Koko matkaseurueen huomiota oli herättänyt eräs neito, jonka kansallisuus jäi Simeonille epäselväksi, mutta joka sekä ijältään että näöltään oli kuin ruusu ja kukkanen. Matkustajain miehinen väestö aivan peittelemättä virkisti hänen näöltään silmiänsä ja sydäntänsä, lämmitellen täten keskellä Itämeren jäistä aavikkoa ja yksitoikkoisuutta, ja neito salli sen tapahtua, leijaillen salongista toiseen ja istahtaen milloin minnekin kuin perhonen oikullisessa lennossaan kukasta kukkaan. Tulepa sitten aamiaisen aika. Tahtomatta turmella sunnuntai-aamun viileätä, ylhäistä rauhaa, työnsivät veljekset halveksien syrjään tuon ennen mainitun korkeajalkaisen lasin. Mutta eipä ollut vähäinen heidän ällistyksensä, kun he näkivät, kuinka tuo ruusu ja kukkanen kursailematta kallisti menemään ryypyn aamutuimaansa, edes huuhaankaan rypistämättä tahi tekemättä muuta perintöpyhää naukunotto-ilmettä. "Ettei se vähän häpeä!", ajatteli Simeoni, sillä vanhoillisena miehenä hän ei yleensä hyväksynyt ryyppyä aamupäivällä, puhumattakaan siitä, että sen ottaisi nuori neito sunnuntai-aamuna julkisessa paikassa. Muu matkaseurue ei siitä kuitenkaan näyttänyt välittävän, vaan nakkeli neidon antaman esimerkin innoittamana kaiken maailman tietä erinäisiä parillisia ja parittomia lasimääriä niin vilkkaasti, että sitä kelpasi katsella. Kyllä maailma sentään käyttää viinaa paljon; sen johtopäätöksen saattoi tälläkin hetkellä suuremmatta neroudetta tehdä ja todeksi väittää.

Tällä laivalla, kuten pohjoismaalaisilla laivoilla yleensä, syötiin muuten tuiki herkullisesti ja paljon. Kun Simeoni, lopetettuaan kieltämättä sangen epäspartalaisen aamiaisensa, viereisessä tupakkasalongissa suitsutti hiljaista polttouhriaan, saattoi hän ruokasalin lasioven läpi hyvin seurata, mitä siellä tapahtui. Jälkeentulevaiset eivät olleet edellistä sarjaa huonompia, vaan söivät vakaumuksella ja antaumuksella, suorastaan sunnuntai-hartaudella, joka olisi ollut paremmankin asian arvoinen. Erään kasvot vääristi oven lasi hullunkurisesti, ja kun hän varsinkin söi lujasti ja otti ryyppyjä vielä lujemmasti, saattoi hyvin seurata, miten yhä hyväntahtoisemmat hymyilyt rupesivat välkehtimään hänen kasvoillaan, aivan kuin auringon pilkistäessä ulapalle ja valaistessa maailman. Simeoni huomasi, kuinka hän saatuaan lautasensa tyhjäksi vaipui pieneen neuvotteluun, ottaisiko vielä lisää, katsellen voileipäpöytään ja lautaseensa kysyvin ja harkitsevin ilmein, ja kuinka hän useimmiten otti lisää, kunnes vihdoinkin voitti kiusauksen ja tarrasi päättävällä muodolla paistiin. Ikäänkuin tämän syöpöttelyn kruunuksi ilmestyi ruokasaliin lopuksi eilinen kanaherra halliten paperikääröään oikeassa kädessään. Hän tilasi puoliskon olutta, sai lautasen ja haarukan sekä ryhtyi taas kannikkailmeellä kääntelemään kanaparkaa käsissään, iskien lopuksi sen kylkeen raateluhampaansa. Jäitten jyrinän vuoksi ei Simeoni kuitenkaan voinut kuulla luitten ratinaa hänen hampaittensa välistä.

