Tällaisen vaikutuksen suunnilleen teki muutaman minuutin hetki Galatan sillalla, jonka turkkilainen nimi oikeastaan on "Sultan Walidé Köprüssi" eli "Sulttaanin äidin silta". Se on 468 m pitkä ja kulkee siitä päivittäin noin 150,000 ihmistä. Sen rakensi vv. 1911-12 Augsburg-Nürnberger Maschinenfabrik 18 kuukaudessa ja maksoi se yli 5 miljoonaa Saksan markkaa.

Stambulin puolella, Galatan siltaa vastapäätä, heti pienen "Kalatorin" takana, on eräs Konstantinopolin kauneimpia moskeoita, "Jeni Walidé Dschami", "Sulttaanin äidin moskea". Tuntui hyvältä päästä kadun melusta sen korkean kupoolin viileään suojaan. Vaitelias pappi tahi mikä lienee suntio ollut, veti veljesten kenkäin päälle laajat huopatallukat, ja niin sai mennä vapaasti itse pyhäkköön. Sen sinertävästä fajanssista tehdyt seinät ja korkea holvi olivat omansa herättämään pyhäkön tunnelmaa, mutta samalla sen rukouskolkan barbaarimaiset koristeet, reiden paksuiset kynttilät ja rumanmuotoiset, suuret, vaskiset kynttiläjalat herättivät jonkunmoisen avuttoman säälin sekaisen tunnelman. Oli kuin olisivat nämä ihmiset aikoinaan päässeet aavistamaan jotakin ylevää ja pyhää, mutta jääneetkin vain siihen, koskaan pääsemättä sitä lähemmäksi; vuosisatojen kuluessa ovat he sitten kivettyneet tuohon samaan entiseen, kehittymättä ollenkaan. Tämä moskea on rakennettu 17:llä vuosisadalla. Seisoessaan ensi kertaa muhamettilaisessa pyhäkössä ja miettiessään sitä arvoitusta, joka tuohonkin uskontoon sisältyy, tunsi Simeoni mielessään yhä enemmän selviävän sen, jota ei ollut ennen itselleen tahtonut tunnustaa, että muhamettilaisuus, ja nimenomaan turkkilaiset, olivat; Aasian barbaarisuuden ilmenemismuotoa, persialaisten perillisiä, joilla ei ole ollut ihmiskunnan kulttuurille mitään annettavana, vaan jotka päinvastoin ovat tämän maailman kulmilla hävittäneet kaiken entisenkin ja pitäneet sitten jäännöksiä rautaisissa, vuosisataisissa kahleissa. Ja nimenomaan täällä Konstantinopolissa, joka säilytti antiikin kulttuurin aarteet ohi kansainvaelluksen myrskyjen niinäkin aikoina, jolloin raakalaiset pyyhkäisivät sen muusta Europasta olemattomiin, ovat he vieraita valloittajia, joiden kehittymätön maku ja kuvain hävityshimo on vuosisatain kuluessa poistanut siitä tuntemattomiin saakka kaiken sen, mistä se ennen oli kuuluisa, pystymättä rakentamaan sijalle muuta kuin näitä moskeoita minareetteineen. Turkkilaiset ovat olleet raakalaisvalloittajia, joiden kerta on väistyttävä Kultaisenkin sarven rannalta, sillä se on oikeudenmukaisuuden välttämätön vaatimus. Eikä sen toteuttaminen lienekään kaukana.

Vähän ymmällä tämän turkkilaisen "kirkon" jättämästä tunnelmasta painuivat veljekset taas kulkemaan Stambulin katuja. Ne muuttuivat pian ahtaiksi kujiksi, joista tuoksui koko itämaiden löyhkä, jonkunmoinen imelän pistävä, myrkyllisen makuinen haju, joka kaiveli sydänalaa. Onneksi oli pitkällinen kuivuus hävittänyt liian lian näkymättömiin, pölyksi, niin ettei sitä niin kovin paljon huomannut, mutta aavistaa saattoi hyvin, minkälaisia viemäreitä nämä kujat olivat sateisina aikoina. Kaikkialla oli myymälöitä ja kahviloita, joissa vakaata fetsipääkansaa istui polttaen pitkää vesipiippua ja juoden turkkilaista kahvia. Ruoka- ja lihakaupat olivat tavallaan vain jonkunmoisia seinissä olevia syvennyksiä, ja oli niissä myytävänä kasviksia, leipää, inhoittavan näköistä suolakalaa ja muuta sellaista. Lampaat tuodaan lihakauppaan kokonaisina ruhoina ja ripustetaan takajaloistaan oven pieleen tahi muuhun sopivaan paikkaan. Siinä tuo talinen ja verinen lampaan ruumis saa odottaa nälkäistä ostajaa, kypsyä kuumassa ilmassa, vieläpä joskus auringonkin siihen sattuessa, tuhansien kärpästen marssiessa pitkin sen pintaa. Turhaa olisi täällä ripustaa näkyviin kehoittavia tauluja: "Tapa tuo kärpänen", sillä tosiolot tekisivät tuollaisen kehoituksen naurettavaksi. Ainoa myytävä, joka herahdutti veden veljesten kielelle, oli suuret, kahden nyrkin kokoiset Jaffa-appelsiinit, joiden vertaa ei Simeoni ollut vielä koskaan maistanut.

