Veljesten ollessa Konstantinopolissa oli sen katuelämällä piirteitä, jotka eivät siihen varsinaisesti kuulu, mutta jotka ajan ja kohtaloiden kuvana olivat erittäin mielenkiintoisia. Monta askelta ei tarvinnut kulkea, ennen kuin tapasi ententen sotilaita, ranskalaisia, englantilaisia, hinduja, senegalilaisia ja kaikkien niiden kulttuurikansojen edustajia, jotka olivat ottaneet osaa "hunnien" kukistamiseen. Pidettiin loistavia paraateja, joille varsinkin Italian meriväen hiukan hymyä herättävät frakkiunivormut antoivat erilaisen leiman. Ententen autot myös mennä huhkivat huolettomasti kaduilla, lisäten liikenteen sekä melua että vaaroja. Näiden europalaisten ainesten mukana oli kaupunkiin myös tulvahtanut joukoittain huonoja naisia, jotka iltaisin mitä röyhkeimmällä julkeudella kalastelivat kuljeksivia sotilaita. Onnettomia ovat ne sotajoukot, jotka joutuvat oleskelemaan tällaisissa paheen pesissä. Ja huomattava on, että tämä paheellisuus lienee pää-asiassa europalaisten itsensä mukanaan tuomaa, sillä turkkilaiselle on tällainen elämä vierasta.

Suomalaisen silmä suljahtaa kuitenkin välinpitämättömästi tuon ententekomeuden ohi, mutta sen sijaan pysähtyy se uteliaasti niihin tuhansiin ja taas tuhansiin tuttuihin olioihin, joita kaduilla alituisesti näkee. Tuntuupa melkein siltä kuin astelisi Helsingissä pahimman svabodan aikana, sillä ainakin yhtä paljon — ei, vaan kahta vertaa enemmän kaikuu täällä ryssän kieli. Vilahtelee tuttuja furashkalakkeja, harmaita sinellejä, partaisia naamoja, ja kaikuu sointuvana tuo imelä ja notkea kieli. Pian on katsoja selvillä, että venäläisiä oleskelee Konstantinopolissa hyvin paljon, hän muistaa Wrangelin joukkojen kohtalon ja niiden mukana saapuneen pakolaistulvan, katsahtaa vielä kerran ympärilleen nähden järkyttäviä kurjuuden kuvia, ja tuntee kipeän säälin heräävän sydämessään. Suomalainen suhtautuu luonnollisesti ryssiin yleensä kalseasti, mutta tuo kalseus haihtuu heti tultuaan silmästä silmään näkemään sen kurjuuden pohjattomuutta, johon venäläiset täälläkin ovat joutuneet. Paljon ovat nämä samat ainekset rikkoneet, mutta kauhea on myös heidän rangaistuksensa, jos niin tekopyhän vanhurskaasti tahtoisi ajatella.

Veljekset eivät voineet kylminä tätä kaikkea katsella. He näkivät esimerkiksi, kuinka basaarissa venäläiset sotilaat ja upseerit kauppasivat ympäröivälle ilkamoivalle itämaiselle yleisölle mikä vanhoja housuja, mikä rääsyistä takkia, mikä kenkiä tahi muuta sellaista, jonka myyminen saattoi tuottaa korkeintaan muutamia kurjia piastereja. Tuo tuossa on selvästi upseeri, kenties hyvinkin sivistynyt mies, jonka katseesta loistaa nälän kiilto ja syvä, pimeä huoli. Hän kauppaa housuja ja tummat itämaalaiset tunkeilevat hänen ympärillään, hypistelevät tavaraa uteliaina ja tinkivät tinkimistään, huvin vuoksi vain, sillä he eivät nähtävästi aiokaan ostaa. Upseerin kasvoilla on tuskallinen, kärsivä ilme. Hänellä on luultavasti jossakin kurjassa luolassa vaimo ja lapsia, nälkää näkemässä, epätoivon syvimmällä asteella. Tuossa kauppaa nainen orvokkeja. Hän on yhdistänyt niitä pari kolme pieniksi kimpuiksi ja katsoo pyytävästi kylmänä ohi kulkevaan yleisöön. Hän ei ole vielä oppinut itämaista kaupankäyntiä, ei osaa raa'alla huudolla ja melulla herättää huomiota, vaan on arka ja säikähtyneen näköinen. Hän on, kuten Simeoni häntä puhutellessaan huomaa, sivistynyt venäläinen nainen, joka kuin ujostellen pistää piiloon veljesten ostamista orvokeista saamansa ylimääräiset piasterit. Onnettoman ja kurjan näköisenä harhailee tuossa tavallinen venäläinen sotilas, Iivana parka, joka ei tiedä, mihin ryhtyä, ja jonka vuode on kova kivitys tuossa hänen jalkainsa juuressa. Usein saattoi nähdä jonkun venäläisnaisen lyykähtäneen katukivitykselle aurinkoon, lapsi sylissään. Vaimo valvoo, mutta lapsi, vaaleakiharainen enkelityyppi, nukkuu melusta huolimatta lapsuuden syvintä ja viattominta unta. Simeoni toteaa, että maailmansota, samalla kuin se on aikaansaanut sanoin kuvaamatonta kurjuutta, on myöskin turruttanut ihmisten säälin ja auttavaisuuden, joten tällainen hätä ja alennustila saa jatkua herättämättä erikoisempaa siveellistä suuttumuksen tunnetta ja voimakkaan, tehokkaan avustustyön halua. Mitäpä silloin merkitsee, jos joku ranskalainen ja englantilainen lady-komitea pistää pystyyn baalit "hädänalaisten pakolaisten auttamiseksi", joissa he sydämensä pohjasta tanssivat kokoon muutamia kymmeniä tuhansia frangeja, samalla saaden edullisen tilaisuuden näytellä naimaikäisiä tyttäriänsä! Se on kuin pisara tulivuoren aukkoon ja sellainen auttamistoiminta muodostuu mitä verisimmäksi ivaksi kaikelle sille, joka sen on aiheuttanut. Koko maailma pantiin vuonna 1914 liikkeelle Belgian ja Serbian pakolaisten vuoksi ja sehän oli aivan oikein. Kuitenkaan ei heidän hätänsä ja kurjuutensa ollut edes verrattavissa siihen, mitä nyt venäläiset esim. Konstantinopolissa saavat kokea. Missä on ententen ihmisystävällisyys ja humaanisuus nyt? Olisiko niin, ettei sitä yleensä saada liikkeelle, elleivät saksalaiset ole jollakin tavalla syytä antamassa? Joka tapauksessa on mitä katkerinta ironiaa siinä, että joka päivä saattaa Konstantinopolissa rinnastaa ententen komeuden ja heidän entisen liittolaisensa, ryssän surkeuden. Se rinnastus voi merkitä tulevaisuudessa paljon, kun Venäjä kerran järjestelee suhteitaan Europan valtoihin.

