Ja matkustajaan joukossa, Vielä toisen luokan vaunussa, Piileili murhanenkeli, Joka koko junan uhkasi, Kauhia, karottaa.
Se on eteläpohjalaisen runoilijan käsialaa ja pitää siinä siis nimenomaan olla "karottaa".
XXII.
Tulo Belgradiin, passitarkastus ja valittava kantaja. — Ensimmäisiä kokemuksia kaduilla. — Tunnustus hotellien portinvartijoille. — Kuinka paikat Belgradin-Konstantinopolin pikajunaan hankitaan. — Näkyjä kaduilla ja arveluja sivistystasosta.
Veljekset astelivat tavaroineen väkijoukon mukana asemahuoneeseen. Kaikki, joissa oli selvä valtakunnallinen ja kansallinen leima, saivat esteettömästi, huoneessa olevan sotilasvartioston puuttumatta, mennä siitä läpi, mutta kun veljekset, paikkakunnalla nähtävästi hiukan huomiota herättävissä ja harvinaisissa, europalaisen kraatarin tekemissä pukineissaan astuivat näköisälle, heräsi sotilasvartion päällikkö heti. Melkeinpä säikähtäneen näköisenä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa, että "tästä ei mene kukaan, ennen kuin Melanteri on löytänyt housunsa", levitti hän käsivartensa ja suorastaan kaappasi veljekset niihin. Mutta nämäpä löivät kylmästi miehelle passinsa nenän alle ja näyttivät, että niissä olivat paikoillaan kaikki jugoslavialaiset harakanvarpaat ja Eskon puumerkit. Mies töllötti niihin ilmeellä, joka sanoi paljon, aukaisutti sitten matkalaukut, ja sillä oli asia selvä. Kaikki epäluulot olivat haihtuneet. Astuttiin ovella olevaan Herr Fiakeriin ja Tuomas maksoi kantajalle joukon dinaareja. Mutta vaikka tällä ei ollut ollut muuta tehtävää kuin siirtää pari pientä matkalaukkua arviolta 50 metriä, suvaitsi hän kuitenkin päästää äänekkään valitushuudon muka saamansa summan pienuuden vuoksi. "Lyönkö minä sitä, vai annanko lisää?" kysyi Tuomas kahdenvaiheella, mutta vilkaistuaan ympärilleen ja nähtyään paikalle keräytyvän lukuisasti sen näköisiä subjekteja, joilla on omistusoikeuden ja persoonallisen koskemattomuuden pyhyydestä tavallisesti sangen hämärä käsitys, määräsi Juhani lisäveroa suoritettavaksi. Tämän jälkeen miehen valitushuudot vaikenivat, mutta kohtaus oli herättänyt paikalle saapuneessa yleisössä vieraita kohtaan ilmeisesti sangen kyräileviä tunteita.
Lähdettiin sitten ajamaan, mutta se oli hirvittävää kerrassaan. Luonnollisesti ovat Jugoslavian pääkaupungin kadut, ainakin keskikaupungilla, kivitetyt, eikähän tavallisista mukulakivistä voi edes vepsäläinenkään, joka on tunnustetusti etevin katujen kiveäjä pohjoismaissa, saada suinkaan mitään hääsalin lattiaa, mutta kyllä niistä sentään paremman saa kuin mitä Belgradissa on. Kivet ovat ensinnäkin kaikki suurenpuoleisia, siinä 30 senttiä läpimitaten, ja asetetut paikoilleen jonkunmoisella runollisella leikillisyydellä, aina juuri päinvastoin kuin on pitänyt. Tuloksena on huikean kuoppainen kivierämaa, jossa hevoset hyppivät kiveltä toiselle osoittaen siinä melkoista taitavuutta, matkustajien lennähdellessä perässä nykäys nykäykseltä.
Varoen visusti kieltänsä joutumasta sopimattomalla hetkellä hampaitten rakoon veljekset istuivat vaunuissaan, kun samassa katukäytävältä eräs kansalainen rupeaa tekemään heille voimakkaita, ilmehikkäitä viittauksia ja huutamaan kiivaasti, kuten tuntui, hätäytyneitä ja varoittavia sanoja. "Onkohan se joku palkkiotta jäänyt kantaja?" kyseli Tuomas, kun asia samalla selvenikin: vaunun toinen takaratas oli päättänyt panna: katukivitystä vastaan ankaran vastalauseen ja oli kaikessa hiljaisuudessa juuri liukumassa pois akselistaan, kun veljekset viime tingassa pääsivät hyppäämään kadulle. Synkkinä he jo silloin lausahtelivat hammastarhastansa sanoja, jotka on vähässä katekismossa kielletty, mutta samassa ajoi saapuville toinen Herr Fiaker, joka kerskasi ajopeliensä kestävän.
