Mutta auto ei ottanut parantuakseen ja silloin herra Bennado ehdotti, että käveltäisiin edelleen pieneen Therapian rantakaupunkiin, josta varmaankin jollakin tavalla päästäisiin takaisin Konstantinopoliin. Se tehtiin ja niin alkoi vaellus tällä kukatiesi tuhansia vuosia vanhalla tiellä. Silloin tällöin mennä hurahtaa heidän ohitseen auto, täynnä huvittelevia ihmisiä, ententeupseereja ja syntisiä vaimoja, ilkamoiden veljesten ikävälle kohtalolle. Nämä eivät tuosta kuitenkaan suuresti suutu, vaan antavat sanan takaisin, vieläpä kaksi parhaasta.
Sillä tuo kävelymatka muodostuu sangen mielenkiintoiseksi. Maisemat, jotka alkumatkasta ovat olleet paljaita, punertavan värisiä, pehmeästi kumpuilevia, muuttuvat tien painuessa lähempänä Bosporon rannikkoa jonkunmoiseen notkoon, rehevämmiksi ja rikkaammiksi. Tien viertä reunustaa tiheä ruusuja oleanderipensaikko, siellä täällä kohoaa kaunis vanha puu, ilmestyy sinne tänne puutarhaviljelyksiä, joissa ahkeria fetsiniekkoja kumarassa työskentelee, kunnes rantaa lähestyttäessä alkaa kaunis sarja idyllisiä huviloita. Ensi kerran elämässään Simeoni nyt omin silmin saa nähdä, kuinka ihastuttavan kaunis tuollainen etelämaan asunto voi olla, kun juhlalliset piniat, palmut ja kypressit sekä monet muut hänelle tuntemattomat rehevät puut kätkevät sen valkoiset muurit syvän ja tumman vihreytensä keskelle. Sivu mennessä sieltä saattaa kuulua kirkas naisen naurun helähdys ja jostakin lehdistön varjosta varmaankin uteliaat katseet tarkoin seuraavat ohi menevien kulkua. Ilakoivaa ja nauravaa, nähtävästi kreikkalaista nuorisoa kävelee tiellä, tarkastaen uteliaasti oudon näköisiä muukalaisia. Jo vilahtaa tuolta tien aukosta kaistale sinistä meren selkää sekä kaukaisia, sinertäviä kukkuloita, ja niin tullaan Therapiaan, pienen Bosporon lahdelman rannalle sijoittuneeseen huvilakaupunkiin.
Tällä paikalla on oma erikoinen historiansa sen vuoksi, että sen vanhin kreikkalainen asutus ulottunee hämärään muinaisuuteen saakka ja että sen nykyisistä asukkaista monet perheet polveutunevat niistä ylhäisistä byzantinolaisista, joille Mohammed Valloittaja määräsi Konstantinopolin lähikaupunkeja asuinpaikoiksi. Paikalla on idyllinen, klassillisen kaunis leima, jaon siellä paljon upeita, puistojen ympäröimiä rakennuksia, m.m. Europan valtain lähetystöjen kesäpalatseja. Muistaessaan, että tänään oli ensimmäinen pääsiäispäivä, tuntui Simeonista kuin olisi aivan erikoinen kirkkaus levännyt koko seudun yllä. Sunnuntain rauha siellä vallitsikin, kansa parveili iloisesti puhellen rantakäytävällä tahi souteli sievillä veneillä sataman läpikuultavilla aalloilla. Veljekset istuivat pienen ravintolan rantaparvekkeella ja katselivat vaiti ollen kauas Aasian puolen sinertäville kukkuloille, joiden rinteiltä lukemattomat valkoiset rakennukset hohtivat. Heidän retkensä oli tuottanut heille vastuksista huolimatta täyden tyydytyksen.
Tingittyään sitten kreikkalaisen soutajan kanssa tavanmukaiseen tapaan pääsivät he yhteisymmärrykseen ja ukko alkoi reippaasti kiskoa venettänsä Konstantinopoliin päin. Ilta rupesi tummenemaan, Mustaltamereltä päin kävi viileä tuulen henki, mutta Bosporos oli silti kuvastinkirkkaana, kohoillen vain hiljaisina maininkeina kuin nukkuvan ihmisen rinta. Pitkin sen pintaa lenteli tihein parvin Simeonille tuntemattomia vesilintuja. Jo vaipuivat rannat ja veden pinta syvään hämärään mutta korkeampia kukkuloita ja niiden rinteillä olevia rakennuksia valaisi aurinko vielä kultahohteellaan, loihtien esiin valaistuksia ja varjoja, värejä ja sointuja, niin että kaikki oli kuin satua. Mutta nopeasti painuu täällä aurinko mailleen, hetkinen vielä ja tumma hämäryys, joka pian syvenee pimeydeksi peittää kaikki. Tuhannet tulet syttyvät palamaan rannoilla ja laivoilla, ja Bosporon uninen pinta kuvastelee niitä ystävällisesti Juhlivaa kansaa on liikkeellä laulaen soutunsa tahdissa, mutta ikävä kyllä ei laulu ole kaunista, vaan sorahtaa pahasti illan rauhassa.
