Tähän asti oli Simeoni pannut matkallansa merkille, että jokaisella paikkakunnalla on oma erikoishajunsa, varsinkin jos se on hiukan pienempi ja syrjemmässä maailman valtaväylistä. Siellä, niissä autokulttuuri on vallitsemassa, hallitsee bentsoolin haju, tukahduttaen kaiken muun, niin ettei kansallinen tuoksu pääse tuntumaan. Mutta Pragissapa jo tuoksahti tunkkainen kadun lika paikoin melkoisesti ja Buda-Pestille antoi Tonava hiukan kosteata, ei aivan puhdasta ja mieluista tuntu. Ne olivat kuitenkin Suomessakin tunnettuja ja koettuja hajuja, mutta se, mikä pisti nenään Szegedissä, oli jo tuntematonta. Se oli jollakin tavalla imelää, mutta samalla pistävää, sangen paljon sipulin sekaista löyhkää, eikä siitä päässyt erilleen millään, sillä se kuului kaupungin ilmanalaan. Se oli suoraan sanoen kaikkialle tunkeutuvaa paprikan ja valkosipulin yhdistynyttä katkua.
Unkarilais-kansallisessa innostuksessaan kiiruhti Simeoni nyt, tuosta tuoksusta pahastumatta ja huolimatta toveriensa varoituksista, niin pian kuin mahdollista saamaan eteensä magyarilaisen paprikaguljashin. Aimo vadillinen sitä tuotiinkin. Ruoka oli tehty naudanlihasta ja perunoista kuten tavallinen suomalainen "stuuvinki", mutta mausteeksi oli pantu paprikaa niin paljon, että koko annos oli punertavan keltaista ja tuoksui imelän katkeralta. Varmuuden vuoksi tuotiin vielä paprikajauhetta eri kupposella siltä varalta, että asianomainen olisi vähäksynyt keittäessä käytettyä ryydin määrää. Juhani ja Tuomas, jotka vakaasti tarrasivat kanan koivesta kiinni, katselivat uteliaina Simeonin kansallista syöntihommaa.
"Kylläpä tämä on hyvää ruokaa", vakuutteli Simeoni osoitettuaan huomiota ensimmäisille suupaloille. Paprika tuntuikin aluksi jollakin tavoin virkistävästi ärsyttävän makuhermoja. Mutta kuta kauemmin hän söi, sitä kaameammalta hänestä rupesi tuntumaan se rasvaan yhtyneen ryydin läpitunkeva tuoksu, joka nyt vallitsi ei ainoastaan hänen ulko-, mutta aivan erikoisesti hänen sisäpuolellaan. "Kyllä kansallisruoat ovat sentään aina erikoisia", lausui hän välttelevästi, "niihin täytyy tottua, voidakseen täysin ymmärtää niiden etevyyden." Ja vilkaisten epätoivoisena lautaselleen, jonka laitaan oli ilmestynyt vasta sangen vaatimaton lovi, hän sivumennen kysäisi, eivätkö veljetkin mahdollisesti haluaisi maistaa Unkarin kansallisruokaa. "Kiitoksia paljon", sanoi Juhani ja otti kirpun verran haarukkansa kärkeen paprikalihaa, vieden sen huulilleen hienosti kuin sadannen polven punehtuva aatelisneito, "kiitoksia paljon, mutta emmehän me nyt toki raski ruveta sinun maukasta annostasi jakamaan." Ja samalla tavalla hienosti maistettuaan neuvoi Tuomas: "Siinä on ilmeisesti liian vähän paprikaa — etköhän lisää sitä hiukan, sillä sitten se vasta saavuttaa todella täyteläisen kansallisen maun." Kärsivällisesti Simeoni koetti jauhaa annostaan pienemmäksi, kunnes polttava tunne kitalaessa ja koko nielussa pakotti hänet lopettamaan. Muistaen Juhanin kuuluisat sanat härän lihan syönnistä molskivan padan ääressä Impivaaran aholla lausui hän, väkisellä nielaista lotkauttaessaan viimeisen palan: "Söisinkö enää koskaan paprikaguljashia, pois se!" Huolimatta Juhanin ja Tuomaan ystävällisistä kehoituksista ja moitteista, että "hyvästi kasvatettu lapsi syöpi aina lautasensa tyhjäksi", jätti hän annoksensa siihen ja koetti viruttaa pois kansallista makua suustansa happamalla pöytäviinillä, jota tuotiin vähäisestä maksusta avonaisilla karahveilla saapuville.
