Ja niinpä tulla hurahtikin juna Turkuun ja ajoi suoraa tietä satamaan. Auran vanha kaupunki, sivistyksen ensimmäinen kynnen jälki karussa kamarassamme, oli siinä takana, ja Simeoni tunsi aivan selvästi tuomiokirkon vakavan katseen sielussaan. Hän oli, omituista kyllä, ensimmäistä kertaa Turussa, ja senkin pimeällä. Mutta pimeä ei häntä häirinnyt, vaan saattoi hän sen suojassa sitä paremmin kansoittaa koko tienoon historiallisilla mielikuvillaan, nähden selvästi, kuinka tuolta tuomiokirkon tornista valonsäteet tunkeutuivat kuin hengen majakasta yhä kauemmaksi pimeyteen, yli salojen ja loputtomien erämaiden, kuinka ne sytyttivät yhä uusia tulia, poistaen pimeyttä edestään, kunnes vihdoin valkeus saapui kaukaisten korpienkin sopukoihin.

II.

Mieluinen hämmästys. — Huolestunut ruotsalainen ja huoleton englantilainen. — Harun al Rashid, Giafar ja Mesrur.

Arvokkaasti ja tyynesti astelivat Juhani ja Simeoni ruotsinmaalaiseen Ragna-laivaan, jalosti kestettyään passi- ja tullitarkastuksen. Esteettä se näytti sujuneen muillekin, lukuunottamatta venäläistä, joka siitä huolimatta, että hänen passinsa luultavasti oli täydessä kunnossa, kansallisominaisuuksiensa vuoksi joutui virkamiesten kanssa laajaan keskusteluun. Se päättyi kuitenkin suopeasti, koskapa hänkin hetken kuluttua kiipesi laivaan, halliten oikealla kädellään painavaa ja monta myrskyä sekä kolhausta kokenutta matkalaukkua. Toverukset menivät tarkastamaan hyttejänsä, huomasivat ne hyviksi, sijoittivat tavaransa järkevien periaatteiden mukaan, totesivat, että kolmas toveri, jykevä Tuomas, oli laivalla, joskin vaipuneena hyvää tekevän ja raskaan unen helmoihin, ja kiipesivät vihdoin jälleen laivan yläkertaan. Siellä oli ruokailupaikka valaistu kirkkaasti kuin hääsali, pöydät notkuen laseista ja maljoista, täynnä kovin viettelevän näköisiä keittiökemian vanhoja ja taattuja keksintöjä. Kehoittamatta istuivat toverukset pöytään eikä Simeonikaan muistanut tällä hetkellä vanhaa säästäväisyysperiaatettaan, että kun panee vain vähän sianmurennusta leivän päälle, niin se särvittää niin. Mutta toveruksilla oli edessään mieluinen hämmästys.

Kun oli saatu vähän voileipä-aineksia, sattuivat Juhanin ja Simeonin silmät yhtaikaa erääseen pieneen, mutta korkeajalkaiseen lasiin, jonka vanhemmat helsinkiläiset kyllä hyvin muistavat, muka joka on nuoremmalle polvelle jokseenkin yhtä tuntematon kuin harvinainen museo-esine. Juhanin ja Simeonin katseet sattuivat yhteen ja niistä välähti ymmärryksen valo. Seurasi hiljainen ja jännittävä odotus, jonka kuluessa veljeksistä kumpainenkin vaivihkaa siirteli sillipalasta lautasellaan syrjemmäksi, ikäänkuin tulevaista päätarkoitusta varten. Ja eihän vain! Hetken kuluttua ilmestyi heidän eteensä Ruotsin riikin neitonen, kädessään ase, jota totuudenmukaisesti täytyy nimittää pulloksi. Hän teki aseellaan vaativan liikkeen noita pieniä laseja kohti, samalla katsoen toveruksiin kysyvästi. Lukija voi arvata, että tässä tarvittiin nopeata ratkaisua ja erinomaisen harvinaiset aatteet mennä törmäilivät läpi toverusten aivorustingin. "Mitähän tuo tekisi?" arveli Simeoni miettiväisen näköisenä, johon Juhani arvokkaasti lisäsi: "Me lienemme nyt kieltolain vaikutuspiirin ulkopuolella." — "Jokohan aluevedet on läpäisty?" järkeili tähän lainkuuliaisesti taas Simeoni, jolloin Juhani odottamattoman päättäväisesti vastasi: "Varmasti!" Ja niinhän se sitten kävi, että huolimatta tieteen sitovista todistuksista alkoholin epäterveellisestä ja turvottavasta vaikutuksesta nimenomaan maksaan, toverukset vanhojen muistojen vietteleminä lankesivat ottamaan sen, jota sanotaan ruokaryypyksi, vieläpä hiljaa sen päälle ähkäistenkin, kuten asia vaatii, ja vihdoinkin antaen sillipalalle sen tehtävän, joka sille alkujaan on oikeastaan määrätty. Ja että se antaa ruoalle ylimääräistä vauhtia, sitä ei kiellä kukaan suomalainen, mikäli ainakin Simeoni oli tässä suhteessa elämänsä varrella pystynyt saamaan yleisestä mielipiteestä ja kokemuksesta selkoa.

