Porta aurea, Kultainen portti, on ollut mahtava, kolmikaarinen rakennus, joista keskimäinen holvi on ollut korkein. Molemmin puolin on kaksi valkoisesta marmorista rakennettua, ulospäin pistävää pyöreätä tornia. Keskiholvin yläpuolella (pihalle päin) on vieläkin näkyvissä Kristuksen monogrammi sekä kirjainten sijat, joiden mukaan tiedemiehet ovat määritelleet portin rakennuttajan ja ijän. Aikoinaan, jolloin se on hohtanut valkoisena marmori- ja kultakoristeineen, on se epäilemättä ollut maailman uljaimpia porttirakennuksia. Nyt sen kauneus on kuoren alle peittynyt, sillä jo byzantinolaisena aikana muurattiin sen mahtavat holvit kiinni, ja ovat turkkilaisetkin kai sen aukkoa pienentäneet, niin ettei siinä ole enää kuin matala ovi, josta tuskin kumartumatta pääsee.
Tullessaan tälle portille oli Juhanilla kotimaasta saatuna erikoistehtävänä tutkia, oliko sen päällä kuten laulussa sanotaan "Turkin keisarin kuvaa". Aluksi hän aikoi puoleksi väkivallalla selittää Kristuksen monogrammin tuoksi mainioksi kuvaksi, väittäen, että ajanhammas oli sen vain sellaiseksi muodostanut, mutta onneksi keksittiin sitten kamanan päältä toinen kuva, joka lienee ollut sulttaanin, ehkäpä Mohammed Valloittajan monogrammi. Laulun määritelmä: "Voi p—a kuin on ruma", sopi siihen joka tapauksessa. Vaikka Juhani ei siis saanutkaan tehtäväänsä lopullisesti ratkaistuksi, määräsi hän kuitenkin Tuomaan ottamaan tuosta koukerosta valokuvan, voidakseen lähettää sen tämän tieteellisen tehtävän varsinaiselle antajalle.
Toisesta porttitornista lienee katseltavana eräs maailman ihanimpia näköaloja: koko Konstantinopoli kupooleineen ja valkoisine minareeteineen, Kultaisen sarven suu, Marmara ja Aasian sinertävät vuoret, välkkyvät vedet, valkoiset purjeet, autereinen, kuin pehmeässä pumpulitunnelmassa uinuva avaruus. Kaupungin melu ei kuulu tänne ollenkaan. Tuossa pihalla pesee pari turkkilaista mattoja ja sen vihertävällä, puhtaalla ruoholla leikkii iloinen lapsiparvi; tuolla ulkopuolella, täytetyssä vallihaudassa, kasvaa vihanneksia ja työskentelee ahkera tarhuri. Idylli on täydellinen.
Mutta niille Turkin alammaisille, jotka aikoinaan joutuivat tähän samaan torniin sulttaanien vangiksi, oli paikka kaikkea muuta kuin idyllimäinen. Pieni väristys selkäpiissä marssivat veljekset sen synkkiin vankikammioihin, joista muutamassa oli pidetty itse sulttaaneja silloin kuin he riidellessään veljiensä tahi janitshaarien kanssa olivat joskus joutuneet alakynteen. Tuolla toisessa tornissa olivat he nähneet kirjoituksia, jotka Europan valtojen tänne diplomaattisia tekojansa harkitsemaan heitetyt lähettiläät olivat aikansa kuluksi hakkauttaneet. Katsotaanpa nyt, kuinka täällä olevalle valtiolliselle vangille pahimmassa tapauksessa, ainakin tarinan mukaan, saattoi käydä.
