Turkkilaisten yksityisasumukset ovat sellaisia, ettei pohjoismaalainen tiedä, pitäisikö niille itkeä vai nauraa. Vaikka otetaan huomioon sekin, ettei asunnolla ole täällä lämpimässä ilmanalassa sellaista merkitystä kuin pohjoismaissa, osoittaa kuitenkin koko talon suunnitelma sellaista lapsellisuutta ja muotoaistin kehittymättömyyttä, ettei sitä oikein tahdo voida uskoa. Kun jostakin Stambulin reunalta tahi korkeammalta paikalta pääsee näkemään tavallista turkkilaisen kansan kaupunginosaa, tulee mieleen kuva lapsista, jotka ovat leikkiessään tehneet tulitikkulaatikoista kokonaisen kaupungin.
Tavallisesti on turkkilaisen talo kaksikerroksinen, mutta saattanee olla useampikerroksinenkin, sillä jos perus vain kestää, voidaan sen katolle ja nurkkiin, missä vain saadaan kiinni pysymään, lisätä huoneita tarpeen mukaan, joten rakennuksesta usein tulee mitä ihmeellisin ihmiskennorykelmä. Yläkerrokset ovat tavallisesti hiukan leveämmät kadulle päin kuin alakerrokset. Simeoni sai sen käsityksen, että maalia käytettiin vähänpuoleisesta koskapa kokonaiset korttelit olivat täynnä tällaisia päivän tumman ruskeiksi paahtamia leikkitaloja. Alakerroksessa kuuluu olevan vieraitten vastaanotto- ja muita sellaisia huoneita, yläkerroksessa majailee itse perhe, "haaremi". Ikkunoita on kyllä kadulle päin, mutta on ne suljettu hyvin tiheällä puuristikolla, jonka takaa voi huoleti katsella tulematta itse nähdyksi. Selvää on, että muukalainen tarkastelee näitä ikkunoita mitä suurimman uteliaisuuden vallassa, sillä onhan hänen päänsä täynnä mitä ihmeellisimpiä käsityksiä niiden kätkemistä salaisuuksista, mutta hänen palkkansa on useimmiten perin vähäinen. Joskus vain hän sattuu huomaamaan ristikon raosta tahi auki olevasta ikkunasta tumman silmäparin, joka saattaa iskeä hänelle veitikkamaisesti silmääkin, seuraavassa hetkessä peräytyen kuin säikähtynyt lintu. Ja parasta on, ettei muukalainen kovin tunkeilevasti pyri tätäkään silmäpeliä harjoittamaan, sillä tämä on asia, jossa turkkilaispappa ei ymmärrä leikkiä, vaan voi ryhtyä omavaltaisiin toimenpiteisiin. Niin ainakin ilmoitti herra Bennado. Europalaisen lienee perin vaikea päästä syventymään turkkilaisen yksityiselämään, josta hänellä yleensä lienee enimmäkseen vääriä käsityksiä. Niinpä on monivaimoisuus nykyisin harvinaista, sillä lukuunottamatta vaimojen keskinäisen riitaisuuden tuottamaa harmia ja hankaluutta, vaatii tällainen ylellisyys tietysti paljon rahaa ja tilaa, jota kumpaakaan ei nykypäivien Turkissa niin paljon taida olla. Enimmäkseen elänevät turkkilaiset yksiavioisina, lukuunottamatta ehkä joitakin rikkaita pukkeja ja kulasseja, jotka voivat itselleen tällaisiakin ylellisyyksiä kustantaa.
Simeoni oli kerran elämässään tavannut suomalaisen naisen, ylioppilaan, joka Amerikassa ollessaan oli joutunut naimisiin turkkilaisen kanssa ja muutti sodan jälkeen Konstantinopoliin, käyden silloin Helsingissä. "Hyvä rouva Hamdi!" sanoi Simeoni hänelle ällistyneenä, "ihanko todella te olette naimisissa turkkilaisen kanssa?" Hymyillen vastasi tuo kaunis pohjalainen nainen: "Ihan todella ja hyvän turkkilaisen kanssa olenkin." — "Ja kuinka monta valtijatarta teitä on kaikkiaan hänen haaremissaan?" — "Ei muita kuin minä. Eivät turkkilaiset enää pidä useita vaimoja, eivätkä he yleensä ole sellaisia kuin miksi europalaiset itserakkaudessaan heitä kuvittelevat; turkkilainen on maailman paras aviomies." Ja rouva Hamdin poskille nousi lämmin puna hänen muistaessaan miestään, joka oli ammatiltaan insinööri. Uusi aika tunkee Turkkiinkin.
