Veljekset olivat toivoneet ehtivänsä heti Szabadkasta lähtevään toiseen junaan, mutta se toivo petti, sillä juuri heidän tullessaan höyrysi se jo täydellä vauhdilla tiehensä. Ei auttanut siis muu kuin viettää tässäkin kaupungissa jokunen tunti, eli kello kahdesta päivällä kello puoli 11 illalla, jolloin toisen Belgradin junan piti lähteä.
Veljekset ällistyivät kovasti saadessaan tietää, että Maria Theresiopel eli Szabadka, rikkaan, Unkarin antavimman viljaseudun keskuspaikka, on nykyisin Jugoslavian suurin kaupunki, jossa asuu noin satakuntatuhatta magyaria ja serbialaista yhteensä. Sen asukkaat ovat suureksi osaksi maanviljelijöitä ja kuuluu itse kaupungillekin ympäröivää pustaa noin 2000 neliökilometriä. Se on Bacska nimisen komitaatin pääkaupunki, jota seutua mainittiin aina Banaatin rinnalla Unkarin rikkaimmaksi. Runsaan palkan saavutti siis se serbialainen laukaus, jolla maailmansota alkuun pantiin, eikäpä sovi kummastella, että Unkari, jolta tällaiset helmet, muista puhumattakaan, on ryöstetty, joka hetki itkee verikyyneleitä ja hautoo katkeraakin katkerampaa koston ajatusta. Karjanhoidon tuotteet, viini, hedelmät, tupakka, vilja, ja mitä yleensä maasta irti saadaan, ovat Szabadkan kauppatavaroina. Muuten ei voi olla kummastelematta unkarilaisten talonpoikain tapaa asua kaupungeissa. Selvää on, että vaikka maan hedelmällisyys tätenkin viljeltäessä tuottaa hyvän tuloksen, sen anti olisi ehkä kaksinkertainen, jos isännän askeleet olisivat peltoa höystämässä siinä merkityksessä kuin meillä. Nyt menee aika kaupungissa suureksi osaksi hukkaan, ehkäpä pääasiallisesti kortinpeluuseen. Näin ainakin näytti asia veljeksistä, vaikka myöntää täytyy, että heillä pikakatsojina oli suuri erehtymisen vaara.
Täytyy sanoa, ettei Szabadka näyttänyt ollenkaan hullummalta paikalta, vaan oli komeahko kaupunki, jossa oli paljon kauniita rakennuksia, suoria ja sileitä katuja sekä lukuisasti kaikenlaisia kahviloita. Niissä istui kansaa hartiat köyryssä katsellen kiiluvin silmin neljän kuninkaan kirjoja ja lyödä läiskäytellen niitä pöytään pelin määräämässä järjestyksessä, aina väliin tehden liidulla muistiinpanoja ja haukkuen toisiaan. Mustalaissoittokunnat soittivat ja ne, jotka eivät pelanneet korttia, käveleskelivät ja katselivat sekä sylkäisivät välillä. Serbialaisia lyhytnuttuja vilahteli siellä täällä ja kansan yleisessä fysionomiassa oli hiukan hurjaa leimaa. Upeitten rakennusten välissä saattoi sitten olla merkillisiä arkkitehtuurin tuotteita, joiden tyylistä ei voinut sanoa muuta kuin että niiden rakentajalla on mahtanut esi-isien tai -äitien joukossa olla joku turkkilainen, sillä niin paljon ne jo poikkesivat siitä, mihin Europassa on totuttu. Yleisenä leimana kaupungilla oli, että siellä ikäänkuin vietettiin jonkunmoista kansanjuhlaa. Omituista oli, että viini oli täällä vähän syrjempänä ja etualalla olut, joka oli hyvää ja väkevää. Serbialaiset muuten kuuluvat halveksivan viiniä, pitäen paloviinaa paljon arvokkaampana juomana ja käyttäen sitä ahkerasti; Simeonin mielessä vilahti jotakin sen tapaista, että tässä suhteessa saattaisi suomalaisten ja serbialaisten välillä pian syntyä sydämellinen yhteisymmärrys.
Tuomas pahastui pakollisesta matkan keskeytymisestä niin, että löi maata, mutta Juhani ja Simeoni lähtivät toilailemaan kaupungille. Kun heillä ei ollut mitään varsinaista tehtävää, alkoivat he, kuten suomalaiset tavallisesti tällaisessa asemassa ollessaan tekevät, puuhata saunaan lähtöä. Ruvettiin siis ottamaan selvää, onko Szabadkassa saunaa ja minkälainen. Olihan se, jokainen poliisi sen osasi neuvoa: ei muuta kuin herrat menevät tuonne, niin sieltä se löytyy. Juhani ja Simeoni mennä tapsuttelivat pitkin katuja, jotka heidän mielestään kävivät yhä syrjäisemmiksi, arvelivat jo palata takaisin, kun ei mitään asettakaan sattunut mukaan ja rosvon näköisiä kansalaisia puikkelehti joka haaralla, mutta osuivathan kuitenkin lopuksi eräästä portista pihalle. Seinässä olevasta luukusta myytiin piletit, annettiin kouraan pyyhe ja kolmen kuutiosentin kokoinen saippua, viitattiin pihan perälle ja sanottiin, että olkaa hyvä.