Otetaan lyhty ja mennään eteläisen porttitornin juurella olevasta pienestä ovesta sisään, ja sitten ahdasta käytävää alaspäin, kunnes tullaan pyöreään, aivan säkkipimeään huoneeseen. Himmeässä valossa näkyy lattiassa lautaluukku, ja seinän vierellä on vanhoja, ahtaita puukoppeja. Kun nyt se, jolla kulloinkin sattui Turkin valtakunnassa olemaan paras ote vastustajastaan, oli saanut hänet terveenä ja vahingoittumattomana niin pitkälle, että hän oli turvassa näiden muurien sisällä, ilmoitettiin eräänä päivänä, että nyt olisi hänen sitten jätettävä hyvästit tälle maailmalle. Vanki saatettiin tähän pyöreään huoneeseen ja pistettiin johonkin noista puukopeista, kohtalotoveriensa joukkoon. Kun sitten pyöveli oli saanut syödyksi aamiaisensa ja juoduksi kahvinsa, saapui hän apulaisineen paikalle ja ryhtyi tottuneesti töihin. Luukku avattiin, kopista otettiin mies toisensa jälkeen, ja tuon luukun alla olevan reiän ääressä iskettiin häneltä taitavasti kaula poikki. Pää putosi tuonne syvään kuiluun, josta Marmaran meri lopuksi huuhteli sen pois, kun äyriäiset ja pirunkalat olivat ensin kalvaneet sen puhtaaksi. Mitä jäljellä olevalle ruumiille tehtiin, sitä ei tarina sano. Toiset uhrit saivat katsella ja vetää pitkää tikkua vuorostaan, sillä pyövelit eivät välittäneet mistään järjestyksestä. Naisia täällä tuskin mestattiin, sillä tunnettuahan on, että heidät ommeltiin säkkiin ja heitettiin Marmaran mereen, jollainen kuolemantapa oli heidän etuoikeutensa, yksi niitä harvoja, joita Turkin naisilla on koskaan ollut.
Lopetettuaan tämän kaikenlaisilla humoristisilla huomautuksilla ja vitseillä höystetyn "historiallisen" esityksensä avasi herra Jacques Bennado juhlallisesti "verikaivon" luukun, sytytti paperitukun palamaan ja heitti sen kaivoon. Huuh! Se oli todellakin syvä ja kammottava reikä, jollaisia ei yleensä olisi koskaan pitänyt maailmassa rakentaa, ja johti sieltä arvattavasti jonnekin joku kanava, sillä muutenhan se olisi pian voinut täyttyä, pyövelillä kun näillä seuduilla aina on ollut riittävästi työnansiota. Minkä verran tuossa kamalassa kuvauksessa on historiallista pohjaa, on tietymätöntä, mutta tavallinen vesikaivo tahi muu ihmisystävällinen laitos tuo reikä tuskin lienee ollut; kaivoksi se oli liian ahdaskin. Pää meni veljeksiltä pyörälle sen äärellä seisoessa ja varovasti he peräytyivät hiukan syrjemmälle.
Jedi Kulén linnasta lähtivät veljekset sitten ajelemaan muurien ulkopuolitse kaupungin ympäri. Nämä muurit rakennutti Teodosius II:n aikana vuonna 413 silloinen valtionhoitaja Anthemius, ja ovat ne yli kuusi ja puoli kilometriä pitkät. Luonnollisesti on niitä sen jälkeen sekä vahvistettu että uusittu, jaon ne nyt Europan mahtavimpien muinaismuistojen joukkoon luettava. Järjestelmä on seuraava: sisämuuri, joka kohoaa kaupungin tasosta 13 metrin korkeudelle, on juuresta lähes viisi ja harjalta hiukan yli neljä metriä paksu; sen ulkoreuna kohoaa vielä noin puolitoista metriä korkeaksi rintavarustukseksi, jossa on ulkoa kapeita, mutta sisään päin leveneviä puolustusaukkoja; aina noin 60 metrin päässä on jykeviä, kulmikkaita, 18 metriä korkeita torneja, kaikkiansa 96 kappaletta; sisäpuolelta johtavat muuratut portaat muureille, joista vasta päästään torneihin. Tämän sisämuurin ulkopuolella oli lähes parikymmentä metriä leveä, kaupungin tasoa korkeammalla oleva tasainen käytävä-alue, ja sen ulkopuolella ulkomuuri, joka kohosi tästä välillä olevasta käytävä-alueesta noin kolmen metrin korkeudelle; se oli noin pari metriä paksu ja oli siinäkin 96 tornia; sen ulkopuolella, noin 5 metriä syvempänä kuin sisäinen käytävä, oli jälleen noin parikymmentä metriä leveä käytävä, joka ulkoreunassaan rajoittui parikymmentä metriä leveään, pystysuorin seinin kaivettuun vallihautaan, joka nyttemmin on melkein kauttaaltaan täytetty. Kysymys ei ollut siis mistään vähäpätöisyyksistä, vaan aikanansa valtavista ja kaupungin voiman ollessa heikentymättömänä valloittamattomista varustuksista. Niiden ulkopuolellepa raukenivatkin sekä kansainvaelluksen laumojen että arabialaistenkin lukemattomat, vuosisatoja kestäneet hyökkäykset, kunnes keisarikunnan voimien rappeuduttua kaupungin valloittivat latinalaiset ritarit ja vihdoin osmannit. Kovalle se muuten otti molemmillakin kerroilla.
