XX.

Szegedin torilla. — Unkarilaisia emäntiä ja maalaistavaroita. — Matka Szabadkaan. — Serbialaisten puuhia. — Szabadka, Jugoslavian suurin kaupunki. — Käynti saunassa ja rikkaan lesken hautajaiset.

Noudattaen perheenisän vaistojaan läksivät toverukset aamulla varhain maaliskuun 23 päivänä katselemaan, harjoitetaanko tässä kaupungissa torikauppaa siihen tapaan kuin Suomessa. Aivan oikein: sille paikalle, jossa eilen kultainen nuoriso kuhisi, oli ilmestynyt epäluku maalaisia, rotevia, pitkiä ja mustia miehiä, viikset riippuen olkapäille saakka, suupielessä pitkä piippu. Oli siellä myös saman verta vankkoja emäntiä, noita "keskilattian laahojia", joiden valtaisilla lanteilla valtakuntien kohtalot lepäävät. Simeonista tuntuivat nuo eukot aivan suomalaisilta emänniltä, sillä muuta eroa ei heissä ollut kuin vähän tummempi pinta ja eri kieli. Sama oli muuten rauhallinen malli, avonainen katse ja luonnollinen sekä koristelematon puheen tapa. Etsiskeltyään jonkun aikaa löysi Simeoni erään eukon, joka ymmärsi saksaa, joten voitiin hiukan haastella.

Myytävänä oli ensinnäkin paljon paprikaa, säkittäin ja tynnyreittäni kuin punamultaa. Sitten kaikenlaisia vihanneksia, joiden joukossa valko- ja purjosipuli tuntui olevan runsaasti edustettuna, ja paljon monenlaisia siemeniä sekä maissia. Kun Simeoni ei ollut nähnyt jauhamattomia maissin jyviä muualla kuin kuvissa, ei hän ensin ollut tuntea noita kellertäviä, kulmikkaita jytysiä, ja sai eukko pitkän aikaa hänelle selittää, että se on "kukurusta", ennenkuin valo syttyi hänen päähänsä. Eukko kertoi maissia pääasiallisesti käytettävän sikojen ruoaksi ja kysyi sitten, mitä Suomessa sioille annetaan. "Mitä milloinkin, ruoan jäännöstä, perunoita ja sellaista, vain joskus viljaa", selitteli Simeoni ja lisäsi: "Eihän meillä niin paljon sikoja olekaan, ehkä siinä pari taloa kohti, tuskinpa sitäkään, jos koko maa otetaan huomioon." Eukon silmät menivät suuriksi. Hän risti kätensä pullealle vatsalleen ja kiljaisi: "Jeesus Maria Josef! Ei sen enempää sikoja! Millä te onnettomat ihmisparat sitten tulette toimeen?" -"Aina sitä sentään hiljoilleen", vakuutteli Simeoni, "mutta eihän se niin lihavaa ole kuin teillä täällä. Näihin aikoihinhan meillä vielä ovat järvet jäässä ja vainiot lumen peitossa." Tämä ilmoitus teki eukkoon järkyttävän vaikutuksen, mutta ei hänen ällistyksensä kerennyt vielä purkautua ilmoille, ennenkuin Simeoni tyynesti jatkoi: "Mutta sitten kuin meillä kesä tuleekin, ei aurinko enää ollenkaan laskekaan, vaan loistaa läpi koko vuorokauden." Eukolta pääsi helpotuksen huokaus, sillä selväähän oli, että mies, joka lasketteli tuollaisia juttuja, oli joko hullu tahi suuri veitikka.

Ajokalut olivat isohkoja, nelipyöräisiä vankkureita, edessä usein kaksikin vankkaa, suurikokoista hevosta. Jonkun verran mustalaisen likaista leimaa tuossa joukossa oli, sitä ei taida kieltää. Käsityön tuotteita oli myöskin nähtävillä, vaatteita, omituisia puupohjaisia tohveleita, joissa ei ollut takalaitaa ja joiden sanottiin tulleen sodan aikana, kun nahasta oli puute, yleisesti käytäntöön. Näki Simeoni niitä käytettävänkin, mutta arvoitukseksi hänelle jäi, miten tuollainen kenkä voi pysyä jalassa. Paljon oli myös kaupan meilläkin tavallisia läkkiastioita. Mitään suurempaa liiketouhua eivät veljekset muuten kaupungissa huomanneet, mutta lieneekin tämä ollut väliaikaa, jolloin rauhassa odoteltiin maanviljelyksen tuotteiden valmistumista.

Kävellessään kaupungilla tulivat veljekset vihdoin suuren, arvattavasti Tisza-virran yli vievän sillan päähän. He hämmästyivät melkoisesti huomatessaan, että siinä oli myöskin samalla edessä valtakunnan raja, koskapa sillan pää oli jugoslavialaisten sotilasten vartioimana. Haluten tehdä kävelyretken sillan toisellekin puolelle yrittivät veljekset tuosta läpi, mutta eipäs päästetty. Eikä auttanut passienkaan näyttäminen: asianomainen sotilas, upseeri tahi mikä jefreitteri lienee ollut, tuijotti passiin tyhmän näköisenä ja mongersi ankarasti, josta veljekset saivat selvää vain sen verran, että "nietu". Simeonin sydämeen jäi raskas epäilys, ettei tuo sillan vartija tainnut osata lukea.