Tullaan Bosporon kapeimmalle kohdalle ja Simeoni ei voi muuta kun vaipua kuvittelemaan mielessään muinaisia tapahtumia. Tälle kohdalle rakensi Dareios siltansa mennessään sotaretkelle skyytalaisia vastaan, ja nämä kalliot molemmin puolin ovat siis nähneet tuon voimakkaan persialaiskuninkaan. Säpsähtäen hän huomaa oikealla puolellaan, korkealla rannikolla, jylhiä, pimeydessä musertavan mahtavilta näyttäviä muureja hammaslaitaisine reunoineen ja jykevine torneineen. Sieltä täältä välähtää muurin aukosta heikkoa valoa ja tummia haamuja näyttää harjalla liikkuvan. Siinä on Rumeli Hissar "Europan linna", jonka Mohammed Valloittaja rakensi siihen 1452 vetäessään rautaista rengastaan yhä tiukemmalle häviöön tuomitun Byzantiumin ympärille. Sitä vastapäätä on Aasian puolella Anadolu Hissar, "Aasian linna", jonka jo Rajasid I rakensi etuvarustuksekseen Europan tulevaista valloitusta varten. Mikään ei voinut pidättää nuoruutensa voimalla esiin ryntääviä osmanneja. Vaipunut on kuitenkin heidänkin suuruutensa, raunioita ovat nämä mahtavat linnat, joilla tietysti ei ole pitkiin aikoihin ollut mitään sotilaallista merkitystä Rumeli Hissarissa elää vieläkin sinne siirrettyjen janitshaarien jälkeläisiä.
Ja niin on matka Bosporolla loppunut, sillä pian saapuvat veljekset sille kohdalle, johon ulottuu Peran raitiotieverkko. Kuunneltuaan hetkisen eräässä pienessä ravintolassa turkkilaisten laulua, pääsivät he täpötäydessä vaunussa, perin kansallisessa seurassa, lähtemään kaupunkiin. Tuo turkkilaisten laulu oli Simeonin mielestä kummallista, kolea-äänistä, yksitoikkoista jollotusta, jossa ei ollut paljon nousuja eikä laskuja, ja joka hänen mielestään peräti huonosti sointui yhteen säestyksen kanssa. Säestäjänä oli vanha ukko, joka hartaasti rämpytteli jonkunmoista sitran tapaista soitinta, sitä yhtämittaa ruuvaillen ja viritellen. Herra Bennadolla kyllä tuntui olevan edullinen käsitys turkkilaisten laulutaidosta, mutta veljeksille kuitenkin jäi siitä sangen epäedullinen muisto; ehkä he eivät asian hienoutta ymmärtäneet.
Raitiovaunuissa on naisilla oma erikoinen, verholla erotettu osastonsa. Sinne heitä puikki toinen toisensa jälkeen kuin mustia kummituksia, useilla lapsi käsivarrellaan. Samaa hellää rakkautta he näyttivät lapsilleen osoittavan kuin muidenkin kansain äidit.
Raitiovaunu menee kolisten pitkin Peran valaistuja katuja. Ravintoloissa ja kahviloissa on tulvanaan väkeä, nimittäin miehiä, jotka polttavat piippua, juovat kahvia ja pelaavat korttia tahi dominoa. Kuta syvemmälle kaupunkiin tullaan, sitä europalaisemmaksi ja samalla roskaisemmaksi muuttuu katuelämä. Turkkilaista ei näe enää ollenkaan, vaan on hän perheensä keskellä, suojaavien ristikkojensa takana, arvattavasti sydämestään halveksien ja vihaten europalaista, jonka elämäntavoista ja periaatteista hän joka päivä näkee niin inhoittavia esimerkkejä. Ententen joukkojen ja kenraalien alituinen paraatikoru häntä tuskin häikäisee. Olisikohan todellakin turkkilainen elämässään siveellisesti korkeammalla kannalla kuin nykyajan n.s. sivistynyt europalainen? Sille väitteelle voisi löytää paljon tukea ainakin Konstantinopolista, ja heikoiksi kävisivät nekin vastatodistukset, joita esim. Parisi, Lontoo ja Berlini voisivat esittää.
XXIX.
Ententen sotilaat. — Venäläiset pakolaiset ja heidän kurjuutensa. — Avustuspuuhat ja säälin turtuminen. — Moskovia-ravintola ja sen tarjoilijattaret. — Kumoon ajanut troikka ja uudet ruhtinaat.