Matka Belgradiin ja serbialaista matkaseuraa. — Vanhan rouvan puheliaisuus ja kohteliaisuus. — Serbialaisten loistavat ominaisuudet ja jalot periaatteet. — Serbialaisen arvostelu unkarilaisista ja turkkilaisista. — öisiä matkatunnelmia. — Kuningas Pietari.

Kello puoli 11 illalla nykäisi veturi veljekset liikkeelle Jugoslavian, Slovenian ja Kroatian kuningaskunnan pääkaupunkia Belgradia kohti. Väärin olisi ollut nimittää junaa loistojunaksi, niin, olisipa voinut hyvällä syyllä sanoa, että tuollaisen nimityksen käyttäjä olisi lievimmin sanoen liioitellut, osoittaen hillitsemätöntä mielikuvituksen voimaa. Makuupaikoista ei ollut puhettakaan, vaan sai olla kiitollinen päästessään edes istuvaan asentoon.

Simeoni sai vierustoverikseen vanhan rouvasihmisen, joka matkusti tyttärineen Semliniin. He olivat serbialaisia, mutta olivat vielä äsken olleet Unkarin alamaisia. Lisäksi oli osastossa pari serbialaista herrasmiestä, toinen pitkä kuin humalasalko, toinen lyhyempi, mutta tanakka. Molemmat olivat ylen unisia, mutta vaivautuivat sentään kohteliaasti istumaan, kun tilan puute sitä vaati. Taivaalta loisti kalpea kuu valaisten haaveellisella valolla autiolta näyttävää pustaa, jossa sumuharsot siellä täällä kummituksina harhailivat.

Juhani ja Tuomas, jotka vanhoilta nuotioajoiltaan olivat säilyttäneet kyvyn nukkua yleensä missä paikassa ja asennossa hyvänsä, vetelivät pian pitkiä hirsiä, mutta Simeonin silmiä karttoi uni. Hän katseli edessään istuvaa serbialaisneitosta ja huomasi tämän kasvoissa vihreähköjä, kamalan näköisiä rupia, jotka rumensivat tyttöparan muodon aivan kokonaan. Vanha rouva oli hiukan surumielisen näköinen, eikäpä sitä sovi kummastellakaan, kun tyttären kasvoilla oli tuollainen hirmuinen leima. Belgradissa Simeoni sittemmin huomasi useita, joilla oli samallaista ihottumaa, ja oli se arvattavasti joku tämän maakunnan vitsauksista. Hän teki tikusta asiaa ja kysyi rouvalta jotakin vähäpätöistä. Siitä seurasi laaja, koko yön kestänyt keskustelu, sillä tuo vanha rouva oli iloinen saadessaan puhetoverin, koskapa hänkään ei voinut nukkua.

Puhuessaan hänellä oli oma erikoinen tapansa antaa selityksillensä pontta: hän nipisti peukalonsa ja etusormensa yhteen, mutta siristi muut sormet hyvin sirosti haaralleen, aivan samoin kuin naisilla on tapana tehdä muka hienosti ja sivistyneesti pidellessään kahvikuppia. Täten sievistetyllä kädellään eukko sitten, samalla kuin hän aina kertasi väitteensä viimeiset pääsanat uudelleen hyvin vakuuttavalla äänellä, teki pienen tarmokkaan viittauksen tahi nykäyksen ilmaan. Kun sitä sitten jatkui tunti toisensa jälkeen, äänenpainon ja käden nykäyksen vähääkään muuttumatta, rupesi se Simeonista tuntumaan hassulta, mikä virkisti häntä ja karkoitti unen. Näkipä hän Juhaninkin kiinnittävän asiaan huomiotansa uniensa keskeltä ja hänen kasvoilleen leimahtavan karhumaisen myhäilyksen, joka kuitenkin pian sekautui unen korinaan.