Se aamu sitten, jolloin he ajelivat näitä kuoppaisia katuja "konakilta konakille", hotellista toiseen, etsien kattoa päänsä päälle, on veljesten muistissa sangen synkällä paikalla. Heidän iloisuutensa ilmapuntari osoitti erehtymättömästi pahaa ilmaa, Juhanin kohdalla jo selvää myrskyä, kunnes vihdoin hotelli Bristolista aukesi turva eteen. Ripeä ja asiansa osaava portinvartija pelasti miespoloiset turvaan komeaan ja siistiin hotelliinsa, jonka patjoille he heittäytyivät, muutaman hetken levolla vahvistaakseen itseään tulevien seikkailujen varalle.
Hotelli Bristolin portinvartija Belgradissa oli Simeonin mielestä ammattiluokkansa tyypillisimpiä ja parhaimpia edustajia. Hänen kansallisuudestaan ei voinut saada selkoa, sillä hän käytteli kaikkia kieliä samalla taidolla tahi taitamattomuudella, miten vain haluaa arvostella. Hän oli perillä kaikista asioista niiden salaisimpia ja hienoimpia vivahduksia myöten, ja otti auliisti toimittaaksensa kaikki ne tehtävät — tietysti käteistä korvausta vastaan — joita neuvottomilla muukalaisilla on niin runsaasti tällaisessa luojan hylkäämässä valtakunnassa. Sanalla sanoen: hän oli niitä välttämättömiä ja ratkaisevia kansainvälisen matkustajaliikenteen oikealle uralle ohjaajia, jotka yhdessä asemien kantajain kanssa todella pitävät kulkevasta Europan yleisöstä huolen, ettei se kokonaan häviä olemattomiin, ja ovat heidän rinnallaan kaikki maailman matkailutoimistot sangen vähäpätöisiä tekijöitä. Tämä tulkoon lausutuksi jo etukäteen ja seuraavasta nähtäneen, ettei se ole turhan vuoksi sanottu.
Kun veljekset olivat saaneet hotellin suuressa ruokasalissa, jossa englantilaista ja ranskalaista yleisöä näytti pehertelevän aivan iltikseen, hiukan aamiaista virkistyksekseen, kohdistui heidän ensimmäinen huolensa siihen, mistä saada tietoja kansainvälisestä pikajunasta, jonka piti mennä Belgradin kautta Konstantinopoliin, ja mistä saada siihen piletit. Tuomas, jolla on synnynnäinen taito nuuskia selville tällaisia asioita, rupesi puhuttelemaan vakavalla ilmeellä herra portieria, joka heti ilmoitti, että tuon pikajunan konttori on siellä, ja on sinne paras mennä heti. Sen veljekset tekivätkin viivana. Tumma, raukeasilmäinen kaunotar vilkaisi veljeksiin aluksi tarkastelevasti, otti sitten listansa esille ja ilmoitti, ettei ole enää ainoatakaan paikkaa ja että seuraava juna menee vasta viikon kuluttua — tämä menisi jo tänä iltana kello 8,40. Hirmustuneina moisesta perspektiivistä rupesivat veljekset makean kiihkeällä äänellä rukoilemaan, että "eikö nyt sentään" j.n.e., antaen samalla silmiensä ja kasvojensa puhua niin hellää ja liikuttavaa kieltä kuin mahdollista. Lopuksi neiti käski tulla uudelleen kello 11. Synkin miettein, mutta kuitenkin säilyttäen ulkonaisen arvokkuutensa, hyppelivät veljekset takaisin hotelliin — välillä ihmeteltyään luultavasti kaupungin ainoata, arvattavasti englantilaisten omistamaa autoa, joka hikipäässä puhkuen luovi katukallioitten keskitse ja päällitse — valittamaan kovaa onneansa portierille. Mutta tämä sanoi lohduttaen ja ääntään hiljentäen: "Kun herrat nyt menevät uudelleen, täytyy teidän valita sellainen hetki, jolloin konttorissa ei ole muita lähistöllä. Kysykää silloin taas ja samalla kuin kysytte, ottakaa esille suuria rahoja ja laskekaa niitä. Jos mies kieltää, niin kysykää uudelleen, katsokaa pitkään silmiin ja laskekaa kuin vahingossa joku parempi seteli kämmenenne alle pöydälle. Silloin mies varmasti käskee teidän tulla ottaakseen selvää, olisiko joku matkustaja jäänyt saapumatta, ja kun sitten menette pois, niin unohtakaa tuo seteli siihen pöydälle. Erehtyisinpä pahasti, ellei tämä menettelytapa veisi tyydyttävään tulokseen, sillä olenhan sentään saavuttanut tässä toimessani tuollakin alalla jokseenkin laajan kokemuksen." Ja hän sipaisi ylpeästi mustia viiksiänsä sekä iski silmää kuin itse peijakas. Ihmeissään veljekset olivat kuunnelleet hänen neuvojansa ja Juhani tuumasi: "Voi maailmaa pahennusten tähden". — "Ja ne pahennukset kuitenkin tulevat", jatkoi Tuomas, "miehen neuvosta on otettava tarkka vaari".