Niinpä he sitten olivat Szegedin kaupungista selvinneet, painuivat asemalle matkustaakseen paikallisjunalla Maria Theresiopeliin eli Szabadkan kaupunkiin, ja joutuivat heti asemalle tultuaan aivan hullun myllyyn. Taas oli näet passit tarkastettava ja saatava lähtölupa. Nuori unkarilainen upseeri touhusi kyllä parhaansa mukaan, mutta tässä oli vika yleisessä järjestyksessä. Onneksi Tuomas taas synnynnäisine sukeltajan lahjoineen puljuttelihe etukärkeen ja viime tingassa saatiin passeihin jonkunlainen kabbalistinen leima lyödyksi. Koko toimitus oli kuitenkin pysähtyä, kun Juhani taas joutui tuskan hien vallassa erinomaisen kirkkaalla ja selvällä äänellä julistamaan nimeänsä, eikä siitä sittenkään tahdottu saada selvää.

Kuinka maailma on sentään pieni! Päästyään istumaan vaunuun, joka oli tehty enemmän tilapäistä tarvetta kuin kansainvälistä matkailijaliikennettä varten, ilmestyi veljesten rinnalle harmaaviiksinen ja rauhallisesti katseleva ryssä, joka ilmoitti nyttemmin asuvansa Belgradissa, mutta olevansa kotoisin Pietarista, josta pitäen on usein käynyt Suomessa ja oleskellut m.m. Helsingissä. On naimisissa unkarittaren kanssa. Vaikka veljeksillä ei tietysti ollut mitään tätä ryssä parkaa vastaan, muodostui kuitenkin keskustelu ennen pitkää sangen jäykäksi, kunnes tyrehtyi kokonaan. Jostakin vaistottiin molemmin puolin, että paras on olla kovin toisiansa lähestymättä.

Juuri kun oli päästy kunnolliseen menovauhtiin ja kulkea jyryytetty vaivaiset 15 km, tultiin pienelle Roczan asemalle, joka on rajalla ja jossa siis oli edessä junan muutto, passien leimaaminen ja tullitarkastus. Passit kokosi täällä joku virkamies yleisöltä ja vei ne mukanaan omaan koppiinsa niitä siellä tarkastaakseen, mikä olikin hyvin käytännöllistä ja yleisöllekin mukavampaa. Asema oli keskellä laajaa tasankoa, aivan näköjään autiolla seudulla, elleivät orastavat vainiot olisi osoittaneet, että täälläkin oli käynyt noita alati näkymättömissä olevia salaperäisiä viljelijöitä. Tämä lienee ollut entisen Unkarin rikkainta seutua, joka nyt, huolimatta runsaasta unkarilaisesta asutuksestansa, oli Wilsonin toimesta keskuspaikkansa Szabadkan kanssa liitetty englantilaisten ja ranskalaisten Balkanilta löytämään sivistysvaltioon nimeltä Serbia. Tavattoman pitkiä ja rotevia serbialaisia, aivan samanlaisia kuin ennen painijat Helsingin sirkuksessa, liikkui ja hääri asemasillalla touhuten ja tuhlaten aikaa. Oli rasittava helle. Puun juurelta haki varjoa pitkä ja lihava, keltaperuukkinen maailmannainen. Simeonia janotti ja hän meni passintarkastuskoppiin katsomaan, saisiko sieltä mitään juotavaa. Sepä olikin asunto, jossa nuori, hyvännäköinen äiti-ihminen parhaillaan keitteli keltaista paprikarokkaa ja mielellään tarjosi janoiselle suomalaiselle lasillisen raitista ja hyvää vettä.

Loppuu ikäväkin aika ja taas päästiin ajaa jyräyttämään. Ryssä oli hävinnyt, mutta sijaan oli ilmestynyt roteva ja muhkea unkarilainen talonpoika emäntineen. He olivat nähtävästi matkalla kyläilemään Szabadkan kaupunkiin, koskapa olivat pyhävaatteissaan, ja kun he osasivat saksaa, oli keskustelu pian käynnissä. He kertoivat, että serbialaiset olivat heti, saatuaan nämä alueet haltuunsa, ruvenneet kiireesti serbialaistuttamaan muita kansallisuuksia. Opettajien palkat oli korotettu hyvin suuriksi, että olisi saatu heidät pysymään paikoillaan, ja ehtona oli vain se, että heidän täytyi määrä-ajan kuluessa suorittaa jonkunmoinen tutkinto serbian kielessä, voidakseen sitten vähitellen antaa osan opetusta silläkin kielellä. Simeoni sai sen käsityksen, että opettajat yleensä olivat diplomaattisista syistä tuohon kaikkeen suostuneet, voidakseen itse sitä paremmin vartioida lapsia serbialaistumasta. Keskusteluun yhtyneeltä kolmannelta unkarilaiselta kysyi sitten Simeoni, luuleeko hän unkarilaisen koskaan voivan serbialaistua. Naurahtaen ja varmasti vastasi tämä, että se on kokonaan mahdotonta. Päinvastoin saattaa käydä niin, että huolimatta hallituksen ponnisteluista nämä seudut yhä enemmän unkarilaistuvat, kuten ovat tehneet tähänkin saakka, koskapa unkarilaiset sivistyneimpänä ja varakkaimpana säätynä väkisinkin vetävät alemmalla asteella olevia puoleensa. Nämäkin sympaattiset ihmiset tuntuivat pitävän nykyistä järjestelyä vain väliaikaisena suurten herrojen päähänpistona.