Mitäpäs siinä. Veljekset astuivat pitkään käytävään, jonka toisella puolella oli rivi ovia, toisella ikkunoita. Ikkunaseinällä olevilla penkeillä oli raukeissa asennoissa Jugoslavian kansalaisia, miehiä ja naisia, odottaen vuoroaan päästä saunaan, joka ei voinutkaan olla kaukana, päättäen läheltä kuuluvasta veden lotinasta. Hiukan epäröityään, mutta nähtyään, että meno tuntui olevan täällä kohtuullisen puhdasta, jäivät veljekset samaan joukkoon, ja hetken perästä heidät vietiinkin eräästä käytävän toisella puolella olevasta ovesta sisään. Sieltä löytyi kohtalaisen kokoinen huone, varustettu kahdella leposohvalla, peileillä, pienillä pöydillä ja tuoleilla, ja nurkassa, lattiaan upotettuna, oli kaksi marmoriallasta, joihin parhaillaan pursusi kiehuvan kuumaa vettä. Sinne pojat jätettiin ja hyväpä siellä olikin kylpeä kaikessa rauhassa. Szabadkan saunassa ei ollut mitään vikaa, vaan oli se erittäin käytännöllinen ja joutuisa laitos.
Puhtaina kuin pulmuset ilmestyivät Juhani ja Simeoni taas kadulle. Käveltyään hetkisen tulivat he erään talon luo, jonka portilla seisoi ihmeellinen otus: hopealla kirjailtuun, mustaan, barbaarisen komeaan livreaan puettu pappa, omituinen hopeanuppinen marsalkansauva kädessä. Portin yläpuolelle ja sivuille oli ripustettu musta vaate, jossa oli kirjaimet H. M. ja jonkunmoinen kruunun merkki. Portilla olivat sitten suunnattoman suuret, raa'alla komeilun halulla ja epätoivoisella mauttomuudella rakennetut ruumisvaunut, edessä yhteensä kuusi mustaa hevosta, kaikilla hopeatöyhdöt ja hopealla koristellut mustat valjaat ja satulat. Uteliasta kansaa, sotilaita, piikatyttöjä ja lapsia, parveili ulkopuolella, ja uteliaina seisahtuivat siihen veljeksetkin nähdäkseen, mitä tuleman piti.
Simeoni tiedusteli siinä eräältä naapuriltaan, kuka tämä huomattava vainaja oli, koska häntä sellaisella komeudella hautaan vietiin, ja sai tietää hänen ajallisen vaelluksensa aikana olleen erään lesken, joka oli ollut Szabadkan rikkain henkilö — omistanut ehkä 50 miljoonaa. Sen vuoksi osoitettiin hänelle nyt kuoltuaan näin suurta huomiota. Yhyy! Lesken talo oli peräti ruma, pienehkö ja hyvin rappeutuneen näköinen, mikä osoittaa hänen olleen hyvin säästäväisen.
Nytpä oli sitten vaunujen nurkissa kynttilät saatu sytytetyiksi ja vainaja läksi liikkeelle. Kulkueen etunenässä ratsasti kaksi ratsumiestä, paljaat sapelit välkkyen paraatiasennossa, puettuina mustiin, mutta runsaasti hopealla kirjailtuihin univormuihin. Sitten seurasi kaksi lipunkantajaa, toisella kolmioristi ja siinä seppele, toisella jonkunmoinen standaari, ja heidän perässään juhlallisin ja määrämittaisin askelin ennenmainittu portilla seisonut maamarsalkka. Marssivat sitten esille katooliset papit, lihavat pehmeästi lylleröiden, laihat pitkin ja päättäväisin askelin, joukon jatkona sarja kuoripoikia, kaikilla laatanalamput kädessä. Heidän perässään tulivat valkoisen hevosen vetämät siniset vaunut, lastattuina seppeleillä ja lasilaatikkoihin koreasti asetelluilla vahakukilla. Nyt vasta ajoi esille itse vainaja ennenmainitulla valjakollaan, molemmin puolin kolme tuikean näköistä sotilasta, miekat välkkyen kunnia-asennossa, ja kulkueen loppuna vihdoin epälukuinen sarja sukulaisia, jotka voimakkain ponnistuksin saivat hillityksi väkisinkin esille purskahtavan hilpeän mielialansa, jonka aiheutti tuo läheisessä tulevaisuudessa kangasteleva, heidän nimelleen kirjoitettu 50 miljoonan maksumääräys. Yleisön kunniaksi on sanottava, että se käyttäytyi paremmin kuin suomalaiset: se paljasti päänsä kulkueen mennessä ohi ja veljekset noudattivat nöyrästi maan kaunista tapaa.
Leski parka! Koko tällä barbaarisella komeudella olivat hänen sukulaisensa joutuneet antamaan selvän todistuksen siitä, että oli tultu Europan kulttuuripiirin ulkopuolelle, siihen summaan pimeyteen, jossa eletään ja ajatellaan toisin kuin meillä.