Juhani, Tuomas ja Simeoni — sillä kolmas toveri oli tänä aamuna molempain suureksi iloksi liittänyt tanakan olemuksensa yhteiseen kolmiliittoon — astuivat tyynesti Ragnan kannelle, luoden erinäisiä tarkastelevia silmäyksiä horisonttiin, kuten merellä tehdään. Jäät sohisivat keulan edessä, ja hopeanharmaan, hienon sumun kanssa otteleva maaliskuinen aurinko antoi merelle, sadoille siintäville luodoille ja taivaalle väreilevää, hohtoisaa Corot-tunnelmaa. Ilmassa oli virkistävää raikkautta ja puhtautta, joka sai vetämään syvään henkeä, ja samalla täytti mielen ilo siitä, että edessä oli jotakin uutta ja ennen näkemätöntä.

"Mutta kyllä sitä on tuota kiveä poikineen Suomen maassa", ilmoitti nyt käytännöllinen Juhani toimittamansa silmämääräisen Ahvenan luotojen tarkastuksen tulokseksi. Ja todellakin! Jos maatamme on ollut aikomus aikojen alussa jotenkin siunata ja siunauksen merkiksi antaa sille paljon tavaraa, niin se hyvyys on sitten nähtävästi ollut graniittia. Sitä ei ole ainoastaan maalla, vaan sitähän nousee merestäkin pitkinä, sileinä, kiiltävinä selkinä, jotka ovat kuin diluviaanisia matelijoita, kun niitä katselee silmät siirillään ja ottaa vähän mielikuvitusta avuksi. On vahinko, ettei herra David Cajanderin suurenmoisessa suunnitelmassa jauhaa kaikki Suomen graniitti apulannoitukseksi taida olla mitään tosipohjaa siksi, että graniitista jauhettuna tullee jonkunmoista ukonkivihiekkaa, joka on kerrassaan päinvastaista kaikelle kasvullisuuden aatteelle. Mutta jotakin enempää käytäntöä tuolle runsaasti saatavissa olevalle sisukkaalle kivelle kuitenkin pitäisi saada, kun sitä kerta on noin kauhean paljon ja kun se on sellaista poikaa, että se kestää siinä kuin joku parempikin kivi. Eipä tiedä, vaikka se kerta vielä huomattaisiin kalleimmaksi aarteeksemme, jota ruvetaan holhoamaan kuin kruununmetsiä, vaikka sen kasvattamisesta ei voine ollakaan puhetta.