Päästyään selville veljesten kansallisuudesta rupesi rouva nyt, nähtävästi pitäen tilaisuutta hyvin sopivana, esitelmöimään Serbian ja serbialaisten kaikinpuolisesta oivallisuudesta ja kunnosta, koettaen mättää Simeonin täyteen mitä ruusunpunaisimpia tietoja. Simeoni ei voinut muuta kuin kunnioittaa sitä kansallistuntoa ja rakkautta omaan kansaansa, jota eukko tässä osoitti, vaikka suurempi varovaisuus ja pidättyväisyys asioiden esittelyssä olisikin antanut sille pätevämmän leiman. Eukko kertoi serbialaisten historiasta, heidän vuosisatain kuluessa kärsimästään julmasta sorrosta ja heidän sitkeästä ja kauan kestäneestä vapaustaistelustaan, joka nyt vihdoinkin oli päättynyt näin voitollisesti. Hän ei kuitenkaan kosketellut tätä voittoa sen lähemmin, siirtyen varovaisesti toisiin asioihin, sillä hän tunsi nähtävästi vaistomaisesti, mitkä pulmat unkarilaisten ja kroatialaisten taholta heitä odottivat. Puheliaasti hän lausui mielipiteensä m.m. unkarilaisista. "Unkarilainen", sanoi hän, "on erinomaisen kohtelias ihminen. Pienintäkään asiaa hän ei esitä parhaalle ystävälleenkään käyttämättä tuota alati kuuluvaa kohteliaisuussanaa 'kerem'. Mutta siitä huolimatta unkarilaiset sortivat alueellaan olevia toisia kansallisuuksia, esimerkiksi meitä serbialaisia, tahtoen väkisinkin saada meidät luopumaan kansallisuudestamme. Niin, sortivat ankarasti!" (Sievistetyn käden vakuuttava nykäys.) Simeoni, joka tunsi unkarilaisia siksi paljon, että tiesi eukon puheessa kylläkin olevan perää, lausui nyt toivovansa, että serbialaiset sen sijaan menettelisivät jalommin uusien alammaistensa kansallisuus-asioissa, ja sai vastaukseksi vakuuttavan käden nykäyksen sekä sanat: "Serbialaiset ovat jaloa kansaa, he eivät sorra ketään — ei ketään!" Mitäpä siihen oli sitten sanomista. Simeoni huomasi kuitenkin, että noiden vastapäätä istuvien herrojen silmissä välähti hiukan epävarmasti ja saivat he molemmat samalla kiireellistä asiaa tuijottaa kiinteästi ulos kuutamoon.

"Minkälaisia nuo turkkilaiset oikeastaan ovat?" kysyi Simeoni sitten tiedonhaluisesti, koska eukko oli heistäkin maininnut, niinkuin olisi heidät tuntenut. "Turkkilainen", vastasi eukko, "on rauhallisissa oloissa, yksityisenä ihmisenä, kerrassaan erinomainen. Hän on järkkymättömästi rehellinen ja ystävänsä puolesta on hän valmis antamaan henkensäkin. Niin, henkensäkin!" (Nykäys.) Tämä tunnustus entisen verivihollisen puolelta oli Simeonista merkille pantava. Mutta eukkopa jatkoikin: "Jos taas turkkilainen epäilee valtaansa uhattavan ja häntä vastaan nostetaan kapina, muuttuu hän täydelliseksi pedoksi, jolla ei ole julmuudessa vertaansa. Silloin hän hävittää vihollisensa alueelta kaiken elollisen, jopa kaikki elämän mahdollisuudetkin, jos vain voi sen tehdä". Se muutti jo asiaa aika paljon.

