Kapellimestari, joka on hiukan levähtänyt, nousee, tarttuu viuluunsa, katsoo tiukasti silmiin odottavaa kymbaalimestaria ja vetää vihdoin viulustansa kaihoisan ja notkeasti juoksuttelevan mollisävelen. Näin käsitti ainakin Simeoni asian, vaikkakin hänen vähäinen musikaalisuutensa saattoikin panna hänet erehtymään. Kuin nauhan päästä tarttuu nyt kymbaalimies annetusta sävelestä kiinni ja kohta se tulla romistaa hänen koneestaan kauniisti ja paljon rikastuneena, kun hän uskomattoman sukkelasti hypittelee kapuloitansa pitkin kielisarjoja. Jopahan herää sellomieskin ja rupeaa vetelemään samaan joukkoon, klaneetista tulee yhtäkkiä kokonainen virta kirkkaita ja kileitä piukauksia, ja toisen viulun soittaja-äijä rupeaa repimään koneensa kieliä kuin tuskassa. Koko suuri sali on nyt tulvillaan säveliä, ja hämmästyneinä, ällistyneinä, kuuntelevat sitä veljekset, Juhanin tuumiessa: "Kuunnelkaahan pojat peliä!"
Simeoni ei kuten sanottu ollut mikään musiikkia ymmärtävä henkilö, mutta katsoi hän silti oikeudekseen muodostaa itselleen tuosta soitosta oman käsityksensä. Hänestä se oli ennen kaikkea kaihoa, ei erikoisemmin rakkauden ikävää, vaan selittämätöntä, tulkitsematonta ihmissydämen surumielisyyttä, jonka saattaa kuvitella syntyvän rannattomilla lakeuksilla kulkiessa, yksin taivaan ja oman kohtalonsa kanssa. Se alkaa vaisusti, mutta kohoaa pian, ruokkien omaa tuskaansa, kunnes se purkautuu ilmoille vihlovana valituksena kuin erämaan linnun huuto, kohoten yhä korkeampaan tuskaan ja lopuksi tulvahtaen kuulijan sydämeen kuin kaikki upottava, huumaava aalto. Ja kun se on mennyt ohi, vaipuu se jälleen hiljaisempaan resignatsiooniin, ikäänkuin mietiskelyyn, kunnes se pian huomaa tuskassansa uuden puolen, muistaa uuden surun ja rupeaa taas laulamaan sen kaihoa nousten nousemistaan yhä villimpään intohimoon, jälleen purkautuakseen humahtavana kuohuna kuulijan sydämeen. Tällaisina villeinä variatsioniaaltoina, nousten ja laskien, humisee mustalaissoittokunnan musiikki, ja ihmeen syvän vaikutuksen tekee se ainakin siihen, joka kuulee sitä ensi kertaa.
Soittajat itsekin haltioituivat yhä enemmän. Kapellimestari vetää sieltä jostakin korkealta, ihanpa kuin tallan takaa, ne kaikista hienoimmat, kaikista intohimoisimmat sävelensä. Hän innostuu, pannen viulunsa laulamaan kuin olisi sillä sata ääntä, ja vaativin, kehoittavin elein kääntyy hän soittajatoveriensa puoleen, tarmokkailla käyrän vetäisyillä lisäten soiton voimaa ja kiiruhtaen tahtia. Sellonsoittaja on jo kokonaan vaipunut musiikkinsa lumoihin; hänen silmänsä tuijottavat hajamielisen näköisinä, valkuaiset muljahdellen, kattoa kohti, ja kun hän vetäisee oikein kaihoisen ja makean juoksutuksen, näyttää hän aivan liekona retkottavan koneensa ääressä, sävelten voimasta siihen kokonaan raueten. Klaneettimies puhaltaa jalosti; kuta kiihkeämmäksi soitto käy, sitä rikkaampana virtana vilisevät ilmoille kileät äänet hänen pillistänsä ja hänen keltaisille kasvoilleen on kohonnut korkeampaa väriä, samalla kuin mustissa hiilisilmissä palaa selvä valkea. Mutta tuo äijänkäppyrä Simeonin takana ihan todellakin käpertyy vanhan ja rosoisen soittimensa yli, kallistaa päätänsäkin sen puoleen ja jonkunmoisessa lovetilassa nykkii käyrällänsä sen valkoiseksi hartsautuneita kieliä kuin henkensä lunastimeksi. Simeoni koettaa katsoa, paineleeko hän kieliä missään järjestyksessä, mutta ei hän saa siitä mitään selvää; päinvastoin ukko hänen mielestään nykkii niitä perin oikullisesti ja tavattoman kovakouraisesti, niin että äänekäs krahnaus kuuluu, mutta hyvinpä siitä huolimatta tuntuu soitto sointuvan — arvattavasti ukko oli täysin tehtävänsä tasalla, ellei hiukan sen yläpuolellakin.