Tulisijain laita näytti noissa taloissa olevan vähän niin ja näin. Varsinaisia savupiippuja ei Simeoni juuri huomannut, mutta sen sijaan usein rakennuksen seinästä esiin pistävän ja ylöspäin kääntyvän läkkipeltitorven, jonka kärjestä suitsusi savua. Sillä kohdalla oli siis jonkunmoinen tulisija, ehkä keittiö. Kaiken tämän nähdessään saattoi ymmärtää, miksi Konstantinopoli on tullut niin kuuluisaksi tulipaloistaan. Olisi kovin epätoivoinen tehtävä perustaa sinne palovakuutusyhtiöitä. Suuret alat Stambulia ovat parhaillaankin tuhkana ja raunioina.
Päättäen siitä makeisten paljoudesta, joka on kaduilla myytävänä, rakastaa turkkilainen imelää. Kaupitellaan kaikenlaisia leivoksia, joukossa ryssän rinkilän kokoisia kaneelirinkeliä, ja hedelmistä sekä pähkinöistä sokerin avulla tehtyjä monenlaisia marmelaadeja. Kun tavarat ovat päiväkaudet suojattomina pilveilevässä kadun pölyssä ja lukemattomien kärpästen sotkettavina, ei europalaisilla ole rohkeutta edes ajatellakaan näiden herkkujen maistamista. Sokeri lieneekin turkkilaisen lihavuuden pääsyy, sillä hänhän on erittäin rasvainen ja pullea kuin tynnyri. Naisiltaan hän myös vaatii lihavuutta, pitäen heitä sitä kauniimpina kuta valtavampia he ovat, ja siksipä naisparat oikein ponnistelevat, syöden kaikenlaisia rasvaa lisääviä öljyaineksia, saavuttaakseen tämän turkkilaisen naisihanteen päätilavuudet. Kuunnellessaan herra Bennadon kuvausta näistä asioista pääsi veljeksiltä väkisinkin "hyi!"
Liharuokaa käyttänee turkkilainen melkoisesti, päättäen siitä, että lihakauppoja oli runsaasti, täynnä innoittavan näköisiä, talisia lampaan ruhoja. Ehkäpä tuo lihan hankinta on hyvällä kannalla aina niistä päivistä asti, jolloin monta vuosisataa sitten Konstantinopolissa kerta tuli lihan puute, lihapula, kuten nykyisin sanotaan. Tulipa tuo asia itsensä sulttaanin korviin ja hän ilmoitti, että se on heti järjestettävä, sillä kansan täytyy saada lihaa ja vielä kohtuullisella hinnalla. Ryhtyen toimiin tavallisella päättäväisyydellään hän käsketti kaupungin kaikki teurastajat eteensä ja ilmoitti: "Se lihakauppias, joka ei pidä riittävästi lihaa kaupaksi ja kohtuullisesta hinnasta, hirtetään." Tämä elintarvelaki vaikutti heti. Teurastajat kiisivät viivana maaseudulle hankkimaan lihaa ja on sitä sen jälkeen aina ollut Konstantinopolissa runsaasti saatavana. Arvattavasti tuo erinomainen elintarvelaki vaikuttaisi tehokkaasti nykyaikanakin, jos se vain voitaisiin panna toimeen, mikä ei kuitenkaan aikojen arveluttavan huonontumisen vuoksi valitettavasti enää ole mahdollista.
