(Juutalaisen silmäluomet liikkuvat. Hän kuulee nähtävästi kaikki, mutta ei ole tietääkseenkään…)
Tämän vilkkaan keskustelun kuluessa on saavuttu kauas Unkarin tasangolle. Se on pöytätasaista, puutonta, silmänkantamatonta peltoa ja ketoa. Sieltä täältä poppeleitten keskeltä, jotka ovat vielä lehdettömiä ja antavat maisemalle ominaisen leimansa, loistaa valkoseinäisiä ja nähtävästi olkikattoisia taloja; niissä asuu unkarilaisia talonpoikia, noita tyyniä ja rauhallisia, väkeviä miehiä, joista Simeonin unkarinkielen opettaja, entinen itävaltalainen upseeri, sotilasvaltaan antoi niin erinomaisen ylistäviä arvosteluja. Kuinka mielellään Simeoni olisikaan tahtonut mennä heidän majaansa, tarjota rauhan kämmentä ja sanoa terveisiä Suomesta, jutella heidän kanssaan ja tutkien heidän sieluaan uurtaa tien takaisin niihin hämäriin alkuaikoihin, jolloin he vielä meille läheisinä rinnallamme paimensivat karjojansa tahi läksivät villin vaistonsa ajamina hakemaan uusia maita ja elinsijoja, barbaarista kunniaa ja ryöstösaalista. Mutta se oli mahdotonta. Uusi ja erikoinen maailma oli nyt kuitenkin Simeonin silmäin edessä. Se ei ollut niin hyvästi viljelty kuin Saksan ja Böhminmaa, mutta viljelyksien heikkoutta korvaamassa oli ehkä vielä hedelmällisempi multa, tulisempi aurinko ja anteliaampi luonto yleensä. Ja lisänä oli uusi rikkaus: hämmästyneitten veljesten silmäin eteen ilmestyi yhä useampia ja suurempia sika- ja lammaslaumoja, edelliset laukaten kyrmyniskaisina ja alakärsäisinä, jälkimäiset laahaten perässään raskasta rasvahäntäänsä. Kanoja oli myöskin runsaasti. Simeoni, joka sopivassa kohdassa aikoi tarkemmin syventyä näkemiinsä eläimiin, painoi tyystin mieleensä elukkain eri piirteet. Ikäänkuin maiseman täydellistämiseksi mennä vilahdettiin mustalaisleirin ohi. Simeoni kerkesi nähdä sarjan kurjaakin kurjempia, puoleksi maahan kaivettuja telttoja, kasan rääsyisiä ja kirkuvia lapsia, sekä akan, joka kirjavan koreassa, mutta erinomaisen ryysyisessä puvussa seisoi ratavallin reunalla, kainalossa jonkunmoinen kaukalo, jossa hän piti lastaan.
Mutta nyt tapahtui vaunussa erikoinen ja ajalle kuvaava välikohtaus.
Junailija saapui tarkastamaan pilettejä. Hän oli aivan samallainen kuin olisi tuolta maan sydämestä haettu oikein roteva ja turpea hämäläinen, jota ei pysty järkähdyttelemään orkaania pienempi myrsky ollenkaan. Väri vain oli hiukan mustalaiseen vivahtava, mutta ei sekään erikoisemman räikeä. Tarkastettuaan nyt toverusten piletit ilmoitti hän tyynesti, että koska herroilla on vain seisomapaikat, niin täytyy sitten seisoa, muu ei auta. "Mutta täällähän on istumapaikkoja runsaastikin!" "Vaikka, mutta koska kerta lippu on sellainen, niin sen määräystä on toteltava." Tuli ja leimaus! Olikohan tässä nyt oikea nuhteeton laillisuuden ja asetusten sankari, vai mikä tässä oli takana? Väitellään ja kinataan. Klári de Pap tulistuu ja alottaa ankaran unkarilaisen sanavirran, — turhaan! Koska piletit ovat vain seisomapaikkoja, täytyy herrojen seisoa. Simeoni jo liikauttelee jalkojaan miettien humoristisesti, että antaapa nyt sitten magyarien nähdä suomalaiset vieraat seisomassa tyhjän penkin vieressä, kun hän samalla sattuu katsahtamaan Tuomaaseen. Tämä on aatteellisella ilmeellä vetänyt esiin lompakkonsa ja hamuilee sieltä hajamielisen näköisenä ilmoille Unkarin kruunuja, setelin toisensa jälkeen. Simeoni vilkaisee junailijaan. Tämä ei ole Tuomaan puuhia huomaavinaankaan, mutta hänen poskilihaksensa värähtelevät hiukan ja ohimoille nousee puna. Klári neiti moittii häntä yhä kiivaasti, mutta turhaan, Tuomas valikoitsee rahatukun käteensä ja tuijottaa huoaten ulos unkarilaiselle tasangolle, jossa siat heittävät häränpyllyä. Vihdoin Klári neiti tuskastuu lopullisesti, tempaa rahatukun Tuomaan kädestä ja heittää sen junailijan kouraan. Järkähtämättömän tyynesti tämä kokoaa rahat, pistää ne taskuunsa, hymyilee meille ystävällisesti ja poistuu. Klári de Pap on vaipua penkin alle häpeästä. Mutta Tuomas lohduttaa hänet pian sanoen ymmärtävänsä ja tietävänsä, ettei tuo mies parka voi tulla toimeen pienellä palkallaan ja arvelee siis voivansa vaatia ensiluokan matkustajilta hiukan lisäveroa, varsinkin jos se voi tapahtua vain tarkoin pitämällä kiinni painetuista määräyksistä. Lopuksi yhdymme kaikki vapauttavaan nauruun ja kuuluupa juutalaisenkin uumenista jonkunmoinen kumea, maanalainen jyrinä, joka arvattavasti sekin oli esittävinään naurua. Sitten ryhdyttiin taas juttelemaan.