Tällaisin tunnelmin, ulkoisen ja oudon arkisen itämaisen elämän sekautuessa mitä harvinaisimpiin ja mielenkiintoisimpiin historiallisiin muistoihin, mielentilassa, josta ei voinut oikein sanoa, kallistuiko se itkuun vai nauruun, vaelsivat veljekset herra Bennadon perässä edelleen katsomaan Stambulin nähtävyyksiä. He saapuivat aukeamalle, jonka toisessa laidassa kohosi muodottomalta näyttävä, möhkälemäinen, monien loivien koko- ja puolikupoolien kattama rakennus tahi mieluumminkin rakennusrykelmä, neljässä kulmassa korkea ja solakka minareetti. Herra Jacques Bennado kohotti kätensä sitä kohti ja lausui: "Aja Sophia-Moschee".

XXVI.

Sofian kirkko. — Vaikutus ulkoapäin. — Kupoolijärjestelmän tarkoitus ja pyhäkön sisustavaikutus. — Justinianuksen ja Teodoran aika, ja kuinka temppeli rakennettiin. — Mohammed Valloittajan verisen käden merkki. — Hikoava pylväs. — Hippodromi, "siniset" ja "vihreät", Nika-kapina, ja Teodoran uljuus. — Delphoin kolmijalka. — Theodosiuksen obeliski.

Kukapa ei olisi historiaa lukiessaan pitänyt kristikunnan nöyryyttävimpänä hetkenä sitä, jolloin Mohammed II Valloittaja syöksi alas ristin Sofian kirkon kupoolin huipulta ja pani sijaan puolikuun. Tuon pyhäkön maine on aina ollut sellainen, että mielikuvitus on yleensä tehnyt siitä jonkunmoisen ihmerakennuksen, saavuttamattoman sekä sisältä että ulkoa. Kun nyt ensi kertaa näkee sen edessänsä, eikä voi erottaa siitä juuri mitään kiinteätä ja kaunisviivaista arkkitehtoonista ulkopiirrettä, vaan ainoastaan laajoja, mutta matalilta näyttäviä kupooliryhmiä kuin suuria patoja, ympärille mauttomasti ja arvottomasti kasattuja tuki- ja muita rakennuksia, tuntee oikeastaan haikeata pettymystä. Sitä lisää vielä ikävä ja outo, punaisen ja kellertävän kirjava väritys, jonka sille viime vuosisadalla anto sen korjaaja, eräs italialainen arkkitehti Fossati. Ellei sen kulmissa olisi noita neljää ja todellakin kaunista minareettia, jotka ovat turkkilaisen "rakennustaiteen" ainoa saavutus, olisi tuon rakennusryhmän vaikutus ulkoa niin raskas ja niin möhkälemäinen, että sitä olisi vaikea katsella. Mutta aikoinaan, jolloin se ulkoakin päin oli rakentajainsa Anthemios Thralleslaisen ja Isidoros Miletolaisen suunnitelmain mukainen, ja siis vapaa noista sen muurien juurelle kasautuneista lisärakennuksista, saattoi se kyllä herättää kunnioitusta monumenttaalisuudellaan.

