Usein muuttuu radan varsi laajaksi kaislarämeiköksi, jossa näkyy parvittain vesilintuja ja — Simeoni ei tahdo uskoa silmiään — haikaroita, joiden luvattua maata tämä taitaa olla. Väliin taas on radan varsi aivan täynnä jotakin sangen piikkiseltä näyttävää kasvia, joka on vielä lehdetöntä, mutta jonka Simeoni määrittelee loppumattomaksi ruusupensaikoksi. Onhan Balkani ruusujen paratiisia. Tällaiset alituisesti esiintyvät uudet ilmiöt pitävät matkustajan herkeämättömässä uteliaisuuden jännityksessä ja saavat tunnit kulumaan kuin siivillä. Kun lisäksi ihmiskunta rupeaa saamaan yhä oudompaa muotoa, pukien itsensä tavalla, jota ei juuri ole voinut pitää mahdollisena, ja ollen sen näköistä kuin olisi se syntynyt maailmaan kuin huono kenkä hylkylestin päältä, valtaa katsojan vähitellen eräänlainen selittämätön tunnelma, joka muistuttaa unennäköä. Niin ainakin Simeonin ja nähtävästi hänen toverinsakin, joskin ranskalainen ja englantilainen matkustajakunta näytti vilkaisevan junan ikkunaa sangen harvoin. Mitäpä siellä olisi heidän mielestään ollut näkemisen arvoista!
Rautatiematkustuksen epäedullisuus, jos tahtoo jotakin todella nähdä, selvisi veljeksille liiankin hyvin. Yön pimeydessä mennä hurahdettiin Nish'in, serbialaisten vanhan pyhän kaupungin ohi, ja sama oli kohtalo Sofiallakin. Philippopel ja Adrianopel jättivät vain kuvan jonkunmoisesta kauniista minareetikaupungista, jonka sisäistä elämää jäi kummastellen itselleen kuvittelemaan. Adrianopelin minareetit loistavat kauan sen eteläpuolella olevan laajan, suomaisen lakeuden yli, kunnes nekin painuvat illan hämärään, jota valaisee oudosti kaukaa talonpoikain kuivaan ruohoon virittämä kulovalkea. Kulku Balkanin halki on jättänyt mieleen sarjan kirjavia kuvia, jotka menevät silmäin ohi kuin jättiläisfilmi.
Omituisen tunteen vallassa heräsi Simeoni tärisevällä junavuoteellaan varhain aamulla maaliskuun 27 päivänä, sillä desihän hän pian saavuttavan muinaiseen Byzantiumiin, keisarien ja sulttaanien ikivanhaan Konstantinopoliin. Hiljainen ja sympaattinen, hyvän näköinen, fetsipäinen turkkilainen tullivirkamies oli yöllä käynyt veljesten osastossa ja muitta mutkitta kiinnittänyt matkatavaroihin pyöreän leiman, jossa oli eräitä ihmeellisiä harakanvarpaita. Nopeasti kuin myöhästynyt koulupoika oli Simeoni pukeissaan ja meni vaunun sivukäytävään. Siellä odottaa häntä ensimmäinen uteliaisuutta herättävä näky.
Sinne on ilmestynyt kolme tuiki vakaata, mustapartaista ja pitkänaamaista Muhametin poikaa, jotka järkkymättömän rauhallisesti vetelevät hyvältä tuoksuvia savukkeitaan. He ovat nähtävästi tullivirkamiehiä, jotka vartijoina seuraavat mukana. Simeoni koettaa aloittaa heidän kanssaan keskustelua kaikilla vähänkään osaamillaan kielillä, mutta ei saa vastaukseksi muuta kuin päänpudistuksen. Täytyy siis tyytyä vain heitä katselemaan. Maisema on pehmeästi kumpuilevaa, aivan puutonta lakeutta, jossa siellä täällä näkyy jonkunmoinen kylän tapainen sekä ankaria valleja ja pattereita. Tämä on arvattavasti kuuluisaa Tshataldshan linjaa, joka Balkanin sodan aikana pelasti Konstantinopolin. Säpsähtäen huomaa Simeoni vihdoin, että länsipuolelta onkin maa kadonnut; juna mennä porhaltaa pitkin rannikkoa ja sen rinnalla välähtää sumujoukkojen seasta silloin tällöin kirkas meren selkä. Pienet purret pujahtavat esiin sumusta kiitäen aavemaisen näköisinä kolmiopurjeineen kuin haamulaivasto. Kukapa tietää — ehkä näkee Simeoni Argonauttain laivoja, jotka sumussa harhaillen etsivät tietänsä ihanaan ja tuntemattomaan Kolkhiiseen, noutamaan kultaisen oinaan taljaa. Hän viittaa ulos ja katsahtaa kysyvästi turkkilaiseen vanhukseen. Tämä murahtaa: "Marmara".
