Kun sitten uudestaan tultiin konttoriin, olikin siellä öljyisen näköinen mies pöydän takana. Odotettuaan sopivaa tilaisuutta menivät veljekset kaikki hänen kimppuunsa ja rupesivat tiedustelemaan paikkoja. Samalla Tuomas hajamielisen näköisenä rupesi kaivelemaan lompakostaan esille kaikenlaisia rahoja, joukossa eräitä ententemaiden setelejä, joilla oli todettu täällä puolessa olevan maagillinen vaikutus. Ennen kuin se kieltävä vastaus, joka automaattisesti alkoi pursuta miehen suusta, oli ehtinyt loppuun, huomasi hän Tuomaan temput ja rupesi epäröimään. Hänen käytöksensä muuttui hyvin kohteliaaksi ja hän rupesi puhumaan laajasti matkustajatulvasta ja ahdingosta. Sitten hän siirtyi toiseen paikkaan ja veljekset menivät perässä, mutta Tuomas unohti kuin sattumalta miehen pöydälle erään setelin. Kuin haukka pani mies sen kaukaa syrjäsilmällä merkille ja ilmoitti sitten valittavalla äänellä, ettei hän parhaalla tahdollakaan voi valmistaa herroille muuta kuin yhden kahden hengen osaston. "Mutta", kuiskutti hän, "epäilemättä herrat voivat sitten vaunussa neuvotella vaunun hoitajan kanssa, sillä näillä on tavallisesti paljon keinoja, joilla auttaa pulaan joutuneita matkustajia". Ja niinpä saatiin kuin saatiinkin ostetuksi kolme pilettiä kahdelle paikalle. Silmät pystyssä oli Simeoni seurannut tätä keinottelua, joka hänen luullakseen oli Suomessa tuntematonta, jopa aivan mahdotontakin.
Päästyään täten päähuolestaan saattoivat veljekset rauhallisemmin ruveta tarkastelemaan ympärillänsä kuhisevaa, ententeen kuuluvaa kulttuurikansaa ja sen kaupunkia. Sodan alussahan itävaltalaiset pommittivat, kuten silloin tärisyttävästi kerrottiin, kaupungin maan tasalle, mutta mitään merkkiä ei siitä ainakaan enää näkynyt. Jossakin kyllä laiskasti korjailtiin jotakin rakennusta, mutta saattoihan se olla muutenkin luhistunut. Portieri, jolta Simeoni asiaa tiedusteli, ilmoittikin, että pommitus oli luonnollisesti kohdistunut kaupungin laidassa, Tonavan ja Saven muodostamalla niemekkeellä olevaan linnoitukseen, ja että itse kaupunki oli siitä kärsinyt sangen vähän. Kaupunki on rakennettu vuoren rinteelle ja näkyy sen korkeimmalta paikalta laajasti Unkarin tasankoa. Muinaisista ajoista saakka se on ollut erittäin tärkeä linnoitus, joka varsinkin turkkilaissotien aikana näytteli huomattavaa osaa. Vuonna 1456 puolusti sitä Hunyadi voitollisesti turkkilaisia vastaan, mutta kun hän samana vuonna kuoli ruttoon linnassaan, vastapäätä olevassa Semlinin kaupungissa, raukeni samalla kansallisen puolustuksen tarmokas johto. Turkkilaisten hyökkäykset voimistuivat yhä enemmän, kunnes sulttaani Soliman II vihdoin vuonna 1521 valloitti Belgradin. Ja niin uskomatonta kuin se voi ollakin, on kuitenkin yksinkertainen tosiasia se, että heidät karkoitettiin Belgradin linnoituksesta lopullisesti vasta — 1867. Monta kertaa olivat europalaiset tosin tällä välin valloittaneet Belgradin, m.m. kuuluisa prinssi Eugen, mutta turkkilaiset, jotka ovat olleet suuria sotureita ja vielä suurempia rauhan tekijöitä, saivat aina rauhanteoissa pidätetyksi Belgradin itselleen. Tämä historiallinen puoli selittääkin, miksi kaupunki on jäänyt niin oudosti takapajulle ja miksi siellä tuulahtaa vastaan selvästi epä-europalainen, itämainen henki. Synkän ja rikoksellisen varjon heittää kaupungin ylle kuningas Aleksanterin ja hänen rakastajattarensa Draga Mashan murha; heidän ruumiinsa on haudattu erääseen pieneen kirkkoon, mutta ei haudoilla ole mitään muistomerkkiä.