Mutta se ei onnistunut, vaan oli paprikan katku tästä alkaen Simeonissa kiinni eroittamattomana. Vielä monta vuorokautta sen jälkeen ilmaisi se tuntuvasti olemassaolonsa, turmellen hänen maailmankatsomuksensa, ja rupesi häviämään vasta sitten, kun vuorostaan Balkanin niemimaan ja muhamettilaisen maailman kansalliset löyhkät ylivoimaisina hänet piirittivät.
Eikä tässä kyllin, vaan sen lisäksi oli kestettävä vielä valkosipulin löyhkä. Tässä maassa on tapana — ja se mallipa näytti pysyvän vireillä koko Etelä-Europassa — aamulla syödä eräänlaista perin rasvaista sianlihamakkaraa, jossa valkoiset silavapalaset kiiltelevät kuin hopeamalmi mustassa kivessä. Makkaraa sanotaan "salami'ksi" ja on siinä pääryytinä, paprikan ohella, valkosipuli. Tuo kasvihan on Suomessa sangen tunnettu ja muodostaa siellä, varsinkin Helsingin pikkuporvarillisissa piireissä, sivistystason luotettavimman koettimen. Näet kuta sivistyneempi ja hienostuneempi joku henkilö on, sitä voimakkaammin ilmaisee hän inhonsa sipulia kohtaan. Olipa Simeoni kuullut erään pikku rouvan kertovan, kuinka hän kihloissa ollessaan oli mennyt kauan matkoilla ollutta sulhastansa tapaamaan; hän ojensi kätensä häntä kohti, heittäytyi ummistaen silmänsä ja huokaisten kiitollisuudesta hänen voimakkaille käsivarsilleen, suipensi ruusuiset huulensa suudelmaan ja — pyörtyi samalla kuin silli. Mutta väärin olisi luulla hänen pyörtyneen ilosta ja onnesta — ei suinkaan, vaan hän pyörtyi siksi, että suudellessaan tunsi sulhasensa syöneen sipulia!
Szegedin neidot eivät pyörry moisista syistä, vaan luultavasti vaativat, että asianomaisen täytyy ratkaisevilla hetkillä tuoksua voimakkaasti kaikkiin kansallisiin suuntiin. Muuten voisi kaikki maistua yhtä neutraalilta kuin suolaton muna tahi kuin ruotsalaisen pojan suudelma ilman "multapenkkiä" huulen alla. Tosiasia on, että Szegedissä löyhkää valkosipuli kaikkialla voimakkaasti, niin perinpohjaisesti, että Simeonin sydäntä rupesi ajanpitkään kääntelemään.
Iltapäivällä kokoontuivat hyvät Szegedin asukkaat kävelylle kaupungin puistoon, jossa plataanit juuri kukkivat. Toverukset, ollen aina maan tavoille lojaaleja, menivät sinne myöskin, astelivat aikansa arvokkaasti edestakaisin, kunnes istuivat esillä oleville tuoleille. Mutta vilauksessa oli siinä ääressä mies, joka vaati tuoleista vuokran, 50 helleriä kappaleelta, mikä ei ole paljon, varsinkaan muutettuna Suomen rahaksi. Runebergin esplanaadissa pitäisi sunnuntaisin ottaa samallaista penkin vuokraa, jolloin ehkä hampparit kaikkoisivat toisiin kaupunginosiin otsatukkaansa näyttelemään. Tässäpä nyt vaelsi toverusten editse Szegedin kultaista nuorisoa, kauniita unkarittaria, upeita upseereja, vilkkaita koulutyttöjä ja käyriä neniä. Saksan kielen taito tuntui olevan täällä sangen vähäinen, ja kun veljekset eivät osanneet muita maan kieliä ollenkaan, eivät he voineet ottaa osaa yleiseen seurusteluun muuten kuin puhuvilla ja kaihoisilla silmäyksillä ynnä raskailla, paprikan tuoksun sekaisilla huokauksilla, jotka kuitenkin häipyivät tuloksettomina olemattomiin.