Simeoni melkeinpä loukkaantuu turkkilaisen kuivasta ja innottomasta äänensävystä. "Marmaran meri on miehellä edessä eikä ole sen enempää juhlatuulella", naureskelee hän sekä äijälle että itselleen. "Täällä ne elävät maailman mielenkiintoisimmilla raunioilla ja ihanimmalla seudulla, eivätkä kuitenkaan tiedä siitä mitään!" moitiskelee hän Juhanille ja Tuomaalle, jotka ovat ilmestyneet hänen vierelleen ja asiallisella muodolla tarkastavat edessänsä olevaa näkyä. Mutta nämä vaikenevat, antaen vain nähdyn itseensä vaikuttaa.
Jo rupeaa näkymään omituisia turkkilaisten taloja, parikerroksisia, puisia, mutta kuitenkin niin sanomattoman pieniä kuin tulitikkulaatikoista tehtyjä. Jännittyneenä huomaa Simeoni junan rinnalla, maan puolella, kappaleita korkeista vanhoista valleista, välillä aina jykeviä torneja, jotka ovat kallistelleet kuin Jerikon muurit. Ei ole epäilemistäkään: hänen on sallittu nähdä kappale muinaisen Konstantinopolin vanhoja muureja. Kirjavana kuvana vilisee nyt varsinainen kaupunki Simeonin silmäin editse. Aurinko kultaa jo Marmaraa ja Kultaisen sarven suuta, aallot välkkyvät sinivihreässä kirkkaudessa, kaukaa loistaa valkoisia taloja ja minareeteja, koko avaruuden täyttää Suomessa tuntematon violetti kuulakkuus, joka vaistomaisesti herättää mielessä eloon hienon kauneustunteen, jo viheltää juna riemastuneena, jo lyödään jarrut päälle ja niin ollaan Konstantinopolin asemalla. Se on Simeonista uskomatonta, mutta hän ei voi kieltää aistimiensa todistusta, joka käy varsin vakuuttavaksi, kun sitä hänelle mylvii vasten naamaa musta, fetsipäinen, isopartainen ja isokitainen kantaja, joka on varustettu suorastaan härän ääniorgaaneilla. Simeonin ympärillä vallitsee oudostuttavan äänekäs toiminta ja aivan huumautuneena retkahtaa hän hotellin autoon.
XXV.
Herra Jacques Bennado. — Kiihkeä ja äänekäs katuelämä. — Katukaupustelu ja huutoreklaami, kantajat. — Galatan silta ja näköalat sieltä; eri ihmistyyppejä. — Turkkilaisnaiset. — Turkkilaisten esiintyminen ja heidän tyyneytensä. — "Sulttaanin äidin moskea." — Huomioita Stambulista.
Kun Simeoni pikku poikana lueskeli Gruben värikkäitä kuvauksia antiikin kansoista ja kulttuurista sekä kansainvaelluksen barbaareista, näki hän aina niitä asioita muistellessaan ihanan päiväpaisteisen laakson, jossa jalot kreikkalaiset ja roomalaiset astelivat juhlallisina valko- ja purppuraviitoissaan, pohtien ihmiselämän syviä kysymyksiä. Laakson pohjoispuolella oli korkea ja terävä vuoriharjanne, jonka takaa kurkisteli joukko nahkoihin puettuja, villejä ja parrakkaita miehiä, himoiten katsellen edessään olevaa maailmaa. Nyt miehenä tultuaan tähän samaan ihanaan laaksoon, Välimeren välkkyvien vesien partaalle, täytyi hänen tuosta lapsellisesta mielikuvastaan sanoa, että se piti paikkansa ainakin siihen nähden, mikäli se oli erottanut toisistaan kaksi aivan eri maailmaa. Konstantinopoliin tullessa ei nimittäin enää luulisi olevansa Europassa, vaan todellakin jossakin korkean vuoriharjanteen erottamassa uudessa maailmassa, jossa kyllä on runsaasti kirkasta päivää ja ilmaa, mutta valitettavan vähän togaan puettuja jaloja kreikkalaisia ja roomalaisia.
Varoittavia huutoja päästellen mutkittelee auto pitkin Stambulin kapeita katuja, kunnes äkkiä tullaankin pienelle aukeamalle, josta vie suuri silta edessä olevan veden poikki. Rautatieasema on Stambulissa, varsinaisessa turkkilaisten kaupunginosassa, joka on Kultaisen sarven Europan puoleisella rannalla, ja josta kaksi siltaa vie tuon kaunisnimisen lahden poikki Galataan ja Peraan, missä viimemainitussa kaupunginosassa europalaiset asuvat. Toinen, ylempi silta, on nyt rappeutunut ja ainoastaan vähän käytetty, toinen, jota veljeksetkin menevät, saksalaisten rakentama jykevä rautasilta. Molemmat voidaan avata keskeltä laivaliikennettä varten, mikä kuitenkin tapahtunee harvoin. Päästyään sillalta maihin alkaa auto vaivalloisesti nousta pitkää Perän pääkatua, joka rakennuksiltaan ja muulta asultaan on aivan europalainen, kunnes se vihdoin pysähtyy Tokatlian-hotellin eteen. Veljekset ovat ihmeissään siitä, että täällä turkkilaisten kaupungissa saattaa löytyä niin puhdas ja kaikin puolin ensiluokkainen hotelli. Kiireesti valmistautuvat he lähtemään kaupungille.