Pojan ystävyyden hankkiminen osoittautui erittäin valtioviisaaksi. Piletit sai nimittäin ostaa aina vain valtakunnan rajalle saakka, jossa oli hankittava uudet sekä kestettävä kaikki muut tarkastukset. Kun heidän nyt oli mentävä Bulgarian, Kreikan ja Turkin rajan yli, olisi tuosta kaikesta ollut tavaton huoli ja touhu, varsinkin kun parissa paikassa oltiin rajalla yöllä, ellei tuo samainen poika olisi ystävällisesti ottanut hoitaakseen kaikkia näitä asioita, veljesten tarvitsematta huolehtia niistä ollenkaan. Runoilija parkakin ymmärsi tyhmyytensä ja Simeoni kuuli hänen illalla nöyrtyneenä rukoilevan poikaa ostamaan yöllä hänellekin piletin, mutta poika vastasi vain kylmästi: "Se ei kuulu minun virkaani!" Simeonilla olisi tehnyt mieli antautua puheisiin runoilijan kanssa, mutta hän ei uskaltanut, peläten herättävänsä mahtavan liittolaisensa epäluuloja, ententevallat kun ovat tunnetusti epäluuloisia ja mustasukkaisia liittosuhteistaan.

Niin päästiin matkustamaan Konstantinopoliin halki Balkanin, nauttimalla kaikkia uudenaikaisia mukavuuksia. Matkaseuraan kuului korkeaa väkeä, mutta ottivat veljekset tämän heille osoitetun huomaavaisuuden vaatimattomasti vastaan. Samassa vaunussa matkusti nimittäin Konstantinopoliin ja läheiseen itään ranskalainen kenraali Gourod seurueineen, nähtävästi saadakseen sikäläisistä sekavista kysymyksistä hallituksellensa tarkempaa selkoa. Hän oli parrakas, vanhemmanpuolinen mies, jolta vasen käsi oli leikattu pois. Kuului olleen sodan aikana armeijassa perin suosittu. Hänen seurueensa jäsenet olivat nuoria, nukkemaisia ranskalaisia upseereja. Vaunu sisälsi tämän lisäksi amerikalaisen teollisuusmiehen, mr W. T. Rowleigh'n, Freeportista, Illinoisista; hän omistaa suuria säilyketehtaita, ja matkustelee täällä nähtävästi huvikseen tahi ostelemassa balkanilaisia ryytejä, joilla voisi maustaa tuotteitansa. Loppu-yleisö oli, mikäli Simeoni saattoi huomata, englantilaisia ja ranskalaisia sekä kreikkalaisia herroja, ynnä valikoima ranskalaisia naisia, joiden sukulaisuussuhteista kaikkiin edellisiin ei voinut saada oikein selvää, sillä ne olivat kaikesta päättäen hiukan epäselvillä asianomaisille itselleenkin. Niinpä oli Simeoni pitänyt koko ajan erästä kaunotarta muutaman nuoren kreikkalaisen herran puolisona, koskapa he ajoivat ja asuivat samassa osastossa ja esiintyivät päivällä kuin aviopuolisot konsanaankin. Mutta kun tultiin Filippopelin asemalle, jäikin tuo nuori kreikkalainen siihen, ja oli häntä vastassa sekä pappa että mamma ynnä sisarukset, ja tärkeimpänä vielä nuori ja kainosti punastuva nainen, joka huudahtaen heittäytyi tuon kauan odotetun ja kaivatun kaulaan. Simeoni rupesi ällistyneenä katselemaan, missä matkapuoliso mahtoi olla tämän oudon tapauksen aikana, ja huomasi hänen seisovan taampana vaunun sillalla aivan tyynenä, välittämättä tuosta kohtauksesta ollenkaan, ja parhaillaan panemassa alulle erästä mielenkiintoista ja lupaavaa keskustelua nuoren ranskalaisen upseerin kanssa. Kuvaavana elämälle tällaisessa ranskalaisessa kansainvälisessä vaunussa oli sekin, että yöllä Bulgarian rajalla oli Tuomaalta tiukasti tiedusteltu, "minne hän on naisen kätkenyt"; samaa asiaa mahtoi tarkoittaa eräs kuiskaamalla suoritettu keskustelu vaunupojan ja jonkun tuntemattoman herran välillä, jonka Simeoni sattui samana yönä kuulemaan. "Jos tuolta neidiltä vieläkin vaaditaan passia", sanoi ääni, "niin ilmoittakaa, että täällä on eräs puolalainen herra, joka tahtoo auttaa häntä, ja kysykää upseerilta, kuinka paljon hän vaatii." — "Mikä on neidin nimi?" kysyi poika. "Adèle Levy", kuului herrasmies vastaavan ja siihen keskustelu loppui. Simeoni ei saanut tietää, kuka tämä Adèle oli ja tuliko hän autetuksi, mutta luultavaahan se on. Kerrottiin bulgarialaisten ruvenneen ansaitsemaan kiristämällä tällaisilta Konstantinopoliin lenteleviltä yöperhosilta, joiden passit yleensä taitavat olla hiukan epäkunnossa ja puutteellisia, korvaukseksi runsaasti rahaa — selitys, joka saattoi olla hyvinkin todenmukainen. Yhtä Simeoni täällä kaipasi: niitä välittömiä ja tavallisia ihmisiä, joita oli tähän saakka matkallansa tavannut ja jotka eivät olleet niin tympeytyneitä ja väsyneitä, etteivät olisi halunneet jutella ja keskustella muukalaisten kanssa. Tämä kansainvälinen, Parisissa ja muissa suurkaupungeissa tyhjäksi viruttunut yleisö oli mahdollisimman välinpitämätöntä ja kuivaa, täynnä ikävystymistä ja "spleeniä".