Sillä välin kuin nuoriso näin seurustelee puistossa, Unkarin amoriinien puuhakkaina ja tärkeinä sakeasti singahutellessa nuoliaan pieniin ja pamppaileviin sydän parkoihin, kokoontuu vanhempi miesväki ravintoloihin naukkaamaan lasillisen viiniä ja juttelemaan muinaisia. Toveruksetkin seurasivat esimerkkiä ja olivat pian sijoittuneet tukevasti pyöreän pöydän ympärille, katsahdellen jalosti puoleen ja toiseen, mitä ihmeitä täällä näkyisi. Rotevaa kansaa oli saapuvilla, se täytyi sanoa, ei mitään joutavan hermotyön, liian istumisen ja opin rasittamia peruukkeja, vaan pitkiä ja harteikkaita, lihavia ja tummia, riippaviiksisiä pappoja, joiden turpeaan kouraan viinilasi katosi ihan kokonaan. Yleisenä kansallisena harrastuksena näytti olevan kortinpeluu, jota eri ryhmissä taidolla ja vakaumuksella harjoitettiin. Toiset seurasivat jännittyneinä pelin kulkua syrjästä, osoittaen milloin hyväksyvillä, milloin hiuksia raastavan onnettomilla ilmeillä mielipiteensä taistelun kuluessa tapahtuvien strateegisten ja taktillisten temppujen laadusta. Voitot ja tappiot merkittiin liidulla pienille mustille tauluille. Korteissa näytti olevan meillä tuntemattomat, omat kansalliset kuviot. Huomasipa Simeoni täällä saman ilmiön kuin kotimaankin korttihummerien kesken: pelattuaan tovin aikaa vaiti ollen, vain silloin tällöin murahtaen jonkun salamyhkäisen sanan ja ilmoituksen, lyövät he äkkiä kaikki korttinsa pöytään, karkaavat pystyyn ja rupeavat mitä kiihkeimmän siveellisen suuttumuksen vallassa, nyrkit sojossa, puhuttelemaan toisiaan niin katkerin ja moittivin sanoin, jaa, suorastaan haukkumaan toisiaan, että siinä asian laatua tuntematon pian pelkää miesmurhan olevan lähellä. Mutta yhtäkkiä äijät vaikenevatkin, ja joku rupeaa, ollen tosin vielä loukkaantuneen ja pahantuulisen näköinen, oppineen kätevyydellä jakamaan kortteja, joiden taakse sitten jokainen syventyy suuremmalla harrastuksella kuin koskaan mihinkään muuhun. Korttihummerit ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa.
Niin kului tämä iltapäivä Szegedin kaupungissa, hiljaisten huomioitten tekemisessä, kodikkaan tunnelman vallitessa. Ilmestyipä ravintolaan mustalaissoittokuntakin, jonka kaihoisa valitus jälleen toverukset lumosi. Tällä kerralla olivat soittajat kaikki oikein syvimmästä mustasta ammeesta kotoisin, joiden ilmestyminen Suomeen olisi saanut jokaisen tehtäväänsä innostuneen konstaapelin virkakarvat pörhölleen. Mutta tuo aikaisemmin mainittu poliisituomari oli veljeksille kertonut, että Unkarin mustalaiset ovat yleensä sangen rauhallista ja hyvää väkeä. Suurempia rikoksia he tekevät harvoin, korkeintaan joskus pikku varkauksia, ja elävät, paitsi mustalaisten kansainvälisillä ammateilla, joita ovat hevosten kengitys ja kuohitseminen sekä kattilain paikkaus, enimmäkseen soittamisella. Musiikki on heidän elämänsä ja he syntyvät, kuten laulussa sanotaan, "siellä nuotion tulilla, jossa laulut ja viulut ne soi". Simeoni muisteli kuulleensa sellaisenkin teorian, että koko unkarilaisten musiikki olisi heidän mustalaistensa lahjaa, väite, jota unkarilaiset eivät mielellään hyväksyne. Miksi eivät sitten muiden maiden mustalaiset ole erikoisemmin musikaalisuudestaan kuuluisia? Ehkä Unkarin mustalaiset ovatkin päinvastoin perineet soitannolliset lahjansa magyareilta?
Ilma on hyvin lämmin, taivas tumma ja täynnä kirkkaita tähtiä. Paljon matkustaneen on mieluisa nukahtaa syrjäisessä, ystävällisessä magyarikaupungissa.