Lammas, josta, samoin kuin eräistä muistakin matkallaan huomaamistaan eläimistä, Simeoni teki "tieteellisiä" muistiinpanoja, muodostaa sen jälkeen kuin profeetta pikkumaisesti oli kieltänyt sianlihan syömisen, näissä etelämaissa ihmisen pääravinnon. Eikähän siitä olisikaan sanottavana mitään muuta kuin hyvää, jos lampaan liha siellä olisi samanlaista kuin meillä. Mutta sitä se ei ole, vaan on siinä likaisen ja hikisen lampaanvillan löyhkä, "ihvi", niin läpitunkevasti edustettuna, että se voittaa sekä paprikan että valkosipulin. Eikä siinä kyllin, vaan on lammas täällä vielä aivan erikoisesti rasvainen, joka näyttääkin olevan kansan kalleinta herkkua. Sitä se syö ahmien ja siinä se sekä keittää että paistaa kaiken mahdollisen ruoan, missä rasvaa suinkin vain tarvitaan, jopa monet sokeroidut kakutkin ja sen tapaiset jälkiruoat. Myötämielinen lähimmäinen voi nyt ymmärtää, minkälaisin tuntein veljekset esim. laivassa Konstantinopolista lähdettyään astuivat ruokasaliin, josta heitä vastaan tuulahti väärentämätön, rasvainen, käristetty lampaan "ihvi". Joka kerta kun Simeoni sitä jälkeenkinpäin muisteli, käänteli hänen mieltänsä surkeasti ja hän tunsi itsensä sairaaksi.
Kun veljekset kreikkalaisen kauppiaan kynsistä irtauduttuaan menivät aikaa säästääkseen syömään erääseen Stambulin ravintolaan, joka sentään oli melkoisesti europalaismallinen, tilasivat he, toivottomin tuntein kauan tutkittuaan ruokalistaa, itselleen lampaankotletin. Kun se tuotiin, oli se enimmäkseen valkoista, heikolla tulella käristettyä lampaan talia, keskellä pieni tummempi kohta, jonka piti esittää lihaa. Juhani ja Tuomas kaivelivat urhoollisesti esille tuon lihapalan, mutta Simeoni ei voinut tehdä sitäkään, vaan pyysi saada erään vähemmän vaarallisen annoksen. Ilostuneena lähti kyypparipoika lennättämään hyljättyä lihaa keittiöön, luullen saavansa syödä sen, mutta silloinpa lensi herra Bennado kuin haukka hänen niskaansa, otti annoksen pois ja söi sekä sen että omansa, joka myöskin oli lammasta. Simeonista näytti, että hänen iholleen ihan sillä hetkellä rupesi kasvamaan löyhkäävää villaa, mutta herra Bennado pyyhkieli vain mielissään rasvaisia huuliaan. Tämä lampaan katku sekä lika ja monet erilaiset kaduilla mätänevät aineet antavat Konstantinopolille ja erikoisesti Stambulille sen ominaishajun, joka on ilkeän imelä ja mitä suurimmassa määrässä vastenmielinen.
Hauskaltapa tuntuikin veljeksistä tällaisen aterian jälkeen lähteä ajelemaan turkkilaisella Herr Fiakerilla kaupungin vanhoille muureille, näkemään niitä ja Marmaran ihanuutta. Konstantinopolissa on hyviä ajureita; tälläkin fetsipäällä oli ensiluokkaiset tilavat vaunut, ja erinomaisen pulskat hevoset, joita hän taitavasti ohjaili ahtailla kaduilla, puhutellen niitä tavattoman lempeällä ja ystävällisellä äänellä. Simeoni kiipesi hänen vierelleen istumaan, luoden sieltä ympärilleen uteliaita katseita sekä koetellen opetella turkinkieltä, vaikka huonolla menestyksellä. Tällä ajomatkalla sai erittäin hyvän käsityksen turkkilaisten, kreikkalaisten ja armenialaisten kaupunginosista; molemmat jälkimäiset asuvat paljon sievemmissä ja siistimmissä rakennuksissa kuin turkkilaiset.
Veljesten suureksi ällistykseksi löytyi Konstantinopolin länsinurkasta, Marmaran meren rannalta, mahtava, viisikulmioon rakennettu linna, jonka korkeat muurit ja tornit olivat vielä sangen hyvin säilyneet. Sen alkuosat on rakennuttanut jo Teodosius I, joka voitettuaan Maximuksen piti suuren triumfin sekä Romassa että Konstantinopolissa. Merelle päin on varsinkin pidetty huolta linnan lujuudesta ja ovat tornit ja muurit siellä, kun nousee niiden huipulle, yllättävän korkeita ja jykeviä. Tällä kohdalla on vieläkin jäljellä Teodosiuksen triumfiportti, Konstantinopolin kuuluisa "Kultainen portti", jonka kolme eri holvikaarta selvästi on muurista erotettavissa. Varustuksen turkkilainen nimi on Jedi Kulé, eli "Seitsemän tornia". Nykyiseen asuunsa laittoi sen pää-asiallisesti Mohammed Valloittaja ja käytettiin sitä etupäässä valtiovankilana.