Museon mielenkiintoisena osana ovat myös sen runsaat, aina ristiretkien ajoille saakka ulottuvat asekokoelmat. Ällistyen täytyy katsella niitä kypärejä, kahdenkäden miekkoja, panssareita, nuijia ja muita murha-aseita, joiden turvin länsimaat yrittivät pyhää hautaa vallassansa pitää, ja ihmetellä sitä ihmisälyn paljoutta, mikä on vuosisatain kuluessa käytetty näitten kapineitten kehittämiseen nykyaikaiselle teknillisen täydellisyyden asteelle. Museosta näkee selvästi, että sodankäynti on ollut turkkilaisen elämän päätarkoitus. Uskomattoman nopeasti on tuo sairas mies koettanut seurata länsimaisten oppimestariensa perässä tilaten Kruppin tehtaalta sarjan tykkejä toisensa jälkeen, ja aina tuon tuostakin uudistaen sotilaittensa univormuja, kuten länsimaidenkin sotilasherrat tekevät. Mutta viidessä seikassa turkkilainen aina on uskollinen: vaihtui univormu miksi hyvänsä, fetsi kuuluu siihen muuttumattomana osana.
Janitshaarien hirttäjä Mahmud II oli kuten sanottu reformaattori — sama mies, joka menetti Kreikan ja tappeli loppuikänsä sisukkaasti Egyptin hallitsijaksi kiepsahtanutta Mehemed Alia, Epeiroksen maaherraa Janinan pashaa, ryssää ja koko maailmaa vastaan, saaden useimmiten selkäänsä, mutta loppujenkin lopuksi selviten kokolailla hyvin — joka harjoitti uudistuksien matkaansaattamista, Pietari Suuren malliin, se on: ellei hyvällä, niin pahalla. Hänpä m.m. puuttui kansansa pukuasioihinkin kieltäen janitshaarien suosiman röyhkeän turbaanin ja käskien kaikkien pitää fetsiä, josta sitten tulikin muhamettilaisten kansallinen päähine. Tällaisilla uudistuksilla ei kuitenkaan Simeonin mielestä ollut enempää arvoa kuin ryssän uskonpuhdistuksella, joka pääasiassa rajoittui siihen, että määrättiin, millä sormilla ristinmerkki on tehtävä.
Museossa oli m.m. — piano! Simeonin täytyi oikein pysähtyä katsomaan, kun joukko turkkilaisia kansannaisia, hekin kuitenkin tuossa synkässä mustassa puvussa, sen ääressä sitä ihmeissään katseli ja kuunteli, kuinka eräs hiukan rohkeampi yhdellä sormella uskalsi painella siitä esiin säriseviä ääniä. Museon eräässä sivuhuoneessa oli Simeonille näytetty ne juhlallisen paksut rautakettingit, joilla Kultaisen sarven satama oli aikoinaan suljettu, ja katsellessaan nyt noita naisparkoja hän huoaten mietti mielessään: "Te olette samanlaisten, ellei vielä paksumpien kettinkien takana, joiden museoon joutumiseen on vielä pitkä aika!"
Juhani ja Tuomas saivat vihdoin, käyttämällä väkivaltaa, riistetyksi Simeonin pois tuosta kolkosta murhamuseosta. Vaiti ollen he seisahtuivat vielä hetkiseksi vanhojen plataanien juurelle, että Tuomas saattoi ikuistuttaa heidät koneensa avulla, ja rupesivat laskemaan, kuinka monta janitshaaria niihin kerralla oli sopinut hirttää. Vaikka ne olivatkin siihen aikaan ehkä olleet vankkaoksaisia puita, on ihmisen hirttäminen kuitenkin siksi aikaa vaativa toimitus, ettei niitä nyt kahteen puuhun juuri mielellään viittäsataa enempää päivässä ylös saa, toisia kun tietysti täytyy ottaa alas. Mahmud II:n pyöveleiltä olisi siis tämän laskun mukaan mennyt tuohon juhlalliseen toimitukseen 40 p., mikä tuntuu hiukan uskomattomalta. Hirtettyjen lukumäärä ei siis liene ollut varsin niin suuri kuin perintätieto ilmoittaa. Kun Simeoni lausui nämä epäilyksensä herra Bennadolle, kohautti tämä ihmeissään olkapäitään ja sanoi vakuuttavasti: "Kaksikymmentätuhatta — selbstverständlich!" Ehkäpä turkkilaiset ovat saavuttaneet hirttämistaidossa vuosisatain kuluessa fenomenaalisen nopeuden.
