Mutta nyt alkoi verestä humaltuneille turkkilaisille riemun aika. Kolme päivää salli uskovaisten hallitsija heidän mielin määrin ryöstää, polttaa ja murhata, ja 40,000 sielua pääsikin heidän toimestaan niinä päivinä maallisen elämän taakasta. Nykyaikaisen ihmisen on mahdotonta kuvitella kaiken sen eläimellisen julmuuden ja ihmispetomaisuuden todellista laatua, joka tuollaisina hetkinä muinoin vallitsi. Silloin katsoi voittaja oikeudekseen kaiken sen, mitä sanat murha, kidutus, raiskaus, polttaminen, hävittäminen, korkeimmassa asteessaan käsitettyinä sisältävät, jos nykyaikaisen ihmisen mielikuvitus enää yleensä kykenee antamaan noille sanoille sitä sisältöä, mikä niillä toisin ajoin todellisuudessa saattoi olla. Tätä kaikkea ajatellessa tuntui tuossa Tykkiportin vierellä seisojasta, kuin olisi ilmassa vieläkin väreillyt määrätön tuskan ja kauhun huuto, nuorten naisten pelko, isien ja äitien voimaton parku, voittajain raaka riemu, lasten mykistynyt kauhu. Niin vaipui kristikunnan vanha kaupunki tuleen ja tuhkaan, länsimaitten kohottamatta sormeakaan sen avuksi, ja varmaan hävisi noina aikoina myös koskaan korvaamaton määrä vielä jäljelle jäänyttä antiikin kulttuurin aartehistoa.
Mutta veljekset ajavat Tykkiportista sisään ja huomaavat, että syvä rauha vallitsee tällä verisen muiston paikalla. Kalma on aikaa saanut haltuunsa sekä voittajat että voitetut, ja heidän hautojensa päällä tuossa nakuttelee vanha turkkilainen suutari nauloja saappaan kantaan niin vilpittömän ja rauhallisen näköisenä kuin ei tällä paikalla olisi murhan enkeli koskaan liikkunutkaan. Veljeksissäkin pääsee taas vallalle elämään tyytyväinen, paikan idylliseen luonteeseen sopiva tunnelma, ja he ajavat lähellä olevaan Kahrié-moskeaan, joka on entinen kristitty basilika, rakennettu nykyiseen muotoonsa 14:lla vuosisadalla. Sen etehisessä he nimittäin tiesivät olevan hyvin säilyneitä, mainitulla vuosisadalla tehtyjä mosaiikkikuvia.
Ei ole tämän temppelin ympäristö suinkaan mikään Herran huoneelle sopiva, vaan oli ainakin sillä puolella, josta veljekset paikalle saapuivat, suoranaisia tunkioita. Erään laidalla kasvoi suunnattoman suuri kaktus, tuo sama kasvi, jota perheenäidit Suomessa niin liikuttavalla huolella pyytävät kasvamaan, ja kaktuksen juurella majaili parvi suuria, likaisia ja kyllästyneen näköisiä koiranrötköjä, arvattavasti Konstantinopolin entisten terveyspoliisien viimeisiä jälkeläisiä. Moskean ulkopuolella oli joukko säälittävän näköisiä, ryysyisiä turkkilaisia sotamiehiä, jotka kerjäten ojensivat kättänsä tulijoita kohti. Ei taida näillä äijillä olla nytkään, jos ei ollut sodankaan aikana, mitkään kuninkaalliset päivät.
Tullessaan moskean etehiseen, "exonarthex'iin", huomasivat veljekset, että pyhäkön vanha pappi oli juuri toimittamassa jumalanpalvelusta. Hän istui rukouskolkassa mumisten jotakin ja tehden merkillisiä liikkeitä käsillään, ja hänen edessään oli joukko sotilaita polvillaan. Mutta heti paikalla kun äijä äkkäsi, että nyt tuli outoja vieraita, lopetti hän toimituksensa kuin leikaten, viittasi sotilaat menemään, ja saapui myhäillen tulijoita vastaanottamaan. Hän oli vanha, herttaisen näköinen äijä, joka omituista kyllä osasi jonkun verran saksaa. Ylpeänä kertoi hän näytelleensä moskeaansa itse keisari Wilhelmille.
