Basaarin kauppiaat olivat mahdottoman halukkaita kaupantekoon. Tuomas huomautti vakavasti, että länsimaiden kauppa-apulaisille olisi annettava stipendejä täällä käyntiä varten, että he oppisivat huomaamaan, miten ostajia on kohdeltava. Niin, täytyy olla sangen vankka mies päänsä puolesta, ettei tule liian ylpeäksi ja rupea luulemaan itsestään aivan mahdottomia, kun tuollainen kreikkalainen, armenialainen tahi juutalainen lurjus — sillä näitä jaloja kansallisuuksia taitaa basaarin sääty enimmäkseen olla, koska turkkilainen kuuluu olevan liian rehellinen kauppiaaksi — sileänä ja makeana tervehtii, tarjoo tuolit ja tupakat sekä puhuttelee rauhallisesti korkeilla arvonimillä ja kunnianosoituksilla. Ellei yksi tavara kelpaa, tarjoo hän kohta toista, hän kohottaa sitä ilmaan, että valo paremmin siihen sattuisi, ja kehuu sen kauneutta — ah! — makustellen kielellään ja vaipuen hetkeksi sanattomaan ihailuun. Ja sitten se on niin halpa, kerrassaan halpa, ettei se maksa mitään, ei mitään! "Tehkää, jalo herra, kurjalle palvelijallenne se armo, että otatte häneltä lahjaksi tämän vähäpätöisen kapineen, joka tosin on liian huono Teidän Korkeutenne omistettavaksi…" — "Sinä taidat koettaa pettää minua!" tuumi synkän epäluuloisesti Tuomas, joka hetkeksi oli viehättynyt katselemaan vähän lähemmin erään kauppiaan tavaroita ja joutunut kohta tuon hummerin pihteihin. Mutta herra Bennado raastoi hänet pois ja niin päästiin siitä kuilusta, sillä ellei huvin vuoksi aivan välttämättä halua tulla perinpohjin puijatuksi, on paras olla täällä mitään kauppoja tekemättä.

Kävellessä ja katsellessa kirjavaa itämaista elämää, tavaramääriä ja -lajeja, ihmisiä, alituista kahvin juontia, outoja naamoja ja hälinää, kuluu aika pian, ja niinpä astuivat veljeksetkin vihdoin ulos kirkkaaseen ilmaan, päättäen mennä erääseen herra Bennadon suosittelemaan (hänellä arvattavasti oli liikkeestä osto-osuus) kreikkalaiseen kauppaan ostaakseen jotakin vähäpätöistä muistiksi sopivaa. Siitä syntyi jalo kohtaus, sillä olivatpa veljekset kerrankin päättäneet panna kovan kovaa vastaan, s.o. tinkiä niin, että sitä itse kreikkalainenkin kauhistuisi.

Heidät otettiin vastaan sydämellisesti ja riemuiten kuin vanhat, kauan kadoksissa olleet, jopa jo kuolleiksi luullut ystävät. Viivana läksi eräs noutamaan kahvia, toinen tarjosi tuolit ja kolmas tupakat, ja tunnelma oli heti paikalla niin kodikas, niin herttainen, että ihminen harvoin saa täällä matoisessa maailmassa sellaista kokea. Kun sitten oli juotu turkkilaiset kupposet, vedetty henkisauhut, rupesi kauppias, kreikkalaiseksi sangen kookas ja muuten hyvin muhoileva mies, esittelemään tavaroitaan. Niitä hänellä oli kaikenlaisia, siroista hopea- ja kultaesineistä alkaen mitä ihanimpiin koruompeleisiin saakka. Auliisti näytteli hän kaikki ja katselemista siinä olikin.

Mutta veljekset pysyivät uskollisina päättämälleen taktiikalle. Osoittamatta pienintäkään ihastumisen merkkiä rupesivat he tarkastelemaan tavaroita väsyneellä ja kyllästyneellä ilmeellä, haukotellen niin, että leukapielet rutisivat, ja aina väliin viskaten jonkun maton tahi muun katselemansa esineen syrjään. Sitten he rupesivat tyytymättöminä haukuskelemaan, aloittaen ensin koko Konstantinopolista yleensä ja kaartaen sitten vähitellen nimenomaan juuri tähän kauppaan ja näihin tavaroihin, joita ei suorastaan kehdannut viedä mihinkään Europan parempiin paikkoihin. Kauhistuneena ryhtyi kauppias vastaväittelyihin. Levitellen käsiään ja kohottaen niitä tuontuostakin taivasta kohti hän vannoi, että hienompaa tavaraa on maailmassa mahdoton valmistaa, että vaikka luoja itse perustaisi verstaan, ei siinä tehtäisi niin hienoa filigrani- ja emaljityötä kuin mitä näissä koruesineissä on. Veljekset eivät kuitenkaan hellittäneet, vaan kylmäverisesti ja säälimättä panivat kaikki niin pataluhaksi kuin suinkin osasivat. Kreikkalaisen silmät muljahtelivat kauhusta, mutta herra Bennadon nauru kajahteli kirkkaana.

