Mutta loppuu hauskakin matka kerta. Juna tulla jyrisi Buda-Pestin asemalle ja veljekset jättivät matkatovereilleen herttaiset ja kiitolliset hyvästit. He olivat muutamien tuntien kuluessa saaneet kurkistaa melko syvälle nykypäivien magyarien sieluun ja huomanneet, että siellä kärsityistä tappioista ja nöyryytyksistä huolimatta vallitsi juuri se uhma ja voimakas nousun päätös, joka on hallitsijakansoille onnettomuuden hetkinä ominainen.
Holvitie, kuuluisa ketjusilta, ajo Margaretan saarten hotelliin. Terve, Unkarin upea pääkaupunki!
XVI.
Ilta Hungaria-hotellissa. — Yleisön upeus. — Mustalaissoittokunta, sen kokoonpano ja soitto. — Tokaji Szamorodni-viini ja sen synty. — Tonava tähtien valossa.
Hungarian hotellin suuri sali oli täpötäynnä väkeä, kun ystävykset saamansa ohjeen mukaisesti saapuivat sinne kokemaan, mitä Unkari voisi tarjota. Pitkän hakemisen perästä sai tarjoilija heille sijoitetuksi pöydän aivan mustalaissoittokunnan viereen. Istuttiin ja ruvettiin katsomaan ympärilleen.
Koko salin läpi ulottuvan pitkän pöydän ääressä istui suuri joukko upseereja, ehkä noin 70 kaikkiaan, mitä komeimmissa univormuissa. Kun he melkein järjestään näyttivät pitkitä, terveiltä ja ryhdikkäiltä, kaunismuotoisilta miehiltä, ja luultavasti kaikki olivat Unkarin aatelistoa, edustaen siis tavallaan maansa ylimyksellistä sivistyneistöä, oli siinä Jukolan veljeksillä erinomainen tilaisuus saada jonkunmoinen käsitys tämänlaatuisista magyareista. Ja empimättä täytyi heidän myöntää, että he tekivät miellyttävän ja ennen kaikkea miehekkään vaikutuksen. Unkarin käreä kieli tuli syvin bassosävelin heidän rinnastaan ja heidän katseessaan oli vapaan ja itsenäisen ihmisen kirkas ja ylpeä välähdys. He viettivät nähtävästi jotakin toverijuhlaa, ja juhlan varsinaisena esineenä näytti olevan pöydän yläpäässä istuva vanhempi upseeri, johon päin seurueen huomio yleensä kohdistui. Kauan ei tarvinnut heidän keskusteluaan kuunnella, ennenkuin pääsi selville sen aiheesta: "Ludendorff", "Hindenburg", "Mackensen" — näitä nimiä siellä lausuiltiin, arvattavasti punniten menneitä tekoja ja tekemättä jättämisiä.
Muun yleisön muodosti sivilikansa. Oli herroja tavallisissa pukeissa, mutta oli myöskin frakkiniekkoja, pitkiä ja tukevia, tummia miehiä. Naiset olivat kauniita, silmät niin tuliset, että Simeoni pelkäsi silmäripsiensä kärähtävän erehtyessään joskus niiden loistavan mustasta ovesta sisään vilkaisemaan. Naisten puvut tuntuivat hänestä yleensä tummilta, mutta sitä kirkkaamminpa niistä säkenöivätkin jalokivet, joita oli tässä salissa koolla paljon. Unkarilaiset saattavat pitää itseään köyhinä, mutta suomalaisten varallisuuteen verraten ovat he sentään edelleenkin Kroisoksia.
Vihdoin kääntyi Simeoni tarkastamaan takanansa istuvaa n.s. mustalaissoittokuntaa. Kapellimestari eli ensi viulun soittaja ei ollut ainakaan sellaisen mustalaisen näköinen, jollaisiin Suomessa olemme tottuneet, sillä hän oli aika vaalea, hiukan kyttyräselkäinen, terävänenäinen, vähän kivulloisen näköinen mies. Hänen edessään oikealla istuva sellonsoittaja sensijaan oli selvä mustalainen hevosenrosvo, jonka naamasta ei parrankaan ajaminen ollut voinut tehdä erikoisemman kristityn näköistä. Kiiltävätukkainen ja suorastaan singaleesilaisen näköinen oli myös hänen oikealla puolellaan istuva, klarinettia käyttelevä herrasmies, ja samoin aivan Simeonin takana istuva toisen viulun soittaja, musta, laiha, käppyrään koukistunut äijä, jonka posket olivat peloittavasti kuopalla. Mutta orkesteripiirin keskipisteessä oleva czimbal'in soittaja ei näyttänyt mustalaiselta, ollen tavallinen vaaleahko, saksalainen tyyppi. Tämä viimemainittu soitin nyt herätti erikoisesti Simeonin uteliaisuutta.
Viulut ja klarinetit hän kyllä tunsi, sillä olipa hän nuorempina päivinään käppelästi tanssinut polskaa Kissalan Aapelin klaneetin ja Rajamäen Mikon viulun kiljuessa; klaneettiahan soitti Oja-ukkokin ja Pylkäs-Kustu viulua, kun Oulun entisillä maankuulumarkkinoilla n.s. "hurstipussissa" juhlallisesti tanssittiin. Mutta "kymbaalia", sitä hän ei ollut koskaan nähnyt, eikä ollut huomannut siitä puhuttavankaan muualla kuin itsessään pyhässä kirjassa, jossa joskus menottiin "lauluin, soitoin, kymbaalein"; hän oli kuitenkin luullut pyhän kirjan tarkoittavan tuolla koneella jonkunmoista rämistinsoitinta, jollainen ei tämä ainakaan ollut. Kymbaali eli unkariksi "czimba!" on yksinkertaisesti pianon alkujuuri; se on neliömetrin alainen pöytäpiano, jossa kaikki kielet ovat näkyvillä ja joita lyödään erikoisilla käsikapuloilla. Nämä ovat kärjestä vahvempia, jonkunmoisella harsolla tahi muulla kankaalla päällystettyjä, parin korttelin pituisia iskimiä, joita soittaja pitää yhtä kummassakin kädessä, antaen varren, jossa on sitä varten tehty kolo, levätä etusormen kyljellä ja pannen peukalolla täristimen joustavasti hyppimään kielten päällä. Tällainen pianon alkumuoto näytti olevan tärkeänä osana orkesterissa.
Kapellimestari oli puettu siististi frakkiin, kymbaalin soittaja oli tavallisissa pukeissa, mutta muut herrat olivat tavoitelleet mikä frakkia, mikä "smokingia". Kaulukset, edut ja rusetit olivat kuitenkin siinä kunnossa, että Juhanilla ja Tuomaalla olisi todellakin ollut täysi syy, kuten he kerta olivat uhanneet Simeonille tehdä, "mennä sisään kirjallisella anomuksella" niiden nopeasta muuttamisesta. Mutta asiaan.