KLÁRI DE PAP: Kauheata! Sellaisista naisista en pidä. Mutta sanokaapa, pukeutuvatko Suomen naiset hienosti ja aistikkaasti?
SIMEONI: Koettavat ainakin parastansa. Minulla on huono silmä niihin asioihin… en ymmärrä niitä… mutta… tuleehan sinnekin niitä muotilehtiä… hatut ovat hyvin kalliita… eh… (Sekautuu puheissaan).
Tässä keskustelu katkeaa sen johdosta, että juutalainen on nyt vaipunut raskaaseen uneen. Hän on lysähtänyt läjään ja hänen nukkumistoimintansa on kuin kaasumoottorin käyntiä, josta väliin jää pari räjähdystä pois. Puh! ja sitten muutamia pitkiä ja pihiseviä hengenvetoja, huulten lopsahdellessa ulos ja sisään… puh! puh! Inhoten kääntyy neiti Klári toveruksiin päin ja lausuu: "Hänhän on enemmän elukan kuin ihmisen näköinen". Juutalaisen ohimot värähtävät, ikäänkuin hän olisi unessaankin kuullut tämän ystävällisen arvostelun. Seurue vaipuu katselemaan edessään olevaa ihanaa maisemaa.
On saavuttu kuuluisalle, suurelle Balaton-järvelle, jonka etelärantaa rata kiertää. Tämä ranta on lakeata tasankoa, täynnä viiniviljelyksiä. Viinimaat tahi oikeammin viinipellot on jaettu penkkeihin kuin perunamaa, ja jokaisella köynnöksellä, jonka ryhmyisestä rungosta parhaillaan alkaa versoa uusia lehtiä, on tukenaan keppi. Multa on vaaleahkoa, nähtävästi hiekkaista. Ranta-alue näyttää jaetun pienenpuoleisiin lohkoihin, joissa jokaisessa on pieni tupa; onko se sitten viljelijän vakinainen asunto vai vartijakoppi, sitä ei Simeoni voi tietää. Väliin kohoaa ranta metsäiseksi kummuksi, jolla olevista rakennuksista ja rannan erikoisista laitteista voi päättää täällä olevan myös kylpylaitoksia. Aurinko hehkuu polttavana ja viljelyksiä näyttää vaivaavan kuivuus; ruoho on monin paikoin palanut kuloksi.
Kuvastinkirkkaana päilyy tuossa Balaton, unkarilaisten ihailema ja Jókain kuvaama suuri sisäjärvi, keinuttaen tuskin huomattavilla mainingeillaan jotakin paikoilleen väsynyttä lastialusta. Ollaan jo ohi tämän 76 km pitkän järven keskipaikan, koskapa pohjoisranta, Bakony-metsän niemeke ja sillä kohoava korkea, vulkaanista alkuperää oleva Tihany-vuori, näyttävät olevan aivan lähellä, vain kapean salmen erottamina. Tämä niemihän nimittäin jakaa järven kahteen suureen altaaseen, jättäen niiden välille vain pari kilometriä leveän salmen. Koko pohjoinen ranta ja järvi ovat kuulakkaan, sinertävän auerverhon peitossa, ja Tihany-vuoren yläosa vivahtaa voimakkaasti punesinervältä. Kuin aalloille lepäämään istahtaneet lokit loistavat sen rinteiltä valkoiset talot kirkkaina pisteinä. Koko maisema on kuin mahtava, yhtenäisen, ihanan värisoinnun ja häiriintymättömän rauhan läpitunkema taulu, jota unehtuu nauttien katsomaan kuin suloista unta.
Matkaseurue on nyttemmin kokonaan unkarilaista. Kun toverukset menivät ravintolavaunuun, joutuivat he siellä kohta keskusteluun vakaitten ja isäntämiesten mallisten magyarien kanssa, jotka mitä kohteliaimmin riensivät osoittamaan ystävällisyyttään suomalaisille vieraille. Vallitsi kotoinen tunnelma. Kuultuaan veljesten aikovan Konstantinopoliin saakka riensi eräs vanha herra, joka rakennustiedoistaan päättäen oli arkkitehti, antamaan heille monia tärkeitä ohjeita ja isällisiä neuvoja, joiden pääpontena oli, että kukkaron nauhat oli siellä, kaiken maailman haikalojen keskellä, pidettävä erikoisesti kireällä. Kuultuaan Suomen kieltolaista rupesivat toiset harkitsemaan, mitä viiniä he nyt parhaiten voisivat janoisille muukalaisille suositella, kun nämä kerta ovat saapuneet kaukaisesta, kuivasta Suomesta tänne viinimaan sydämeen. Pitkän harkinnan perästä ilmoitti muuan valkohapsinen magyari, että herrojen on mentävä Hungarian hotelliin kuulemaan mustalaissoittokuntaa, syötävä siellä fasaania ja nautittava Tokaji Szamorodni- tahi Tokaji Aszu-viiniä. Silloin he tulevat saamaan jonkunmoisen käsityksen siitä, mitä Unkari voi tarjota, vaikkakin se nyttemmin on köyhä.
"Köyhä!" sanoo Simeoni ja viittaa ulos, "ja kuitenkin on maanne maallinen paratiisi. Mitähän, hyvät herrat, sanoisittekaan nähdessänne Suomen karut ja vaatimattomat vainiot!"
"Niin", huokaisi vanha arkkitehti, "onhan tämä viljavaa, mutta ei se kuitenkaan ole mitään siihen verraten, mitä meillä on ollut! Banaatti ja muut seudut, jotka meiltä on ryöstetty! Mutta sitä unkarilaista ei löydy, joka uskoisi nykyisen järjestelyn pysyväisyyteen, vaan kerta me vielä otamme takaisin kaikki, kaikki!"
Vihan ja uhman salama välähtää läsnäolijain silmistä.
Simeoni vaipui miettimään eräitä matkakokemuksiaan. Siitä asti kun hän oli astunut vieraalle mantereelle, oli hän kohdannut kansain keskinäisen vihan ilmiöitä. Ruotsalaiset eivät ajattele suomalaisia lempein tuntein; saksalaiset puhuvat katkerina ja hampaita hioen tulevasta kostonpäivästä; tshekkiläiset vihaavat saksalaisia ja unkarilaisia; nämä vihaavat katkerasti ympärillään olevia sortajia ja anastajia. "Saapa nähdä", ajatteli Simeoni, "kuinka pitkälle näitä vihan tunteita vielä ulottuu; suloiseksi ei ainakaan voi sanoa sitä sopua, mikä tähän saakka tavattujen välillä on vallinnut."