Näin kului kirkas maaliskuun päivä hiljaisessa ilossa ja harkinnassa, kunnes Simeonin sydäntä leinasi outo tunnelma, kun ilmoitettiin tultavan Sundblomin valtakuntaan, Ahvenanmaan pääkaupunkiin. Paikkakunta oli hänelle tunnettu ainoastaan koulutoverien mainitsemana ja nyt viimeksi kansainvälisen huomion polttopisteenä. Simeoni pani kätensä tekemään laajan, horisonttia kaartavan liikkeen ja sanoi painolla: "Laajallepa näkyy ulottuvankin tämä Suomen saaristo." — "Onhan meillä — tätä tällaista", myönsivät Juhani ja Tuomas aivan sillä ilmeellä kuin olisivat katselleet omia torpanmaitansa. "Mahtaako siinä olla perää", kyseli nyt Simeoni, "että nuo riikinruotsalaiset ahnehtivat tätä saaristoa omakseen?" — "Ovathan ne semmoista hälisseet", myönsi nyt Tuomas, "mutta eihän siitä mitään tule — eihän meidän sovi tätä kelleen antoo". — "No, sitähän minäkin", vahvisteli nyt Simeonikin, "että tulee tämä paikka toki itselläkin tarvituksi". Ja ratkaistuaan täten hiljaisesti ja järkevien periaatteiden mukaisesti paljon huolta herättäneen Ahvenanmaan kysymyksen, jäi kolmiliitto kylmästi ja rauhallisesti katselemaan, kuinka Marianhaminan satamasouvarit innolla kuljettelivat Ragnan touveja nähtävästi ylpeinä siitä, että saivat tehdä edes sen palveluksen rakkaalle ruotsinmaalaiselle laivalle; kuinka sotilaspojat hakkailivat punaposkisia tyttöjä ja kuinka yleisö, kiitettävää kotimaista tapaa noudattaen, oli miehissä ja naisissa saapunut kunnioittamaan laivan ja sen kannella seisovan kolmiliiton saapumista. Iltapäivälle kallistuva aurinko kultaili punamultaseiniä ja maalitaloja entistä kirkkaammiksi, meren pienet väreet lipisivät hiljaisesti ja kalalokit lähtivät vielä kerta suuremmaksi varmuudeksi tarkastamaan ympäristöä, eikö sinne sittenkin olisi tipahtanut jotakin. Ja kun laivan pilli puhalsi, tuntui Simeonista kuin olisi se ollut pasuunasoolo "Kaarle kuninkaan metsästyksestä", kaihoten ilmoittaen, että nyt sitten oli lopultakin riennettävä pois rannoilta Suomen, tämän armahan ja kalliin maan. Mutta vielä kauan kesti pieniä luotoja, tummia saaria, kivennyppylöitä, joiden juurelle vaisu aalto hiljaa sammui, välkähtäen kauniisti illan ruskossa. Simeonin mieleen välähti äkkiä polttava kuva huikaisevan kirkkaasta kesäpäivästä, jolloin lämpöinen tuuli puhaltaa voimakkaasti pitkin näitä ulapoita, imien itseensä meren terveellistä suolaa ja virkistäen sitä onnellista, joka on salassa kaikilta löytänyt tuolta jonkun yksinäisen poukaman ja vaipunut sen hiekalle kuuntelemaan aaltojen ja tuulen yksitoikkoista, rauhoittavaa, nukuttavaa kohinaa, kun tiirat sinkoilevat valkoisina piiruina ilmassa ja kaukaa hyljeluodolta kuuluu kammottava huuto. "Luojan kiitos", huokaisi hän sydämensä pohjasta, "että maamme on vielä täälläkin, jossa se on Europaa lähinnä, täydellinen, koskemattomassa rauhassa oleva erämaa, jossa ihminen, kalastaja venheineen, on kuin maiseman täydennyshenkilö, pieni valkopurje siintävällä ulapalla."

Ja päivä laski kokonaan, meren ylle levisi pehmeä pimeys, kietoen kaikki tummaan, läpinäkymättömään huntuunsa. Ahvenanmereltä olivat jäät jo hävinneet ja laivaa nostatti silloin tällöin rauhallisesti nouseva suuren aallon selkä, kuin olisi meren jättiläinen hetkeksi raottanut silmiään ja vuoteellansa kohottautunut. Simeoni tunsi, kuinka joka potkurin iskulla saavuttiin lähemmäksi vanhaa Ruotsia, valtakuntaa, jonka menneisyydestä ja merkityksestä Suomelle hän kaikesta huolimatta hiljaisuudessa oli säilyttänyt oman naivin, kulttuuri- ja veriheimolaisuuteen perustuvan romanttisen käsityksensä.

IV.

Vanhan Ruotsin tunnelmia. — Kevät-aamuna Tukholmassa. — Eräs kulttuuritutkimuksen haara. — Aamiainen Oopperakellarilla.