Koska saapunut iltapäivä oli erinomaisen kaunis, ehdotti ystävällinen herra Bennado, huomattuaan veljesten väsyneen paljoon katselemiseen, retkeä Bosporon rannalle.
XXVIII.
Turkkilainen kahvi ja kuinka sitä valmistetaan. — Therapian kaupunki ja veneretki Bosporolla. — Rumeli Hissar. — Katuelämää Perassa myöhään illalla.
"Turkkilainen kahvi" keitetään herra Bennadon selityksen mukaan seuraavasti. Ensin kiehutetaan vesi ja sokeri yhdessä, niin makeaksi kuin asianomainen haluaa. Pieneen, juuri kahvikupin vetoiseen, varrelliseen pannuun kaadetaan sitten sopiva määrä tätä kiehuvaa sokerivettä ja pannaan joukkoon pölyhienoksi jauhettua kahvia ehkä teelusikallinen, kuinka väkeväksi itsekukin kahvinsa tahtoo. Tässä pienessä varsipannussa kiehautetaan nyt kahvia noin parin minuutin aika ja on se valmis juotavaksi. Sitä ei suinkaan millään tavalla selvitetä, vaan on se nautittava poroineen päivineen, niin kuumana kuin mahdollista. Kermaa tahi muuta sellaista epäjaloa höystettä ei tietysti käytetä ollenkaan.
Tämä lienee todellakin turkkilaisten omintakeinen kahvinkeittotapa, sillä päättäen Yrjö Aukusti Wallinin tarkoista kuvauksista keittävät Arabian beduinit, jotka lienevät tämän jalon taidon keksijöitä, kahvinsa suunnilleen samalla tavalla kuin esimerkiksi me suomalaiset. Hekään eivät kuitenkaan käytä mitään kermaa ja sokerinkin laita taitaa usein olla niin ja näin, eivätkä he liioin selvitä kahviansa, vaan hörppivät sen poroineen. Wallin kertookin pian perehtyneensä porojen makuun, tullen lopuksi siihen vakaumukseen, että nepä juuri muodostavatkin kahvissa sen oleellisimman ja tärkeimmän osan. Simeoninkin täytyy sanoa, että vaikka turkkilaisen kahvin puuromainen laatu hänestä ensin tuntuikin hiukan joutavalta, hän pian mielistyi siihen melkoisesti, eikä mistään hinnasta olisi jättänyt hörppimättä tuota kupin pinnalle ja pohjaan kertynyttä, vaahtoisaa ja ruskeata sakkaa.
Nämä asiat selviytyivät veljesten istuessa herra Bennadon seurassa pienen maalaiskapakan pihalla jossakin Konstantinopolin ja Therapian välisen tien varrella. Kapakassa oli vain yksi ainoa huone sekä jonkunmoinen veranta, ja tarjottiin siellä vain kahvia sekä virvoitusjuomia, joita veljekset eivät kuitenkaan uskaltaneet maistaa. Turkkilaisen kuljettajan resuinen auto oli jäänyt jonnekin tien varteen, jossa sitä kaksi musulmannia hikipäässä koetti korjata, sillä välin kuin matkailijat lähtivät astua teilaamaan etukäteen löytääkseen joitakin virkistyspaikkoja. Ja tällainen ravintola löytyikin. Kahvi höyrysi pienissä, kahden peukalon vetoisissa kupeissa, ja vierellä väänti turkkilaispoika hartiat koukussa vanhaa, surullisesti kirahtelevaa posetiivia. Ilma oli kaunis ja helteinen.