"Kylläpä se on ihmeellistä", kummastelee Juhani ja Simeoni yhtyy häneen mielellään. "Niin", huomauttaa Tuomaskin jykevästi, "aivan on kuin vetelisi saraheinällä pitkin ruumiin arimpia paikkoja." Veljekset nauravat ja pääsevät hetkeksi mustalaisten lumoista. He kiinnittävät huomionsa pöydän antimiin ja Simeoni valmistautuu maistamaan tuota suositettua Tokaji Szamorodni-viiniä.
Hän olikin nyt siihen tehtävään sopivassa mielentilassa, sillä näinpä juuri, mustalaissoiton humistessa Tonavan laakson tuhatvuotisia kaihoja, oli Unkarin pyhän maaperän kallisarvoisin neste ensi kertaa maistettava. Hämärässä muinaisuudessa olivat alkuvedet lioitelleet ja huuhtoneet tätä lakeutta, kooten siihen mehevimpiä mutiaan ja imettäen siihen salaperäisimpiä voima-aineitaan; poistui sitten vesi, maatui maa kovaksi, rupesi etelän polttava aurinko sitä lämmittämään pannen siinä alulle salamyhkäisiä ja pyhiä käymisprosesseja; tulipa sitten Dionysos retkeillessään iloisten satyyriensa kanssa tähänkin laaksoon, huomasi maan hyväksi, taittoi sauvastaan parhaimman köynnöksensä ja istutti sen siihen. Siitäpä kohosi maailman etevin rypäle, josta valmistetaan jumalten ja kuninkaitten juomaa. Tuossa se nyt kiiluu lasissa, vaaleana, himmeän kellertävänä, sakeana, hiukan öljyisenä, levittäen ympärilleen hienoa, ryydiltä vivahtavaa tuoksua. Hartaan näköisenä kaataa Simeoni sitä suuhunsa kohtuullisen annoksen.
Hän oli vanhaan tapaan nielaisemaisillaan sen heti, mutta kerkesi estää tekonsa ajoissa. Nyt hän antoi sen viipyä kielellään, maisteli sitä kuin vanha elttaantunut herkkusuu ja vasta sitten valutti sen hitaasti pitkin kaiken maailman tietä. Hän tunsi, kuinka se todellakin jätti kielelle erinomaisen hienon ja harvinaisen tuoksun, miellyttäen makuhermoja ja virkistäen sielua. Kun hän nosti silmänsä toveriensa puoleen, huomasi hän heidän kasvoistaan, että he olivat juuri suorittaneet saman tärkeän toimituksen, ja odottivat nyt kysyvän näköisinä yhteisen arvostelun esitystä. Tuomas ryähti ja sanoi: "Hyvää on!"
Salissa oli tunnelma kohonnut. Naisten sointuva nauru sekautui miellyttävästi yleiseen humuun, miesten bassoäänillä "köröttäessä" siihen sopivaa pohjasäestystä. Jo viittaa tuolta poskipartainen frakkiniekka kapellimestarille, joka lähestyen kumartuu hänen puoleensa ja saa jonkun määräyksen. Nytpä kiireesti paikoilleen antamaan kymbaaliäijälle sävelen suuntaaja kohta humisee taas uusi sointuryhmä valtavana aaltona kuulijain sieluun jääden värisemään sinne kuin vapauttava itku. Upseerit tulevat vilkkaammiksi ja "köröttävät" jo monet yhteen ääneen. Näin jatkuu ilta puoliyöhön saakka, jolloin kansa vähitellen rupeaa lähtemään pois.
Soittajain takana oven vieressä on pöydällä lautanen ja siihen on tarkoitus panna heidän palkkansa. Sivu mennessään useimmat heittävätkin siihen setelinsä, joita pian on melkoinen pinkka. Silmänurkallaan huomaa kapellimestari kaikki ja kun joku pistää vähän suuremman rahan, raapaisee hän käyrällään vähän kovemman kurauksen ikäänkuin kiittääkseen antajaa. Niin on pian tämä tunnelmarikas ilta Unkarin pääkaupungissa loppunut ja veljekset painuvat ulos tähtikirkkaaseen yöhön.
Tummana välähtelee Tonava tähtien valossa. Budan vuori tuossa toisella puolella kohoaa synkkänä möhkäleenä hämäryyteen ja sen rinteiltä tuikkii tuhansia tulia kuin kiiltomatoja. Hartaana Simeoni illan tunnelmien vallassa vaipuu katselemaan tuota outoa ja kaunista näkyä. Buda-Pest on epäilemättä Europan kauneimpia kaupunkeja, ja epäillä sopii, vetääkö mikään vertoja sen mahtavalle Tonava-panoraamalle.
Margaretan saarille ajettaessa täytyy maksaa siltaveroa. Kun vahdit eivät osanneet muuta kuin unkaria, ei Tuomas saanut selkoa maksun määrästä. Kuunneltuaan hetken vahtien "körötystä" otti hän väsyneenä esille tukun kruunun seteleitä ja tuumien: "Soaphan näitä", antoi ukkojen itsensä kokoilla siitä tarpeellisen määrän. Todennäköisesti ottivat nämä hiukan enemmänkin.