Veljekset saivat tehdä selkoa kaikesta mahdollisesta. He ilmoittivat olevansa naimisissa, ja olevansa kohtalaisen lapsiparven isiä; he kertoivat, minkälaisia ruokia Suomessa syödään (tämä elämän puoli tuntui olevan yleensä täällä, alkaen Tshekko-Slovakiasta, hyvin tärkeä), minkälaisia asumuksemme ovat ja minkälaista on Suomen luonto. Kun toverukset kertovat Suomen syrjäsaloilla vielä elelevän karhujakin, välähtää kuulijain kasvoilla pieni epäilyksen ilme, mutta silloinpa Tuomas taas rauhallisesti ottaa esille kaikkisisältävän lompakkonsa ja kaivaa sieltä sarjan valokuvia, joissa näki hänet itsensä karhunkaatopuuhissa ja lopuksi täydessä komeudessa kuolleen karhun rinnalla. Olihan hän nimittäin muutamia viikkoja ennen matkalle lähtöään todellakin ampunut karhun Impivaaran erämaasta. "Kuinka intressanttia!" lausahti neiti Klári tarkastellessaan valokuvia uteliaana. Vihdoin siirryttiin taas puhumaan taloudellisista puolista, jolloin juutalainenkin liikautteli höröstellen korviaan, ja Juhani ojensi neiti Klárille hauskan, Suomen kansallista pankkilaitosta kuvaavan vihkosen. Kun juutalainen hetken perästä teki eleen ikäänkuin hänkin olisi tahtonut tuota vihkoa silmäillä, tempasi neiti Klári sen äkkiä pois ja sanoi vihasta hehkuvin poskin Juhanille: "Jos tuo ihminen olisi koskettanut sormellaankaan tähän kirjaan, olisin heittänyt sen ulos ja pyytänyt Teiltä uuden!" Klári de Pap'in juutalaisvihalla ei näyttänyt olevan mitään rajoja.
Lopuksi tuli esille myös "ikuisesti naisellinen". Puhuttaessa Suomen oloista, perhe-elämästä ja muusta sellaisesta kysyi neiti Klári seuraavasti:
KLÁRI DE PAP: Sanokaa minulle, herra Simeoni, ovatko Suomen naiset lihavia? Ovatko he kauniita?
SIMEONI: Eh… Tuota… Ky-kyllä… He ovat usein sangen lihavia… Pelkään, että Suomen miehillä, tuota, hm, tjaah, on, kuinka nyt sanoisin, hiukan turkkilainen maku siinä suhteessa. Mutta mitä kauneuteen tulee, niin sitä ei, hm… tarkoitan… ei voi verratakaan Unkarin kuuluun naiskauneuteen.
KLÁRI DE PAP: Ovatko Suomen naiset hyvin älykkäitä?
SIMEONI: Tämä on vaikea kysymys… vaarallinen… Tuota, luulenpa miehisen väen häijyydessään haluavan kieltää tämän, mutta minä en kiellä. Naisemme ovat usein hyvin älykkäitä, älykkäämpiä kuin monet miehet, vaikka tyhminkin näistä tietysti luulee olevansa joka naisen rinnalla ainakin vuosisataisnero… Meillä on paljon naisasianaisia… Naiset politikoivat innokkaasti.