Syödessään lankesi Simeoni vanhaan helmasyntiinsä, nimittäin tarkastelemaan ihmisiä ympärillään ja mitä he tekivät. Kanansyöjää ei näkynyt, mutta Ruben liikkui vatien vaiheilla varmana ja tyynenä, muljautellen häränsilmiään, maiskautellen hyvästä mielestä suutansa ja väliin hipaisten rasvaista tukkaansa. Uusi ja mielenkiintoinen kansalainen oli eräs ruotsinmaalainen liikemies, joka herätti Simeonin huomiota rotevuudellaan ja pituudellaan, johon oli samalla yhtynyt annos velttoutta. Hänen sileäksi ajellun naamansa keskeltä loisti sähkövalossa suuri kultahammas kirkkaana kuin tähti, pystymättä kuitenkaan vähimmälläkään tavalla hälventämään miehen peräti huolestunutta ilmettä, jollaista, nimittäin aiheetta, luontaisesti sellaista, Simeoni ei muistanut nähneensä. Hänen suupielensä olivat ankarassa itkun mutkassa alaspäin — hän oli todellakin kuin kahden huolestuneen ihmisen bastardi. Hän haukkasi voileipää sen näköisenä kuin olisivat puolet koko maailman synneistä olleet hänen hartioillaan. Nähtävästi suruaan hälventääkseen hän illallisen jälkeen tilasi puoli pulloa munkkilikööriä, vieden aina kuitenkin lasin huulilleen kovalla kärsimyksen ilmeellä. Hänen pöytätoverinsa, kylmä ja jäykkä englantilainen, ei sen sijaan päästänyt vaskikasvoilleen mitään tunteen tahi mielialan lainetta, vaan istui totisena ja nauramattomana sekä syödessään että sen jälkeen. Hänen selkänsä oli niin suora ja jäykkä, että Simeoni suuresti epäili, saattoiko se yleensä ollenkaan sujahtaa, ja hänen suunsa oli niin tiukasti kiinni, että tuntui kuin olisi piipun varsi ollut kiilaamalla hänen huuliensa väliin saatava. Ruotsalaisen hiukan lepertelevän kohteliaisuuden otti hän vastaan kuin asiaan kuuluvana sekä nakkeli hänen tarjoamansa liköörin menemään kuin olisi se ollut marjavettä. Simeoni ja Juhani katselivat tätä syrjästä vaatimattomin muodoin, mutta edellinen mietiskeli mielessään, kuinka onnellista on, etteivät ihmiset yleensä itse tiedä, milloin heidän ympärilleen ilmestyy tuollainen pieni koomillisuuden sädekehä. Mutta jääkööt nämä veljet liköörinsä ääreen, sillä toveruksille tuntui lepo ja rauha viekoittelevalta nyt, kun lähtöjännitys oli lauennut tasaiseksi matkan teoksi. Maaliskuun 12 päivä olikin jo loppunut ja 13 alkanut.

Simeoni painui lakanainsa väliin ja koetti saada unen päästä kiinni, mutta sepä ei tahtonut onnistuakaan. Jäätelit piirtelivät laivan kylkeen, keulasta perään, rusahtelevia piirujansa, jyristen ja kolisten lakkaamatta ja estäen unen tulon. Hän tuijotti pimeyteen ja mietiskeli alkanutta matkaa, joka tulisi ulottumaan koko Europan ympäri. Sokean eno-vainajan kertomuksista alkaen oli hänellä ollut kova halu nähdä maailmaa ja nyt hän saisi ainakin osaksi tuota haluansa tyydyttää. Hän näki edessään koko maapallon ja siinä eräällä kulmalla Europan, jonka pohjoisessa kärjessä oli pieni, mäntyjä kasvava maa, Suomi. Europa oli ennen ollut hänestä ihana neito, jolle itse Zeus oli osoittanut korkeinta mahdollista suosiotaan, mutta maailmansodan aikana se oli muuttunut vanhaksi ja vihaiseksi kämäleuka-akaksi, jolta ehkä olisi pitänyt lyödä kiireimmän kaupalla niskanikamat poikki. Ja maapallo, joka hänestä ennen oli ollut tuhansien suloisten ja salamyhkäisten paratiisien piilopaikka, oli hänestä nyt mieluumminkin vanha ja saumoistaan ratkeileva potkupallo, joka paholaisen kiidättämänä mennä porhalsi kohti tuntematonta tulevaisuutta yhdessä koko katoamaan tuomitun aurinkokuntansa kanssa. Muistellessaan kaikkea sitä sopimatonta ja pahennusta aikaansaavaa menoa, johon rouva Europa viime vuosina on tehnyt itsensä syypääksi, tunsi Simeoni tarvetta olla joku Harun al Rashid, joka tuntemattomana, seurassaan ainoastaan uskollinen suurvisiirinsä Giafar sekä vielä uskollisempi ja tarpeellisempi ylimestaajansa Mesrur, lähtisi retkeilemään valtakuntaansa ottamaan selkoa, mitä hänen alammaisensa tekivät…

Laiva seisahtuu eikä Simeonin jännittyneestä odotuksesta huolimatta lähde liikkeelle. Kaikki on tyyntä ja pimeätä, meren jääsohjuinen ulappa, taivas ja saariston lukemattomat luodot.

III.

Ruusu ja kukkanen. — Skandinaavista ruokakulttuuria. — Silmäys jäiselle ulapalle. — Ahvenanmaan asia ratkaistu.