Mutta taululla on toinenkin puolensa. Konstantinopolissa on paras hakea ravintola, jonka keittiö on europalainen, sillä itämainen ruoka ei länsimaiden ihmiselle sovi. Sellaista kysellessään joutuivat veljekset venäläisten emigranttien perustamaan Moskovia nimiseen ravintolaan, joka olikin aivan ensiluokkainen. Ryssä on, kuten tunnettua, tavaton herkkusuu, eikä ole unohtanut tätä ominaisuuttaan maanpaossakaan. Tämä ravintola oli veljeksille mielenkiintoinen kokemus.

Moskovia on Pera-kadun varrella ja on sen sisäänkäytävä sangen vaatimaton, kapea ja pitkä kuja. Juuri veljesten tullessa oli siellä portinvartija kiivaassa sanasodassa rotevan ja risaisen näköisen venäläisen sotilaan kanssa, joka väkisinkin tahtoi tulla sisään. Iivana parka! Ei ollut suuri se myötätunto, jota hän sai maanmiehensä puolelta kokea, sillä jatkamatta sananvaihtoa sen pitemmälle tarttui portieri häntä niskasta kiinni ja työnsi armotta ulos. Veljekset sen sijaan otettiin vastaan kaikella mahdollisella sulavuudella ja palvelevaisuudella, ja kun astuttiin sisään itse ravintolasaliin, oli siellä heti kaksi ällistyttävän kaunista venakkoa vastaanottamassa ja paikkoja osoittamassa. Sali oli suuri ja varustettu lehtereillä, jotka oli jaettu salaperäisen näköisiin lemmenkammioihin; oven pielessä oli musiikkilava ja muu sali täynnä pieniä pöytiä.

Hämmästyksekseen huomasivat nyt veljekset, että vieraina oli melkein yksinomaan ententen upseereja, rotevia englantilaisia ja hintelöitä, pieniä ranskalaisia ja italialaisia. Tullessaan nämä riensivät heti heille nähtävästi tuttujen pöytien ääreen, jossa suutelivat maailmanmiehen kohteliaisuudella kaunista tarjoilijatarta kädelle. Ja nytpä alkoi iloinen puhe, nauru ja flirttaaminen, josta ei näyttänyt loppua tulevankaan. Tarjoilijatar meni väliin toimittamaan tilauksia, tullen taas takaisin ystäväinsä pöytään juttelemaan ja maistamaan hänkin huultensa reunoilla lasin laidalta. Mutta tuossa seurustelussa oli jotakin erikoista sikäli, että upseerit silminnähtävästi kohtelivat tarjoilijattariaan melkoisella kunnioituksella, sallimatta itselleen minkäänlaisia sopimattomuuksia. Ja veljesten seurassa oleva suomalainen liikemies, joka jo hyvin tunsi Konstantinopolin elämän, selitti, ettei siinä ole mitään kummallista. Olivathan nämä tarjoilijattaret kaikki venäläistä sivistyneistöä, kenraalien, överstien, valtioneuvosten ja sellaisten tyttäriä, jotka hädän pakottamina päättäväisesti olivat valinneet tämän ansiotyön ja elättivät nyt siten perheitään. Noiden neitojen ulkonäöstä ja käytöksestä saattoikin nähdä, että tämä oli totta, sillä he olivat kaikki todella hienoja, sivistyneesti ja vaatimattomastikin, ehkä kuitenkin venäläisen vapaasti käyttäytyviä naisia. Ottaakseen tarkemmin selkoa asiasta kääntyivät veljekset suomalaisen suorasti oman tarjoilijattarensa puoleen ja rupesivat keskustelemaan hänen kanssaan.