Poikkeuksena oli mr Rowleigh, terveen ja hauskan näköinen, vanhemmanpuolinen mies, joka oli avomielinen ja iloinen, puhelias ja utelias. Mutta hänhän olikin amerikalainen. Hän oli oleskellut Serbiassa useita kuukausia, Simeonin oikein saamatta selville, millä asioilla. Liikkeensä propagandaosaston suureen viikkolehteen hän oli kirjoittanut soman kuvauksen Serbian oloista ja näytti sitä hiukan ylpeänä Simeonille. Tämän kysymykseen, mitä hän arveli maan tulevaisuudesta, vastasi hän yleensä optimistisesti. Kuitenkin tuntui hänelläkin olevan omat epäilyksensä, koskapahan arveli, että parasta olisi antaa koko maa ja sen hallitus määrävuosiksi urakalle muutamille tarmokkaille amerikalaisille, jotka kyllä osaisivat panna täälläkin tupet heilumaan. Syödessä tilasi hän itselleen säilykemaitoa, mutta se olikin hapanta. Tarkastettuaan sitten etikettiä hän huomasi sen olevan valmistettua Englannin sotaväkeä varten. "Nyt, kun se ei enää mihinkään kelpaa, myyvät he sen ulkomaille", tuumi hän tyytymättömänä ja lisäsi: "Hyvin afäärimäistä, mutta ei kaunista menettelyä". Veljekset koettivat parhaansa mukaan vastailla hänen uteliaisiin ja tiedonhaluisiin, Suomea ja sen oloja koskeviin kysymyksiinsä. Hänen sympatiansa tuntuivat olevan ratkaisevasti Saksan puolella, jossa sanoi huomanneensa tehtävän työtä ja jo olevan "yhtä ja toista". Erotessa lahjoitti hän Simeonille suuren joukon omaa tehdastaan koskevaa propagandakirjallisuutta ja myhähti iloisesti, kun Simeoni muka vakavissaan pyysi, ettei hän nyt suinkaan rupeaisi valmistamaan tehtaassaan mitään paprika- ja valkosipulisäilykkeitä.

XXIV.

Moravan laakso. — Maanviljelysnäkyjä ja pajupuita. — Maritsan laakson nähtävyyksiä. — Ensimmäisiä turkkilaistunnelmia. — Tulo Konstantinopoliin.

Selvittyään Belgradin niemekkeen vuorista lähtee rata ujumaan etelään päin pitkin Moravan laaksoa. Se näyttää erittäin hedelmälliseltä, ollen melkein kauttaaltaan paljasta peltoa. Siellä täällä näkyy pieniä, vaatimattomia, olki- tahi tiilikattoisia asuntoja. Sikalaumat näyttävät Simeonin mielestä vähentyvän, mutta sijaan tulee sitä lukuisammin lammaslaumoja. Vaalea, lempeän näköinen unkarilainen puhveli katoaa myöskin ja auran edessä astuu nyt likaisen musta balkanilainen puhveli, jonka rengaskyhmyiset sarvet ovat ilkeästi takakenossa ja pieni pää aina eteenpäin sojossa, ikäänkuin se alati olisi mutalammikossa sukeltamassa. Uuden ajan vaikutusta näkyy sikäli, että aurat ovat aivan uusia, amerikalaisia, joissa on edessä pienet tukirattaat — arvattavasti seurausta ententeliitosta. Bulgariassa sen sijaan kynnettiin vielä ikivanhalla puuauralla, joka lienee säilynyt muuttumattomana siitä asti, kun sen aikoinaan maailman ensimmäinen maahengen täyttämä ihminen keksi. Tämäkin laakso lienee ikivanhaa viljelysseutua ja samalla sekin kansainvälinen kulkutie, joka on nähnyt outoja matkueita puoleen ja toiseen. Hunnit ovat sitä myöten retkeilleet, samoin Alarik hurjine raakalaislaumoineen, Roman legionat ja turkkilaiset, kunnes uuden ajan tekniikka teki sen koko maailman väyläksi rakentamalla siihen rautatien.