Ajetaan hitaanpuoleisesti. Vaunussa on aivan pimeä, sillä mitään valaistuslaitteita ei ole. Ilma käy suorastaan tukahduttavaksi, mutta serbialaiset eivät anna pitää edes ovea sivukäytävään auki, koska heillä on muka kylmä. "Kyllähän te, kylmän maan lapset, sen siedätte, mutta toista on meidän, jotka olemme tottuneet kuumuuteen", sanoo tanakkaharteinen serbialainen, joka on aivan käheä ja puuttuu väliin keskusteluun aavemaisella korahduksella. Asemilla viivytään aina kiusallisen kauan ja kun Simeoni siitä huomauttaa, valittaa eukkokin: "Niin serbialaiset eivät todellakaan ole vielä oppineet ymmärtämään, että aika on kallista." Simeoni rupeaa sitten kyselemään, minkä verran serbialaisissa on n.s. sivistyneitä, jolloin eukko taas hiukan valittaen huomauttaa: "Serbialaisilla ei todellakaan ole vielä minkäänlaisia hienompia tapoja, mutta poliittisesti he sen sijaan ovat erittäin hyvin orienteerattuja — erittäin hyvin!" (Tarmokas nykäys.) Se oli Simeonista sattuva määritelmä, sillä olihan hienojen tapojen puutteesta huolimatta tuo poliittinen orienteeraus hankkinut serbialaisten hinkaloon enemmän kuin sinne olisi oikeastaan mahtunutkaan. Puhutaan Balkanin oloista ja sen eri kansoista, jolloin Simeoni varovaisesti huomauttaa: "Teillä on kovin paljon eri kieliä täällä — ja kansoja — Jugoslaviassakin". Nytpä murahtaa jo pitkä serbialainenkin: "Niin on, Jumala paratkoon, ja siinähän se vika ja vaikeus onkin. Parempi olisi kuin olisi vain yksi kieli koko Balkanilla!" Käheä mies valittaa nurkastaan matkan sietämätöntä pituutta, jolloin rouva kysyy osanottavaisesti, oliko hän ennen matkustanut tätä rataa. "Ennenkö!" huudahtaa hän, "luoja yksin tietää, kuinka monta kertaa, mutta ei milloinkaan tällaisella etanan vauhdilla!" Sivukäytävästä rupeaa kuulumaan rähinää. Joku serbialainen nuorukainen siellä haukkuu toisia serbialaisia kaikella mahdollisella slaavilaisella sanavuolaudella ja kuvarikkaudella, mutta eivätpä ole toisetkaan sen huonompia, vaan antavat takaisin kaksin verroin. Kukaan ei suo toiselleen sanan vuoroa, vaan huutavat kaikki yhteen ääneen, niin että sitä on kerrassaan hauska kuunnella. Eukko huokaa, toiset serbialaiset murahtelevat, Tuomas ja Juhani vetelevät pitkiä unen nauhoja niin että pihisee. Eukko puhelee kuninkaastaan. "Kuningas Pietari on nykyisin hyvin sairas, hyvin sairas, mutta perintöruhtinas Aleksanteri, joka hallitusta hoitaa, on sen sijaan erittäin pidetty, erittäin pidetty". Muutamia kuukausia myöhemminhän tätä Aleksanteria heittää hurautettiin pommilla, mutta se asia saatiin onneksi siirretyksi bolshevikien tiliin. Kaikesta tästä keskustelusta Simeoni sai, jos halusi, erittäin edullisen käsityksen Jugoslavian oloista, ja kun hän ajatteli asiaa tarkemmin, pitikin hän luultavana, että tuota valtakuntaa lienee sittenkin oikeastaan sangen helppo hallita, koskapa skupshtinan, eduskunnan, jäsenistä ei taida olla aivan suuri prosentti lukutaitoisia.

Raskaaksi käy olo ja väkisinkin ummistuvat jo Simeonin silmät. Hän näkee unta, että hänet on tuon serbialaisen rouvan kanssa määrätty matkustamaan ikuisesti Belgradia kohti, koskaan pääsemättä perille. Silloin hän herääkin siihen, että vanha rouva seuralaisineen poistuu hyvästellen heidät kaikki. He olivat olleet sangen miellyttävää matkaseuraa. Pian mennä jyristetään Saven yli ja tullaan Belgradin asemalle. Ollaan Draga Mashan kuuluisassa kaupungissa. Omituisin tuntein astuivat veljekset asemasillalle ja rupesivat katselemaan ympärilleen.

Oli aamuvarhainen maaliskuun 24 päivänä. Sää oli kirkas, aurinko teki juuri nousuaan. Pelottavan pitkiä, rotevia ja villin näköisiä miehiä ajelehti siellä täällä asema-alueella. Nähdessään, kuinka paljon heitä purkautui junastakin, muistui Simeonin mieleen Skutnabbin murhalaulu, joka lauletaan Hämäläisten laulun nuotilla: