Mutta Konstantinopoli on sellainen paikka, jossa muukalaisen on vähän vaikeahko lähteä ominpäin astelemaan ja siksipä tarvittiin opas. Tällaisia on kaikissakin suurkaupungeissa, mutta varsinkin itämailla, jos kuinka paljon, enimmäkseen epäilyttäviä olioita, mutta ensiluokan hotellit ovat tavallisesti valikoineet miehensä ja menevät heistä takuuseen. Kohtapa siis ilmestyi veljestenkin eteen yksinkertaisesti puettu ja luottamusta herättävän näköinen europalainen mies, viikset hyvin hoidettuina ja silmät vilkkaasti välähdellen. "Olen opas", esitti hän itsensä saksan kielellä, "ja valmiina herrojen käytettäväksi; työskentelen tässä hotellissa — haluatteko nähdä suosituksiani?" — "Mikä on nimenne?" kysyi Simeoni, "ja mitä kansallisuutta olette?" — "Nimeni on", ja hän otti esiin nimikorttinsa, "Jacques Bennado, ja kansallisuudeltani olen juutalainen". Tämän hän sanoi sangen ylpeästi, ikäänkuin juuri tuo hänen kansallisuutensa olisi ollut hänelle erikoinen suositus. Ällistyneenä jahkaili Simeoni, pitikö heidän nyt todellakin turvautua juutalaisen johtoon, mutta kun mies näytti miellyttävältä katsellen heitä rehellisesti silmiin, suostuivat he. "Montako kieltä osaatte?" kysyi vielä Simeoni. "Puhun auttavasti kahdeksaa kieltä", vastasi herra Bennado, "ja olen synnynnäinen konstantinopolilainen; tunnen tämän seudun ja ympäristöt, jopa Vähän-Aasian rannikkoseudutkin, kuin viisi sormeani. Luulen uskaltavani vakuuttaa, että herrat tulevat olemaan tyytyväisiä, niin vähän aikaa kuin teillä onkin käytettävänä. Tapana on, että opas hankkii hevoset, maksaa pääsymaksut ja pitää muutenkin kaikesta huolta, sillä siten, vakuutan sen herroille, säästyy teiltä paljon turhia menoja ja aikamaksuja, joita jokainen koettaa teiltä, muukalaisia kun olette, tarmonsa takaa nylkeä. Oma palkkani on kolme Turkin puntaa päivältä. Sopiiko tämä teille?" Koska miehen esityksessä ja käytöksessä oli todellakin jotakin luottamusta herättävää ja kun vielä hotellin portieri häntä suositti, suostuivat veljekset kauppaan. Pian sen jälkeen he olivat matkalla pitkin Peran katua äskeiselle Galatan sillalle päin. "Eteenpäin aatteen vuoksi, vaikka tämä vähän toivottomalta näyttääkin", komensi Juhani kuin punikkipäällikkö Vilppulan rintamalla, ja niin mentiin.
Se, mikä heti kuin aalto tempasi heidät valtaansa, oli kiihkeä ja mitä suuriäänisin katuelämä. Juuri kun Simeoni tuli ulos hotellin ovesta, kuului hänen selkänsä takaa hirvittävä mölähdys, joka sai hänet kiireesti kääntymään, sillä hänestä tuntui, että siinä oli tapettu vähintään härkä. Mitä vielä! Siinähän seisoi vanha, kansallisuudeltaan epämääräinen ukko, joka tällä läpitunkevalla ja vaikuttavalla tavalla tarjoili yleisölle sanomalehtiä. Niitä oli hänellä nippu käsivarrellaan, — "Stambul", "Bosphore", ja mitä ne kaikki olivat. Hänen äänensä volyymi oli kerrassaan juhlallinen, mutta ei hän suinkaan ollut mikään erikoisuus siinä suhteessa, vaan aivan tavallinen ihminen. Kaikilla, joiden Simeoni kuuli täällä huutavan, oli aivan samanlainen, juhlava mölyorgaani, niin että sitä ei voinut kyllikseen kummastella.
Kuta lähemmäksi Galatan siltaa saavuttiin, sitä huumaavammaksi kävi melu, sillä Galata ja siitä Stambulin puolelle vievä silta näytti olevan varsinainen katukaupustelijain valtakunta. Mikä kauppaa rinkeliä ja makeisia, mikä jäätelöä ja vettä, mikä kukkia, tulitikkuja ja linkkuveitsiä, joissa on tietysti vähintään 50 terää, mikä tupakkaa, mikä mitäkin rihkamaa aivan loputtomiin, ja kaikki huutavat kuin henkensä edestä. Onpa tuolla joku keksinyt eräänlaisen kammista väännettävän hälyytyslaitteen, jota hän nyt veivaa hikipäin ja lisäksi vielä huudahtelee varmuuden vuoksi joukkoon. Kuka näiltä kaikilta ostaa, sitä ei Simeoni tiennyt, sillä hän ei ainakaan nähnyt koskaan kenenkään mitään ostavan. Kun saavutaan Galataan, käy melu jo vallan sietämättömäksi ja tungos lisääntyy melkein läpipääsemättömäksi. Meluun yhtyy nyt kantajain kuoro.
Kantajat näyttelevät Konstantinopolissa tärkeätä osaa, välittäen kaiken tavaraliikenteen. Kuormahevosia tahi kuorma-autoja ei Simeoni nähnyt muilla kuin ententen sotilailla, vaan kuljettivat kantajat selässään koko kaupungin tavaramäärät. Nämä miehet ovat leveäharteisia äijiä, joilla on selässään jonkunmoinen satula, johon he tavaransa sijoittavat. Kauhistuneena katseli Simeoni, kuinka eräs äijä oli ottanut selkäänsä kokonaisen suuren amerikalaisen kirjoituspöydän, sälyttänyt vielä siihen lisäksi kaikenlaista muuta kamaa, ja vaelsi nyt tasan yhdeksänkymmenen asteen kulmassa vakavin, ehkä hiukan tärisevin polvin Peran jyrkkää mäkeä ylöspäin. Niskasuonet pongottivat hikisen, mustan nahan alta kuin kireällä olevat köydet, samalla kuin äijä tuontuostakin päästi kamalan, varoittavan mylvähdyksen, että pois tieltä. Mutta nähtyään Simeonin kummastuksen kertoi herra Bennado, löytyvän kantajia, jotka kuljettavat selässään pianon.
Galatan sillalla liikkuu katkeamaton ihmisvirta. Kun Simeoni katselee sitä eräältä korkeammalta portaalta, lainehtii siinä tummanpunainen fetsimeri. Kaikilla on päässänsä fetsi, eivätkä he ota sitä pois milloinkaan muulloin kuin pyytäessään juomarahaa. Veljekset panivat merkille, että tilaisuuksissa, jolloin jokainen muu kansallisuus varmasti olisi ottanut lakin pois päästänsä, nämä pojat painoivat sen jos mahdollista vieläkin lujempaan, mutta tempasivat sen heti kouraansa, jos vain näytti olevan hiukankaan toivoa "baksheeshin" saamisesta. Sillalla parveilee likaisia lapsia naukuen ja kiljuen "baksheeshia" ja olisi siinä oltu pääsemättömissä, ellei herra Bennado olisi tottuneesti heitä karkoittanut.
Sillalla kannetaan maksua sekä ajajilta että jalankulkijoilta. Maksun kantajat ovat tanakoita, valkoiseen paitaan puettuja fetsipäisiä ukkeleita, joilla on vyöllänsä suuret "säästölaatikot". He seisovat rivissä sillan molemmissa päissä, väliin pitäen toisiaan käsistä kiinni, ja piastereita heltiää. Herra Bennado selitti nauraen, että mikäli hän tietää, on tämä vero nykyisin ainoa tulolähde, joka hänen ottomaanisella majesteetillaan on.
Seisomme nyt Galatan kuuluisalla sillalla. Lännessä avautuu eteemme puolipäivän huikaisevassa loisteessa ihana Marmaran meri, keinutellen kirkkailla aalloillaan kolmiopurjeisia aluksia ja juuria laivoja. Kaukaa hohtavat sinertävän autereen lävitse korkeat vuoret ja niiden rannoilta ja rinteiltä valkoisina pisteinä ja viivoina rakennukset, moskeat ja minareetit. Näky on kuvaamattoman ihana. Itäpuolella avautuu eteen Kultaisen sarven jatko, Konstantinopolin kuuluisa sisäsatama, joka kapeudestaan huolimatta on niin syvä, että suurimmatkin laivat voivat laskea laiturin ääreen, ja jossa m.m. Turkki on "sotalaivastoaan" pitänyt. Sadat omituiset purret kolmiopurjeineen ja kirkuvine soutajineen kiitävät sen pinnalla, kuljettaen tavaroita ja ihmisiä. Näköala sinnekin päin on ihana, erinomaisen "pittoreski", ja kuin alituisia silmänräpäyskuvia täynnä.
Veljesten koillispuolella, josta he juuri olivat tulleet, kohoaa Galata ja sen yläpuolella Perä jyrkällä rinteellään, jonka huipulla, tuolla korkealla, on vanha ja kuuluisa Peran torni, nyttemmin käytetty sekä palotornina että ententen langattomana asemana. Uudenaikaiset kivitalot vaihtelevat siellä omituisesti moskeain rinnalla, mutta on näköala sinnekin erikoinen ja "pittoreski". Edessään on veljeksillä sitten varsinainen turkkilainen kaupunki, Stambuli, "Autuuden portin" pääpaikka, sillä niinkin kaunis nimi on Konstantinopolilla. Täältä katsottuna antavat sille leimansa matalain talojen keskeltä kohoavat moskeain kupoolit ja minareetit. Näky on ennen itämailla käymättömälle erikoinen ja unohtumaton.
Mutta veljesten ympärillä kuhisee katkeamattomana virtana Konstantinopolin tavallinen arkipäiväinen elämä. Mahdotonta on ruveta laskemaan, kuinka monta eri kansallisuutta siinä vaeltaa ja kuinka monta eri kieltä siinä kuulee. Tuossa viuhtoo käsillään kreikkalainen todistaen jotakin niin vilkkaasti ja suuriäänisesti, suorastaan epätoivon vimmalla, kuin uhkaisi häntä hirsipuu, ellei hän saa toista vakuutetuksi asiansa oikeudesta; tuossa menee parvi miehiä, joiden naamalla on jonkunmoinen fanaattisen dervishimäinen ilme, ja laiha, ruskea jäntevyys osoittaa, että he ovat kotoisin Aasian puolelta; ententeupseeri mennä keekoilee laiskasti ja huolettomasti, hänkin uteliaana katsellen ympärilleen, ja hänen jälkeensä heittelee toivorikkaita silmäyksiä soreasti puettu frankkilaisnainen. Mutta mitä ovatkaan nuo mustaan hameeseen ja hartiahuiviin puetut naiset, joista toisilla on huntu kasvoillaan, toisten taas uhmaten kulkiessa paljain kasvoin? Ne ovat turkkilaisnaisia, jotka ovat lähteneet haaremin hiljaisuudesta ostoksilleen ja jotka sodan aikana ja jälkeen ovat ruvenneet poistamaan huntuansa. He ovat yleensä pieniä, mutta lihavahkoja, sillä onhan turkkilaisen maun mukaan naisen lihavuus miehelle Allahin kallein lahja. Tuossa eräs taluttaa hellästi pientä, europalaisesti puettua, fetsipäistä poikaansa, ja kun Simeoni hiukan liian uteliaasti kurkistaa hänen sieviin kasvoihinsa ja tummiin silmiinsä, siirtää hän paheksuvasti silmäten kasvojensa eteen mustan hunnun. Nuo tummat, hiljaiset ja arasti pitkin katuja kiirehtivät olennot ovat kuin tervehdyksiä salaperäisestä maailmasta, jonne europalaisen on vaikea, ehkäpä melkein mahdoton päästä.
Tämän keskeytymättömän kuhinan, melun ja riehumisen keskellä on kuitenkin yksi, joka esiintyy muihin verraten melkoisen tyynesti ja rauhallisesti, nimittäin itse turkkilainen, osmanni. Kuin valas valtameressä hän vaeltaa ihmisvirrassa tyynesti ja antamatta minkään häiritä itseään, tekisipä mieli sanoa: majesteetillisesti, ja hänen tummissa silmissään on kylmän halveksiva, ehkä toisekseen surumielinenkin ilme. Mitäpä hän välittää uskottomien koirien riehumisesta ympärillään, kreikkalaisista, armenialaisista ja muista giaureista, joiden veressä hänen esi-isiensä hevoset ovat usein kaahlanneet jalustimia myöten! Mutta hän tuntee muinaisen suuruuden menneen, hän näkee pyhän kaupunkinsa kaduilla kirjavat laumat vihollistensa sotureita, ja kiristäen hampaitaan hän katsoo toivoen Skutarin puolelle, eikö Mustafa Kemal, hänen ainoa oljenkortensa, jo saapuisi sieltä uskovaisten etupäässä, naulitakseen tuhat ja taas tuhat uskottoman päätä Serain muurien reunoille. Turhaan. Konstantinopoli ei ole hänelle enää "Der i Seadet", "Autuudenportti", vaan hän tuntee olonsa siellä vieraaksi ja rupeaa miettimään muuttoa Aasian puolelle, jossa aina on ollutkin hänen oikea kotinsa.