Hämmästymättä ei voi Belgradin kaduilla kuljeskella. Simeoni pani merkille, että serbialaiset olivat suurikasvuisinta ja rotevinta kansaa, mitä hän tähän saakka oli nähnyt, ja niin tuli olemaankin. Heidän kasvonpiirteensä ovat kauniit, usein kuin karamellipurkin kyljestä otetut kiiltokuvat, mutta samalla niistä loistaa jonkunmoinen hurja luonnontila ja viileys, joka tekee ne vastenmielisiksi. Silmäin kiiltävästä katseesta kuvastuu viekkaus ja epäluotettavaisuus. Paljon näkee käytettävän kansallispukuja, tummaa, vyötäisille ulottuvaa liivimäistä mekkoa, lipatonta, suomalaisen sotilaan lakkia muistuttavaa päähinettä, ja käyränokkaisia kenkiä, eikä tuo puku hullumman näköinen olekaan. Vilpittömintä hämmästystä sen sijaan herättivät eräät hurjan näköiset, tavattoman pitkät ja omituisesti puetut miehet, jotka kuuluivat olleen albaanialaisia; heidän pukunsa erikoisena piirteenä oli housujen lavea, pelottavan alas riippuva takapuoli, ja omituiset, jalkapöydän päälle kuromalla tehdyt jalkineropposet, jotka olivat laajat kuin käyräkärkiset ruuhet. Rauhallisesti nämä äijät vaelsivat katua pitkin ollenkaan aavistamatta, kuinka koomillisia he europalaisen silmillä katsottuina olivat. Jos Suomessa miehinen mies antaa housujensa takapuolen laskeutua lähelle nilkkoja, saa hän olla varma, ettei häntä enää sen jälkeen pidetä viisaan kirjoihin kuuluvana.
Tuossa tuli vastaan ilmiö, joka näytti herättävän huomiota yksin täälläkin: nuori nainen, joka oli puettu sinisiin, väljiin, kauniisti "pliseerattuihin" ja kirjailtuihin roimahousuihin tahi housuhameisiin, miten vain haluaa. Tuo vaatekappale oli oikeastaan hame, mutta sen alahelma oli taitavasti kurottu kahdeksi nilkan reiäksi ja loppuväljyys sievästi poimutettu. Jalkineina olivat kauniisti kirjaillut, käyräkärkiset tohvelit. Seurassaan olevista albaanialaisista päättäen oli hän tuota samaa kansaa. Meidän oloissamme olisi hänen vaatetuksensa ollut erinomaisen onnistunut naamiaispuku.
Kuormia kuljetettiin härkävaljakoilla, mikä osoittaa valtakunnassa olevan riittävästi aikaa. Kanojen ja lampaitten kuljetuksessa oltiin suorasukaisen käytännöllisiä, vähääkään välittämättä siinä suoritetusta, julmasta ja perinpohjaisesta eläinrääkkäyksestä, joka sai veljekset kiristelemään hampaitaan. Kanat sidotaan jaloistaan nippuun ja heitetään selkään. Usein saattoi jonkun kurjan kapakan ovenpielessä, maassa, nähdä kananipun, jonka vielä elävät osat vaisusti vikisten ja piipittäen koettivat nostaa päätänsä. Lammasta kuljetetaan usein kantamalla sitä takajaloista selässä. Elukan määkinä tukahtuu pian tuossa luonnottomassa asennossa. Asemalla tulivat veljekset näkemään sian, joka oli pantu jonkunmoiseen pakettiin postissa kuljetettavaksi. Toivottavasti joskus tässäkin maassa esiintyy joku eversti Forsten tahi neiti von Konow herättämässä kokonaan näkymättömissä olevaa inhimillisen säälin tunnetta. Inholla ja kauhulla veljekset tätä kaikkea katselivat, muistaen sardoonisella ivalla, kuinka tämäkin sivistyskansa oli vaahto suussa huutanut taistelevansa "saksalaisia hunneja vastaan." Kiitoksia paljon!