Nyt ovat muurit tietysti monin paikoin aivan raunioina ja maanjäristys on nostellut ja kallistellut jykeviä torneja hyvinkin kummallisiin asentoihin. Vallihaudassa viljellään puutarhatuotteita ja ylhäällä muureilla pelataan korttia, paistatetaan päivää ja lennätetään leijoja, joka tuntui nyt olevan Konstantinopolin poikain mielileikkiä. Vallihaudan reunalle on mustalaisjoukko pystyttänyt leirinsä ja kirkuen sieltä juoksee joukko lapsia kerjäämään. Vasemmalla puolella on laajalla alueella turkkilaisten hautausmaita omituisine hautapatsaineen; tummia naishaamuja siellä näyttää liikuskelevan tahi istuvan hautojen reunoilla. Kypressit tekevät täällä omituisen surullisen vaikutuksen. Niin saavutaan vihdoin kuuluisalle tykkiportille, Top Kapu, josta osmannien onnistui 1452 tunkeutua kaupunkiin. Muinoin sen nimi oli Pyhän Romanoksen portti. Nyt se on kokonaan entisestään muutettu, mutta molemmin puolin on sen harjalla kivisiä kanuunankuulia. Konstantinopolin valloituksessa käytettiin nimittäin ensi kertoja suuremmassa määrässä tykkejä, sellaisia kuin ne siihen aikaan olivat; turkkilaisilla niitä oli yhteensä 69, joukossa niin suuria, ettei niitä voitu kuljettaa, vaan valettiin ne täällä paikalla. Eipä voi olla, tällä kohdalla seisoessaan, mielessään kuvittelematta, kuinka tuo kaikki tapahtui.
Tykkiportin luona oli edullisin ryntäyspaikka siksi, että siinä olivat hyökkääjät korkeammalla kuin puolustajat; tällä kohdalla olikin piirittäjäin päävoima, janitshaarit, itsensä sulttaanin johdossa, ja myöskin puolustajain päävoimat, genualaiset palkkajoukot, urhean Giustinianin johdossa. Piirittäjiä lienee ollut kaikkiaan satakuntatuhatta, puolustajia ehkä seitsemäntuhatta, tiedot siitä näyttävät olevan ristiriitaisia. Kuten siltä ajalta säilynyt vanha vaskipiirros osoittaa, olivat suuret alueet muurien sisällä, m.m. Hippodromi, raunioina, ja kaupungin koko väkiluku lienee ollut siinä sadantuhannen paikkeilla. Puolustajain vähälukuisuus osoittaa, kuinka veltoiksi kaupungin asukkaat olivat tulleet. Jo kauan oli kaupunki maksanut veroa Adrianopolin ylpeälle sulttaanille, joka oli vallinnut Balkanilla siihen aikaan jo satakunnan vuotta. Nyt oli tullut Konstantinopolin kohtalonhetki.
Piiritystä kesti parisen kuukautta ja puolustautui Byzantiumin viimeinen keisari, Konstantinos XI Palaiologos, uljaasti. Mutta kun neuvokkaan Mohammedin onnistui kuljettaa osa laivastostansa teloja myöten maitse, Peran taitse, Kultaiseen sarveen, ja siten sulkea kaupunki aivan joka puolelta, rupesi asema käymään toivottomaksi. Toukokuun 29 päivänä varhain aamulla alkoi ratkaiseva rynnäkkö. Silloin oli Romanos-portin toinen torni ammuttu mäsäksi ja läheisyydessäkin oli muuriin saatu särjetyksi aukko. Alkoi hirveä taistelu, kun janitshaarit läksivät suorittamaan kolmesti uudistuvaa rynnäkköään. Ne lyötiin kuitenkin takaisin, mutta silmittömässä uskonvimmassa ja määrättömien aarteiden toivossa musulmannit syöksyivät muureille yhä uudestaan, kunnes erikoinen onni suosi heitä. Urhoollinen genualaisten päällikkö kaatui ja silloin nuo palkkajoukot, joita tosin ei ollut kuin muutamia satoja, jättivät paikkansa; syntyi heikko kohta ja siitä tunkivat janitshaarit sisään. Kohta järkkyi puolustuksen voima muuallakin, janitshaareja ilmestyi sinnekin, ja pian oli Pyhän Romanoksen portti vihollisten hallussa. Huomattuaan kaiken olevan hukassa heittäytyi urhoollinen keisari itse taistelun melskeeseen ja sai siellä kuolemansa jonkun janitshaarin kädestä. Hänen ruumiinsa joutui suureen ruumiskasaan ja oli hänet niin ryöstetty ja silvottu, että hänet tunnettiin ainoastaan purppuratohveleistaan.