Sokealta eno-vainajaltaan ja erittäinkin merimies Nikolta oli Simeoni kuullut paljonkin englantilaisista, oli heistä lukenut ja olipa vihdoin itse käynytkin iloisen Englannin mantereella. Siitä matkasta hänellä ei ollut mitään ikävää muistoa — päinvastoin. Mutta hänellä oli jo silloin herännyt mielessä haparoiva ajatus jostakin vertauksesta, joka selittäisi hänelle englantilaisten ja suomalaisten, ehkäpä useimpain muidenkin kansojen suhteen havainnollisesti, vaikka hän ei ollut saanut ajatustaan oikein kirkastetuksi. Katsoessaan nyt noita kahta lippalakkiin, vankkaan sadetakkiin, paksuihin nahkahansikkaihin puettua miestä, joiden kasvoille kylmä ilme, suurehko piippu ja kilpikonnanluusankaiset, geometrisen pyöreät silmälasit antoivat leimansa, älysi hän äkkiä, mitä oli silloin hakenut: — nuo englantilaiset ovat Gulliverejä ja me kaikki muut — Lilliputteja. Kulkivat he missä hyvänsä, katsoivat he vaistomaisesti "alas" kaikkiin muihin, jotka kylläkin täydellisinä, mutta pienuutensa vuoksi silti niin naurettavina puuhailivat tuossa heidän jalkainsa juuressa. Eihän tällaisille jättiläisille voinut juolahtaa mieleenkään, että heidän esimerkiksi matkoilla tarvitsisi osoittaa mitään huomiota Lilliputtien mukavuudelle, sillä jo yksinomaan tuo suuruus-eroitus ikäänkuin itsestään teki sen tarpeettomaksi. Eihän Lilliputeilla voinut tietysti olla mitään sanomista, jos he milloin aukaisivat akkunan, milloin sen sulkivat, polttivat vaunun tupaten täyteen ankaran väkevää savua tahi tekivät mitä yleensä halusivat, nauraa hohottivat niin, että Lilliputeilla korvat soivat "tilliä", ja antoivat ympäristön ihailla heidän kidastansa välkkyvää loistoisaa kulta-aarretta. "Sanotaan kullan sodan aikana siirtyneen ententen haltuun ja niinpä todella näyttää käyneenkin", arveli Simeoni siinä muun puheen lomassa, kun mennä jyryytettiin eteenpäin ja katseltiin toisiaan sekä maisemia.

Ne olivat samoja kauniisti kumpuilevia viljelyksiä, joita veljekset olivat jo nähneet kyllältään Pragiin tullessaan. Sieltä täältä häämöittävät korkeammat kukkulat osoittivat kuljettavan ylänkömaitten välisessä uomassa, joka arvattavasti johti juuri heidän kulkemaansa tietä Unkarin tasangolta Böhmin läpi Elben lähteille saakka, ja siitä Erzgebirgen läpi Keski-Europan tasangolle. He olivat siis siinä uomassa, joka oli hämärästä muinaisuudesta saakka ikäänkuin kanavan tavoin johtanut patoutuneet ja liikkumahaluiset kansat Unkarin suuresta tasankosäiliöstä Länsi-Europan vitsaukseksi. Tätä tietä olivat arvattavasti unkarilaisetkin käyttäneet rynnätessään Saksaan ja pakottaessaan sen maksamaan itselleen veroa. Suurta mielikuvitusta ei tarvitse kuvitellessaan, minkälaista hurjaa joukkoa tuo magyarien lauma siihen aikaan oli, ja kuitenkin saattaa nykyaikaisen ihmisen kuvittelukyky olla liian heikko esittämään koko sen aikaista totuutta kaikessa realistisessa hirveydessään; sellaisia poikia olivat serkkumme vielä 1000 vuotta sitten.