Kaupungissa oli useita suuriakin kivitaloja, ulkoasultaan täysin europalaisia, mutta olivat ne enimmäkseen ulkolaisten yhtiöiden rakentamia hotelleja. Kuninkaan "konakki" oli vähäpätöinen, muiden rakennusten keskeen litistetty kaksikerroksinen rakennus, joka ulkoasultaan oli omiaan miellyttämään demokraattista elämänymmärrystä. Mutta useimmat talot olivat sitten mitä merkillisimpiä yhdistelmiä kaikista maailman eri tyyleistä, joukossa paljon jotakin vierasta ainesta, jonka Simeoni paremman tiedon puutteessa määritteli turkkilaiseksi. Pääkatujen välillä oli paljon pieniä ja kapeita kujia, joiden varsilla oli kahvilan ja myymälän tapaisia. Kahviloissa istui täälläkin kansaa runsaasti ja kaikki pelasivat korttia. Mitenkähän tämän puolen ihmisparat mahtaisivat saada aikansa kulumaan, ellei paholainen olisi älynnyt keksiä korttipeliä?
Tällaiselta kujalta löysi Simeoni kirjakaupankin, jossa oli suuri valikoima serbialaista, ryssältä näyttävää kulttuuria, sekä jokunen likainen englantilainen ja ranskalainen romaani, joka oli sinne jäänyt ikävystyneiltä upseereilta. Puuhakkaasti kauppias tarjoili tavaroitaan ja saikin myydyksi veljeksille sarjan huonosti painettuja postikortteja.
Mitään kauppaa tahi sellaista puuhaa muistuttavaa liikennettä eivät veljekset huomanneet, vaan olivat kadut täynnä kaikesta päättäen aivan joutilasta ja työtönnä vetelehtävää väkeä, joka mietti luoja tiesi mitä konnankoukkuja. Kaupanteoksi kansallistaloudellisessa merkityksessä ei Simeoni nimittäin voinut lukea jäätelön ja juomaveden kauppaa, jota kyllä aika innokkaasti harjoitettiin. Astiat ja muut vehkeet olivat outoa, arvattavasti itämailta perittyä tyyliä, ja itse kauppiaat jo ammoin hirsipuuhun kypsyneitä sällejä. Puhtaus ei ollut varsin hollantilaista.
Belgrad ja arvattavasti koko Jugoslavia, vasta anastettuja entisiä Itävalta-Unkarin alueita lukuunottamatta, on aivan sivistysuransa alussa, tuskinpa edes ensimmäisellä puolapuullakaan. Monet sukupolvet saavat vierähtää, ennen kuin se saa puhdistetuksi ruumiistaan ja sielustaan pois vuosisatojen kasvattaman laiskuuden ja velttouden — jos saa koskaan. Aurinkokin polttaa jo Serbiassa perin kuumasti ja tekee haluttomaksi liikaan ponnisteluun, hedelmällinen maa kun elättää vähemmälläkin. Piipun poltto, korttipeli, paloviinan juonti ja makaileminen tuntuu paljon hauskemmalta kuin joutava liiallinen rehkiminen.
Todistuksena serbialaisten "etevästä" poliittisesta orienteerauksesta saattanee mainita, ettei Jugoslavia ole vielä tunnustanut Suomen itsenäisyyttä. Se ei nimittäin halua edistää Venäjän valtakunnan hajoamista. Kaikista mustimmat "valkoiset ryssät" ovat pesiytyneet Belgradiin, jossa Novoje Wremja nyttemmin ilmestyy.