Ja Tatjana Petrovna Foulon — se oli hänen nimensä — kertoi koruttomasti ja vaatimattomasti, että asia on niinkuin sanottu on. Kun täytyi lähteä Venäjältä pois voimatta ottaa mukaansa mitään muuta kuin mitä sai käsissään kulkemaan ja kun nälkä rupesi olemaan jokapäiväinen vieras, ei auttanut muu kuin etsiä jotakin työtä. Mitäpä hän osasi tehdä muuta kuin tarjoutua tällaiseen toimeen, johon sentään saattoi ilman valmistustakin pian perehtyä! Tarjokkaita oli paljon ja kauan oli hänkin saanut odottaa pääsyään, mutta oli vihdoin onnistunut. Ja nyt hän ansaitsee niin paljon, että voi elättää pappansa, mammansa ja pikku veljensä. Hänen isänsä oli översti; suku oli alkuaan ranskalaisia emigrantteja; setä oli ollut aikoinaan niinkin korkeassa asemassa kuin Pietarin kaupunginpäällikkönä.

Veljekset kuuntelivat tytön kertomusta syvällä säälillä. Ei sen vuoksi, etteikö hänen olisi pitänyt tehdä työtä kuten muidenkin ihmisten, ja hänhän menetteli erinomaisen kunnioitettavasti ponnistellessaan täten vanhempiensa ja veljensä hyväksi. Mutta koko tuossa tilanteessa, ilmiössä sellaisenaan, oli jotakin kirahtavan iroonista ja julmaa, joka paljastui kaikessa räikeydessään, kun näki entente-upseerien "palavan" harrastuksen näiden pakolaisraukkojen "hyväksi". Liian kallista hintaa maksettiin tässä kaikesta saadusta ainakin tyttöparkojen puolelta, jotka eivät millään inhimillisellä tavalla voineet välttyä niiltä siveellisiltä vaaroilta, jotka heitä joka hetki ravintolassa kävijäin taholta houkuttelivat. "Niin", huokaisi Tatjana Petrovna surumielisesti, "täällä pitäisi olla joko vanhempi tahi nuorempi kuin minä, niin välttyisi monelta ikävyydeltä."

Ravintolan omistajat, kolme tyypillistä ryssää, ovat itse rouvineen aina saapuvilla, istuen jossakin syrjäpöydässä ja valvoen etujaan. Heidän rouvansa ne aina kiiruhtavat tulijoita vastaan ja ohjaavat heidät sopiville paikoille. Syödään hyvin ja juodaan vielä paremmin, shampanja, viinit ja saksalainen hopeakaulainen valio-olut virtaavat; keittiöstä on saatavissa kaikki mahdolliset venäläis-kulinaariset herkut ja erikoisuudet; englantilainen ja ranskalainen kulta vuotaa kilisevänä purona isäntien taskuihin ja samalla hetkellä voi ulkona oven pielessä joku äiti ja lapsi kärsiä kiduttavaa nälkää. Joskus tulee jokainen ihminen räikeästi huomaamaan, minkälaista "danse macabrea" tämä elämä sentään on.

Mutta pian alkaa soittolavalta kuulua musiikkia, joka osoittaa sielläkin olevan erikoisempia taitureita käyrässä kiinni. Nekin ovat venäläisiä pakolaisia, kuka tietää, kuinka mainehikkaita soittajia lienevätkään olleet kotimaassaan. Heidän viulunsa laulavat syvällä tunteella ilmoille venäläisen musiikin valiokappaleita, venäläisiä suruja ja iloja, jotka musiikin tulkitsemina ovat kaikille sydämille yhteisiä. Jo ilmestyy lavalle laulajatar, rouva Lidarskaja, jonka esitykset Simeonin vaatimattoman kokemuksen mukaan olivat todella ensiluokkaisia. Tuossa kaikessa tuntui koko ajan väreilevän sivusointuna maanpakolaisen surumielisyyttä ja ikävää. Seinällä on suuri taulu, jossa venäläinen troikka laskettaa talvisessa illassa huimaa vauhtia — minne? Johonkin lemmenkohtaukseen, juhlaan, vai kotiin? Tuo kaikki on mennyttä, sillä kumoon on nyt ajanut venäläisten kuuluisa "gaida troika".