Nämä historialliset unelmat keskeytyivät saavuttaessa Smuntin asemalle, jossa Itävallan tupakanvihastaan kuuluisa tulli otti toverukset käsiinsä. Tupakan orjana ahersi seurueesta ainoastaan Simeoni, joka oli huomannut tuolla yrtillä olevan melkoisia etuja, jos varjopuoliakin, ja tottuneena aina käyttämään samaa lajia oli varannut kotimaasta mukaansa muutamia savukelaatikoita. Jos hän nyt olisi tehnyt samoin kuin kaikki muut: valehdellut, ettei ole tupakkaa, olisi hän päässyt menemään niine hyvineen, mutta kun hän ei voinut valehdella, vaan ilmoitti totuuden, rupesi tullimies kuivasti laskemaan laatikkojen lukumäärää. Kaksi hän antoi pois, mutta lopusta olisi pitänyt maksaa tullia. "Me tarvitsemme myös tupakkaa", ilmoittivat nyt Juhani ja Tuomas auttaakseen Simeonia ja saadakseen siis hekin kaksi laatikkoa ilmaiseksi mukaansa, mutta tullimiespä huomautti kuivasti herrojen äsken päinvastoin sanoneen, etteivät he polta ollenkaan. Koska Simeoni ei halunnut maksaa tullia, lahjoitti hän lopuksi nuo laatikot tullimiehelle, mutta ei tämä edes kiittänyt. Ei tainnut kuitenkaan miesparalle lahja pahaa tehdä, sillä tuskinpa hänellä oli palkkaa riittävästi kunnolliseen tupakkaan. Koska tullin kanssa vänkääminen on aina hiukan kiusallista, istuivat veljekset loppumatkan sadatellen itsekseen, ikäänkuin asia olisi ollut sen arvoinen.

Pimeys peitti maailman ja junan jyrinä vaikutti unettavasti ja yksitoikkoisesti. Kuta lähemmäksi Wieniä tultiin, sitä enemmän toverukset joutuivat omituisen, ympäristöstä, ihmisten ilmeistä, kaikkialta huokuvan hiljaisen masennuksen ja resignatsionin valtaan. Se oli luultavasti itsepetosta kaikki, johtunutta vain siitä, mitä oli luettu ja kuultu Itävallan kurjista oloista, sillä veljesten huomiopiiriin ei todellakaan mitään erikoisempaa kurjuutta sattunut, mutta tuon tunnelman syntyminen oli kuitenkin tosiasiallista. Ainoa seikka; joka jo junassa herätti tältä kannalta heidän huomiotaan, oli konduktöörien ja muiden rahaa käyttelevien oudostuttavan suuri nahkainen rahalaukku. Siinä oli eri seteleille omat osastonsa ja kun seteleistä toiset olivat melko kookkaita, muodostui tuosta laukusta pullea ja täysinäinen kuin puuhakkaan asianajajan salkku. Tämän nähdessään ja muistaen maassa vallitsevaa puutetta tuumi Juhani: "Niin, leipää ei kyllä Latomäen talossa aina ole, mutta tuota rahan roskaa on niin, että hirvittää." Nämä rahalaukut olivat sitten tyypillisinä sivukoristeina kaikilla rahan käyttäjillä koko Tonavan laaksossa, aina siihen asti, kunnes ne veljesten noustessa Belgradissa kansainväliseen pikajunaan katosivat heidän näkyvistään. Valikoima niistä olisi välttämättä saatava asianomaisten maitten historiallisiin museoihin todistamaan menneistä ankarista pulakausista.