Vihdoin sitten veljekset valitsivat eräitä pikkuesineitä ja muutamia koruompeleita sekä kysyivät kuin sivumennen, kuinka suunnattoman suuri nylkyhinta niillä mahtoi olla. Silloin kauppiaan silmät välähtivät viekkaasti, sillä hän oli alusta saakka ymmärtänyt, että kyllä tässä haukkumisesta huolimatta lopuksikin on kaupanteko kyseessä. Iloissaan hän kiiruhti lyömään valituille tavaroilleen niin huikean hinnan, että jos se olisi muutettu kullaksi, siitä olisi voinut takoa paksun kaulaketjun. Veljesten ilme ei värähtänytkään. Juhani tarkasteli tavaroita kirjaimellisen asiallisen näköisenä, äärettömän tarkkaan, ja ilmoitti sitten vastatarjouksensa. Se oli suunnilleen neljäsosa kauppiaan vaatimasta hinnasta. Herra Bennadokin kalpeni huomattavasti.

Alkoipa tässä nyt ankara kamppailu, jossa monta kertaa tuskan hiki pusertui herra kauppaneuvoksen otsalle. Hän esitti lukemattomia eri syitä mainitsemansa hinnan kohtuullisuuden perusteeksi, kertoen tavarain syntyhistorian pienimpiä yksityiskohtia myöten, kuvaten sen suunnattoman huolen ja vaivan, joka on sen valmistamisessa, ja ylistäen kuiskaamalla sitä jaloa ammattitaitoa, jota se osoittaa. Kaikki turhaan. Juhani ja Tuomas olivat kivikovia; persialainen satraapi tahi venäläinen santarmi olisivat heltyneet ennen kuin he. Vihdoin Tuomas sanoi: "Olkoon; maksan Teille näistä tavaroista hyvän hinnan." Ja hän kokosi taskuistansa sinne väkisinkin jääneet Itävallan ja Unkarin kruunut, Serbian dinaarit ja Bulgarian levit, muodostaen niistä numerosummaltaan suuren ja paperitilavuudelta vielä suuremman tukun. "Kas tässä", sanoi hän, "tämän kaiken maksan mielelläni noista tavaroista", ja hän ojensi tukun kauppiaalle. Vakavana otti tämä sen vastaan, sylkäisi näppiinsä ja rupesi laskemaan, käyden tarkkaan läpi koko tukun. Sitten hän sanoi vapisevalla äänellä: "Omatuntoni ei salli minun tuottaa lähimmäiselleni niin suurta vahinkoa. Tässä on liikaa. Ottakaa takaisin tämä." Ja vakavana antoi hän Tuomaalle takaisin kahden dinaarin setelin.

Koska mies osoitti olevansa leikkiä ymmärtävä, heltyivät veljekset hieman ja Juhani korotti vähän tarjoustaan. Tästä ihastuneena pudottaa jysähdytti kauppiaskin hintaansa, kunnes riitaraha hupeni mitättömän pieneksi ja lopuksi hävisi kokonaan. Niin päätettiin kaupat ja kun molemmat puolet näyttivät olevan tyytyväisiä, oli kaikki hyvin. Rakkaasti ja herttaisesti hyvästeltiin taas, sillä erottiinhan ijankaikkiseksi.

XXXI.

Turkkilaisten asuinrakennukset. — Sulttaanin elintarvelaki. — Lampaanliha. — Ajurit. — Konstantinopolin vanhat muurit, Jedi Kulé eli "Seitsemän tornia", Kultainen portti ja "Turkin keisarin kuva", vankikopit ja "verikaivo", Top Kapu eli "Tykkiportti" ja Konstantinopolin valloitus. — Kahrié-moskea ja sen vanha pappi. — Mohammed III:n hauta.

Paitsi moskeoissa, tulee turkkilaisten rakennustaide näkyviin myös heidän tavallisissa arkiasumuksissaan, vaikkakin niihin nähden lienee liikaa käyttää sanaa "rakennustaide"; "kyhääminen" olisi enemmänkin paikallaan. Turkkilainen rakentaa yksityiset asumuksensa, jopa monet julkisetkin rakennuksensa, puusta, uurtoreuna- eli, kuten rakennusmiehet sanovat, "ponttilaudoista". Niinpä on kuuluisa sulttaanin linna Bolma Bagtshe suureksi osaksi tehty tästä rakennusaineesta, välttämättömiä tukikohtia lukuun ottamatta, ja valkaistu sitten kalkkivedellä tahi jollakin sellaisella maalilla. Se saattaa tuntua uskomattomalta, mutta on silti totta, kuten asiantuntijat tietävät todistaa.