Peltojen pyörtänöillä kasvaa siellä täällä pajupuita, jotka ovat erittäin tärkeänä apuna sikäläiselle maanviljelijälle. Kun uudet vuosikasvaimet eli "suvikuntaiset" ovat jonkun verran vahvistuneet, leikataan ne poikki ja ovat serbialaisen ja bulgarialaisen maanviljelijän ehkäpä ainoana puutavarana. Niistä hän tekee koreja, aitoja ja jos mitä. Simeoni näki usein, kuinka pajupuita oli typistetty aivan sarjoittain paljaiksi ja jätetty ne siihen miettimään, kuollako vai ruvetako tunkemaan uutta vesaa. Mutta ihminen on viisas: pajupuu ei huoli kuolla koskaan, vaan ikäänkuin kiukustuneena moisesta julkeasta parturoimisesta rupeaa tunkemaan uusia kasvaimia aivan kuin vimmassa. Nuo typistetyt rungot olivat hyvin tyypillisenä piirteenä näille peltomaisemille.

Korkeita lumihuippuisia vuoria siinti milloin kauempaa, milloin ryntäsivät niiden rinteet uhaten lähemmäksi. Kuta etelämmäksi tultiin, sitä uhkaavamman näköisiä,, juhlallisempia ne olivat, kunnes illan juuri pimetessä ne näyttivät pilviin ulottuvina aivan kaatuvan radan päälle. Oltiin Moravan latvoilla ja ruvettiin juuri puhkaisemaan Balkanin vuorijonon länsihaarannetta, jonka etelärinteiltä Maritsa-virta kokoaa saviset vetensä. Aamun valjetessa oltiinkin jo Maritsan laaksossa. Junan kulku kävi peräti hitaasti, sillä Serbian puolella olivat sillat vielä väliaikaisia ja muutenkin tuntui rata täällä olevan siinä kunnossa, että parasta oli olla varovainen.

Maritsan laaksoa pidettäneen Po-virran laakson rinnalla Europan hedelmällisimpänä seutuna, jossa viljellään kaikkia parhaita lauhkean vyöhykkeen antimia. Tuon hedelmällisyyden saattoi nyt kuitenkin vain aavistaa, sillä pitkällinen kevätkuivuus oli estänyt kasvullisuuden pääsemästä hyvään alkuun. Viljelys-alue oli suuri, usein silmänkantamaton, joskin sentään melkein kaikkialla kaukaa siintävät vuoret osoittivat, että sillä oli rajansa. Mutta suomalainen, joka näin keväisin on tottunut näkemään vainioillaan tulisessa kiireessä hyörivää kansaa, ja joka oli nähnyt sitä Saksassa ja Tshekko-Slovakiassa, aavisti peltolakeuden autiudesta, että täällä, parhaimman luojanlahjan äärellä, asuskeli jalkojaan laahustelevaa kansaa, joka ei ymmärtänyt omaisuutensa todellista arvoa. Eipä taitaisi olla hullumpaa antaa näitä maita amerikalaisten voimamiesten haltuun muutamaksi ajaksi, että he saisivat traktoreillaan mullistaa näiden laaksojen mehevää ruokamultaa vähän syvemmältä ja ottaa siitä nälkäisen maailman hyväksi erinäisiä runsaita satoja. Mutta eihän sovi toiselta puolen ihmetellä kansan alhaista kehitysastetta täällä, sillä onhan se läpi pitkänpitkien vuosisatojen ollut sorron alaisena, pimeän papiston, taikauskon ja turkkilaisten kahleissa, jotka eivät kaikki vieläkään ole sen ranteista hellinneet. Sellaisessa ilmapiirissä on vaikea, melkeinpä mahdoton, saada mitään virkeyttä ja eloisaa uudistustoimintaa aikaan, sillä ihmisillä ei siellä ole mitään kykyjä sellaisen tarpeellisuutta ymmärtämään.

Maritsa on kohtuullisen leveä, aika vuolas virta. Kuvaavana maan kehitysasteelle voi pitää sen rannalla usein näkyviä, omituisia, vanhanaikaisia vesimyllyjä, joiden suuri ja kömpelön näköinen vesiratas on veneitten ja lauttojen avulla ankkuroitu virran vuolteessa pyörimään. Saattaahan kyllä olla niin, että Maritsan tulvat ja matalat rannat oikeastaan tekevät muunlaiset vakinaisemmat myllylaitteet mahdottomiksi, mutta auttamattoman alkuperäisiltä sittenkin nuo lasten leluja muistuttavat kojeet näyttävät. Toisella kehitysasteella oleva ihminen ei moisiin tyytyisi, vaan koettaisi väkisinkin miettiä, miten myllyteollisuus saataisiin tässä vilja-aitassa paremmalle ja vakinaisemmalle kannalle.