravamaisia liikkeitä. "Taivas varjelkoon kruunu parkoja sinun kouriisi joutumasta", ajatteli siihen Simeoni, tarkastellessaan miehen ihka uusia vaatteita, kotkannenää, tummaa, aaltoilevaa ja kiiltävää tukkaa, voimakasta leukaa ja kameelimaisia hartioita — mies oli oikeastaan erittäin komea — ja miettiessään, että rohkea pitää sen henkilön olla, joka tuon kanssa uskaltautuu kahden pimeään huoneeseen.

Keskustelu tällaisessa ravintolavaunussa, jossa sattuma vie yhteen toisilleen aivan tuiki tuntemattomia henkilöitä, on tavallisesti sangen vaisua. Syödään haluttomasti eteen ilmestyviä annoksia, heitellään hajamielisiä silmäyksiä ikkunasta, vilkaistaan naapureihin tahi pidetään salaa silmällä jotakin huvittavaa syömätapaa ja syöjää, kiitellään konemaisesti ja annetaan pään veltosti tärähdellä vaunun kiitäessä kiskolta toiselle. Mutta aina on seurueessa sentään joku, joka ikäänkuin riemuiten valitsee juuri tämän syömähetken purkaakseen sydämensä niin, että sen kyllä naapuritkin kuulevat. Sanomattakin on selvää, että täällä pohjoismaissa se henkilö on venäläinen, joka on saanut kielensä kantaan kuulalaakerin ja ylimääräisen annoksen parasta, koskaan kuivamatonta koneöljyä, niin että se maailman synkeimmänkin mullistuksen, hetkellä lerkkuu ja läpättää aivan käsittämättömän helposti ja liukkaasti. Niinpä tässäkin vaunussa, tuossa Simeonin viereisessä pöydässä, istuu venäläinen, jonka kasvonpiirteet kertovat Abrahamin jälkeläisen olleen joskus hänen sukuvuoteensa ääressä ainakin kastemaljan pitäjänä tahi kummina, ja jonka ajelematon parta sekä kuluneet vaatteet kertovat hänen yhdeksännellätoista hetkellä päässeen lipsahtamaan pois siitä sudenkuopasta, jota bolsheviikit leikillisesti nimittävät maalliseksi paratiisiksi. Hän puhuu taukoamatta, tasaisesti ja katkeamatta, poristen kuin hyvällä tulella kiehuva pata, ja tätä Simeoni kuuntelee hartaasti. Hän rupeaa miettimään, mahtaako tuon puheen takana olla riittävästi ajatusvaluuttaa, ja vastaa kysymykseen kieltävästi. Jos asia nimittäin olisi niin, ei maailmaan mahtuisi mitään muuta kuin venäläisten ajatuksia, koskapa heitä on niin paljon ja koska he puhuvat eniten.

Kun Simeoni ja Juhani olivat lopettaneet ateriansa, ilmestyi viereiseen pöytään eräs muista välittämätön, jyrkän itsenäisesti esiintyvä herrasmies, jonka kehto luultavasti oli keinunut jossakin äiti Svean kamarin, lattialla. Kylmästi ja kiinteästi, kuin edeltäpäin tehden tyhjäksi kaikki vastaväitteet, hän tilasi teetä, ja saatuaan sen veti paperikääröstä esille paistetun linnun, arvattavasti kanan, jolla siis nyt oli edessään toinen surkea loppu. Simeoni ihan kyyristyi tuolillaan katsellessaan, kuinka mies käänteli kanaparkaa käsissään kuin köyhä mies kannikkaa Juhani Ahon lastussa, lopulta iskien pitkät, valkoiset, haarallaan sojottavat raateluvälineensä sen lihavimpaan paikkaan. Mainio ruokahalu tuolla miehellä! Kun Simeoni ummisti silmänsä ja kuunteli luitten rusahtelua hänen hampaittensa välissä, tuntui hänestä kuin olisi hän nähnyt jalopeuran jauhavan poloisen kristityn sääriluita Colosseumin areenalla. Syötyään kanastansa puolet kääri mies loput paperiin ja poistui uhmailevan ja ynseän näköisenä. Hän oli Simeonin mielestä taloudellinen ja turhia menoja välttävä henkilö.

Näin olivat matkan ensimmäiset tunnit kuluneet, ja kun Simeoni rupesi tarkastamaan ohi kiitävää maisemaa, huomasi hän, että maaliskuun ilta vaipui surumielisen ruskoisena keväisen, nietoksistaan hiljalleen riisuutuvan maan ylle. Puista on lumi jo kadonnut, koivujen urvut ovat paisuneet ja antavat maisemalle ruskeahkoa, eloisaa väriä. Koko luonto on kuin hiljaisen odotuksen vallassa, aavistaen kevään tulevan ja elämän heräävän. Poislähdön tunnelman valossa Simeoni katseli kaikkea herkällä mielellä, kuin jättäen hyvästi, ja tuntien kaiken tuossa edessään omakseen, joka töllin, puun ja pensaan, siellä esiintyvän elämän kaikissa muodoissaan.