Kellon lähetessä 12 yöllä lipui Ragna hiljalleen Tukholman satamaan, tuhansien tulien tuikkiessa joka haaralta. Simeoni ei ollut aikaisemmin ollut Tukholmassa ja siksi hänen sydäntään hiukan karvasteli, ettei hänen oltu suotu nähdä kuulua Tukholman satamareittiä päivällä. Mutta hän lohduttautui pian, sillä kieltämättömästä kauneudestaan ja pittoreskimaisuudestaan huolimatta on uudenaikainen huvila-asutus ihanankin veden varrella aina jättänyt hänet jokseenkin kylmäksi. Pimeys sen sijaan salli hänen nähdä nämä paikat sellaisina, miksi mielikuvitus oli ne aikain kuluessa muodostellut, kitisevien nostoraanojen, roomujen ja muiden sellaisten materiaalisten ja runottomien esineitten ja puuhien pääsemättä näitä saippuapallon pinnalle kuvastuvia näkyjä rikkomaan. Niinpä hän nyt naivisti antoi vanhan Ruotsin romanttisen tunnelman, jota hän visusti varoi millään epäilyksellä särkemästä, virrata sieluunsa kotoisena, tuttuna, rakkaana, joka paikasta, vain sen perusteella, että hän nyt oli täällä.

Rantaan saavuttua tulivat kuninkaalliset passintarkastajat heti laivaan ja Simeonin täytyi yhdessä toveriensa kanssa myöntää, että poliisit ja muut asiaankuuluvat herrat esiintyivät yleisöä kohtaan erittäin tahdikkaasti, kohteliaasti, ja, mikä on pääasia, siekailematta ja joutuin. Nopeasti selvisivät siitä kiirastulesta niin juutalaiset kuin pakanatkin, ja sillä oli asia selvä. Tullitarkastus oli kuitenkin määrätty aamuksi, mutta ilman tavaroita oli kyllä, jos tahtoi, oikeus laivalta poistua. Eikä Simeoni malttanutkaan, vaan läksi erään toisen suomalaisen kanssa, joka oli Tukholmassa vanha tuttu, yön hämyssä harhailemaan pitkin katuja. Hänellä oli väkevä tunnelma siitä, että hän ei kulje yksinään, vaan että täällä on joka paikassa ja nimenomaan juuri tällä keski-yön aavetunnilla, sarja jättiläismäisiä sumuvartaloita katsomassa, kuinka nykypolvi hoitaa heidän jättämäänsä perintöä. Hetken perästä kohosikin Simeonin eteen sumun ja pimeyden keskeltä korkea haamu, jonka käsi käskevästi ja vaativasti osoitti itään päin ja joka sai hänet pysähtymään — Kaarle XII siinä seisoi. Simeonin sydämessä tapahtui tällöin — vanhojen sanomalehtimiesvaistojen aiheuttamana — eräänlainen sekuntihaastattelu tämän korkean henkilön kanssa. "Teidän Majesteettinne", lausui hän vanhaan monarkkiseen kohteliaisuustyyliin, "sallikaa, Sire, minun lausua Teille suomalaisten terveiset". Majesteetin vaskikasvot saivat heti jylhää eloa ja hän kuulosti lausuvan: "Kiitän teitä, suomalaiset, mutta tehän ette ole enää alammaisiani, vaan kuulutte Venäjälle?" — "Kuinka, Teidän Majesteettinne", sammaltaa nyt Simeoni ällistyneenä, "ettekö ole kuulleetkaan, että olemme nyttemmin vapaa ja itsenäinen valtakunta!" Majesteetti tulee ajattelevaisen näköiseksi. "Miten on teidän ollut mahdollista saavuttaa vapautenne?" kysyi hän sitten kummastuen. "Taistelemalla, Sire". Silloin kirkastuivat Majesteetin vaskikasvot ja miekka hänen kädessään näytti heilahtavan. "Niin, oikein suomalaiset! Vapaus saavutetaan ainoastaan taistelemalla!" sanoi hän riemuiten ja kysyi: "Missä on itäraja?" "Rajajoella ja kaukana Karjalassa." — "Kiitos, suomalaiset, te olette siis toteuttaneet Kustaa Adolfin perinnön, jota minäkään en pystynyt säilyttämään. Muistatteko minua koskaan?" — "Sire", vastaa Simeoni, "muistamme Teitä ja muistamme Teille antamiamme uhreja. Vapauden ruusut ovat kohonneet heidänkin vuodattamastaan verestä ja — erämaat olemme asuttaneet uudelleen."