Kello 12 yöllä saapuivat veljekset Wieniin ja ajoivat hotelliin. He olivat luulleet, että tämä Europan iloisin kaupunki olisi huvitteluelämään nähden vilkkaimmillaan tähän vuorokauden aikaan, mutta erehtyivät: kaupunki tuntui aivan kuin kuolleelta. Kaikki ravintolat oli suljettu eikä ihmisiä näkynyt paljoakaan liikkeellä. Väsyneinä toverukset rupesivat katselemaan hotelliansa, joka oli heille neuvottu jo Pragista pitäen, ja huomasivat pettyneensä siinä kokonaan. Sen vanhat, kosteat ja ummehtuneet huoneet, hydraulisella puristimella ijäisyyshitaasti liikkuva hissi, ja palvelevainen, mutta köhivä ja yskivä, naskalinenäinen portinvartija, joka oli kuin ilmeinen Kuninkalan Eenokki keuhkotautinsa viimeisellä asteella, olivat omiaan lisäämään sitä tunnelmaa, että entisten keisarien upean Wienin sijaan oli tultu johonkin rauniokaupunkiin, jossa asustaa vain haamuja ja yökyöpeleitä. Ennen kuin Simeoni kallistui vuoteelleen, tutki hän tarkoin huoneensa vieressä olevan typötyhjän ja kammottavan alkoovin, kohautteli seinäverhoja ja kurkisti vuoteensa alle, siltä varalta, että siellä olisi joku pitkällä tikarilla varustettu itävaltalainen rosvo ystävällisissä aikeissa. Sitten hän nukahti, huomattuaan juuri sitä ennen ajatuksissansa hyräilleensä jotakin wieniläisvalssin palasta.

XIV.

Päivä Wienissä. — Herr Fiaker. — Rahaa paaleittain. — Yleinen elämän ilme. — Bella gerant alii. — Elintarvepulia ja hintoja. — Ravintolamoraalia. — Juoppouden harvinaisuus. — Pyhän Tapanin tuomiokirkko ja goottilainen kirkkotyyli. — Gretchenin rukous.

Kirkkaana ja lämpöisenä valkeni maaliskuun 19, Marian ilmestymisen päivä. Levättyään riittävästi heräsivät toverukset siihen mieluiseen tunnelmaan, joka on terveille ja uteliaille ihmisille luonnollinen vieraalla ja kuuluisalla paikkakunnalla. Tosin heillä ei ollut paljon tilaisuutta tiedonhaluansa tyydyttää, sillä yksi päivä oli vain Wienin kohdalle sallittu, mutta eihän se silti hauskuutta sen vähemmäksi tehnyt.

Wienissä ei sovi kuten Suomessa ankaralla äänellä tahi kiivaalla vihellyksellä kutsua luokseen "issikkaa", "ajuria" tahi mitä nimeä kukin haluaa käyttää, vaan on tätä ammattilaista puhuteltava sulavasti sanoilla "Herr Fiaker". Hänellä on mukavat ja tilavat vaunut, joihin mahtuu kolme, jopa neljäkin henkilöä, sekä edessä kaksi hevosta, joita hän taitavasti ohjailee katuvilinässä. Ja hän on siitä ihmeellinen, että hän vastaa heti kohteliaasti, kun häneltä kysytään, ollen siis poikkeuksena suomalaisesta ammattikunnasta, jonka jäsenten velvollisuuksiin, kuten tunnettua, kuuluu joko olla kokonaan vastaamatta tahi kirota.

Kun nyt Herr Fiakerin maksuvaatimukset liikkuivat huimaavissa summissa, täytyi veljesten ensi työkseen lähteä pankkiin hakemaan rahaa. He keskustelivat vakavasti, olisiko syytä ostaa varsinainen, maan tarpeitten mukainen rahasalkku, mutta hylkäsivät tämän ajatuksen, vahvasti luottaen kaikkien taskujensa kuutiotilavuuteen. Vähällä oli kuitenkin, ettei tämä luottamus joutunut häpeään, sillä kun pankin kassanhoitaja ylimielisesti hymyillen latoi Tuomaan eteen setelipinkan toisensa jälkeen, kysyi tämä huolestuneena, ottaisivatko veljetkin osan taakasta kantaakseen, sillä ei hän ainakaan yksinään rapea näitä paperipaaleja pitkin katuja haalaamaan. Huomattuaan toverusten ihmettelevän ilmeen naurahti pankkimies kuivasti ja lausahti: "Eihän tuossa ole vielä paljoakaan!" Pulleina rahamiehinä painuivat veljekset sitten ulos, antaen aluksi Herr Fiakerin ajella pitkin upeita katuja, minne halusi.