Moskean molempien etehisten katot on koristeltu mosaiikeilla, jotka, maanjäristyksen aiheuttamia rosoja lukuun ottamatta, ovat erittäin hyvin säilyneet ja loistavat kummallisen kirkasvärisinä ja neleinä; ne ovat peräisin vuosilta 1310-20 ja kuvaavat Kristuksen ja Marian sekä pyhimysten elämää. Henkilöiden asennot ja ilmeet ovat vapaita ja rauhallisia, eivätkä ole kokonaan vaipuneet tunnettuun byzantinolaiseen jäykkyyteen, vaan ovat yksilöllisesti eloisampia kaikki. Niissä samalla ilmenevä lapsellinen ja naivi hurskaus tekee ne hartaiksi ja todellista tunnetta herättäviksi. Turkkilaiset eivät ole peittäneet niitä värillä, koska ne ovat etehisessä, mutta itse varsinaisen moskean lukuisat mosaiikit on kaikki maalaten piiloitettu. Onneksi ne ovat siellä säilössä ja saataneen kerran paljastetuiksi. Moskean nurkassa on pieni, ehkä puoli metriä syvä komero, johon Simeoni sattui kurkistamaan. Komeron seinät — se ehkä oli hauta — oli aikoinaan koristettu pieniin marmorilevyihin hakatuilla korkokuvilla; kun näitä ei saanut maalaamalla peitetyksi, oli turkkilainen runnellut ne taltalla kaikki aivan muodottomiksi. Tuollaista raakalaisuutta ei voi olla suuttuen näkemättä.
Mutta vanha pappi oli erittäin aulis selittämään ja näyttämään aarteitaan, vaikkakin hänen selityksensä oli varsin yksitoikkoista ja samanlaista. "Tässä kuvataan itämaiden viisaiden saapumista Bethlehemiin — kaikki mosaiikkia — jah! Tässä kuvataan Marian ja lapsen pakoa Egyptiin — kaikki mosaiikkia — jah! Tässä kuvataan Kristusta — kaikki mosaiikkia — jah!" Ja jokaisen selityksensä jälkeen, sanoessaan tuon vakuuttavan ja kehuvan "jah" huomautuksen, katsoi ukko veljeksiä silmiin lapsellisen kirkkaasti ja vilpittömästi, niin että näillä pian meni suu hymyyn. Kun ukko oli sitten saanut juomarahansa, kääntyi hän nuhtelemaan lempeästi ystäväänsä herra Bennadoa, kysyen häneltä moittivasti, miksi hän viime aikoina oli niin harvoin tuonut muukalaisia hänen moskeaansa!
Väsymys valtaa pian tällaisilla retkillä, jolloin aina vain uudet ja oudot nähtävyydet ovat edessä. Veljekset kääntyivät tästä hotelliinsa päin, mutta pistäytyivät vielä sivu mennessään Aja Sophian luona olevaan Mohammed III:n türbéhen eli hautakammioon. Se on kahdeksankulmainen, sisältä kauniisti koristeltu rakennus, jossa tämä pappa lepää valiopuolisonsa ja 48 lapsensa kanssa. Lattialla on hautojen merkkinä yhtä monta vaatteella päällystettyä ruumisarkkua, jotka eri suuruudellaan kuvaavat vainajain ikää. Siitä päättäen olivat sulttaanin lapset enimmäkseen kuolleet pieninä. Poikalasten arkun pääpuolessa oli merkkinä komea turbaani. Surumielinen tunnelma vallitsi tässä barbaarisen upeassa hautakammiossa, joka tuntui olevan täynnä lasten viattomia sieluja. Papan itsensä sielu oli luultavasti eräässä helteisemmässä paikassa, sillä olihan hän (hallitsi vv. 1595-1603), muista tihutöistä ja julmuuksista puhumattakaan, murhauttanut m.m. 19 veljeään.
XXXII.
Käynti Kultaisella sarvella. — Wrangelin laivasto. — Vanha turkkilainen upseeri ja hänen mielipiteensä kreikkalaisista. — Turkkilainen sotilas. — Piastereitten voima ja hra Bennadon viimeiset palvelukset. — Lähtömeteli laiturilla. — Iperohi-laivan matkustajat. — Dardanellit ja Gallipoli.
Tiedustelut laivoista osoittivat, että veljesten, elleivät tahtoneet jäädä Konstantinopoliin pitemmäksi aikaa, tuli päästä lähtemään Atenaa kohti Iperohi-laivalla maaliskuun 30 päivänä. Edellisenä päivänä veljekset siis ryhtyivät ponteviin toimenpiteisiin saadakseen passeihinsa kaikki ne merkinnät, joitta ei sieltä ketään pois päästetä, s.o.: ententekomissionin leiman ja lääkärin todistuksen. 29 päivä kuluikin suurimmaksi osaksi näihin juoksuihin, jotka sitäpaitsi vielä kaikki epäonnistuivat, sekä välttämättömään lepoon, koska ruumisraiskat rupesivat tekemään tenää. Simeoni ei kuitenkaan tahtonut jättää kaupunkia käymättä Kultaisella sarvella ja sinne hän siis läksi höyryvenheellä Galatan sillan luota.