Vasta astuessaan sisälle ymmärsi Simeoni, miksi tässä kirkkotyylissä oli täytynyt ja tahdottu turvautua tuollaiseen omituiseen pää-, ja sivuilla olevien puolikupoolien järjestelmään. Tarkoituksena oli se, että siten saataisiin kirkon sisällä koko sen mahtava tilavuus tuntumaan ja näkymään melkein joka paikasta. Niinpä on Sofian kirkossa heti sisään tultua edessä ja yläpuolella näkyvissä koko se tilavuus, mikä rakennuksella kaikkiaan oikeastaan on, ja silloinpa on samalla tuo tunnelma musertavan mahtava ja yllättävä. Katse nousee heti kohti kupoolin lakea, joka nyt tuntuu olevan suunnattoman korkealla, ja koko kirkon jylhä, kohoava tilavuus tuntuu kutistavan ihmisen ja ihmissielun vaivaiseksi madoksi, joka tuskin uskaltaa tuolla maan tomussa liikahtaa. Goottilaisen kirkon aikaansaama tunnelma on myöskin juhlallinen ja ehyt, mutta melkeinpä Simeonista tuntui siltä, että tämä "jumalalliselle viisaudelle" pyhitetty kirkko vaikutti vieläkin juhlallisemmin.

Tähän oli kuitenkin syynä ei ainoastaan pyhäkön jylhä kauneus, vaan ne historialliset muistot, jotka kaikkialta tulvahtavat kävijän mieleen. Ja ne muistot ovat niin erikoiset, niin kirjavat ja vaiheiltaan moninaiset, että mielessä syntyy selittämätön kaukaisten kuvien ja äänien, taistelujen ja pyrkimysten virvatulileikki, jonka keskeltä on vaikea koota mitään keskitettyä. Olihan Justinianuksen ja Teodoran Konstantinopoli silloisen maailman ehkä merkillisin paikka, jossa veltostunut kreikkalaisuus, vaipuneena verisiin puoluekiistoihin, keskellä mitä fanaattisinta uskonkiihkoa ja lahkolaisuustaistelua, taikauskon ja pakanuuden sekaisen kristillisyyden sekä barbaarisen julmuuden ja nautinnonhimon orjana, eli elämäänsä tavalla, joka nykyajan ihmiselle on tuskin käsitettävissä. Tähän Hippodromin kaupunkiin, jossa siniset ja vihreät murhaajat vainosivat toisiaan leppymättömällä kiihkolla, jonne Aasian styliitit ja anakoreetit saapuivat mielipuolisessa uskonvimmassa saarnaamaan maailman mahtavimmalle keisarille, jossa itämainen irstaus, yhtyneenä mitä kaavamaisimpiin tapoihin ja hienostuneimpaan ylellisyyteen, vietti koskaan loppumattomia orgioitaan, päätti nyt keisari Justinianus rakennuttaa pyhäkön, jonka piti saattaa varjoon kaikki vanhan maailman sen aikaiset loistorakennukset. Ja nyt alkoi hävitystyö, jota uusi rakennus kaikessa jylhyydessään ei voi koskaan korvata: Vähän-Aasian, Kreikan ja Italian iki-ihanista temppeleistä riistettiin armotta pilarit ja tarkoitukseen kelpaavat rakennusaineet. Tutkimatonta on, kuinka suunnaton määrä antiikin saavutuksia silloin musertui soraläjäksi. Siitä ei aika välittänyt, sillä olihan pakanuuden pyhäköt muutenkin hävitettävä, olihan munkkien raivo siinä suhteessa pitkien vuosisatojen kuluessa tekevä selvää jälkeä. Niinpä ei nykyajan ihminen voi muuta kuin katkerasti valittaen sanoa: "Voi, mitä ihmiset itse ovat hävittäneet!"

Mutta Justinianuksen jylhä rakennus valmistui valmistumistaan, sillä käytettiinhän siihen tarun mukaan 360 sentneriä kultaa ja 10,000 työmiehen hiki. Pian kuulsi sen kultainen risti koko silloisen maailman yli, houkutellen puoleensa barbaarien katseet aina kaukaisesta Pohjolasta saakka. Tuntuupa siltä kuin olisi koko sen puolen maailma ruvennut pitämään tuota ristiä keskuksenaan, tahtoen sen nähdä ja jos mahdollista omistaa. Vuosisata toisensa jälkeen vierähtää, sen holveissa kaikuvat messut ja tuoksuu pyhä savu, kunnes keisarien kaupunki rupeaa vaipumaan niiden aaltojen alle, joiden kuohusta se ei ole vieläkään noussut. Ryöstö ryöstön jälkeen kohtaa sitä, sen muinainen loisto himmenee himmenemistään, sen alueelle ilmestyy rauniokasoja ja sen asukasluku hupenee sataantuhanteen, kunnes vihdoin sen pyhimmän rakennuksen huipulle ilmestyy jo kauan uhkaavana näkyvissä ollut puolikuu.