Laivaliike Kultaisella sarvella on erittäin vilkas ja lisäävät sen hyörinää lukemattomat kalastajain, rahtisoutajien ja huvipursien joukot. Ääntä pidetään kaikkialla hyvänlaisesti, aurinko kimaltelee laineilla ja molemmilla rannoilla levitteleikse kaupunki lukuisine moskeoineen ja välissä olevine hökkeleineen. Simeonin huomiota herättivät monet suuret höyrylaivat, joiden kyljessä oli venäläinen nimi, mutta mastossa Ranskan lippu. Pian hänelle selvisi, että siinä oli Wrangelin laivasto, jonka Ranska oli anastanut palkinnoksi "avustaan". Laivoja oli paljon, joukossa suuriakin, ja tuli niillä epäilemättä melkoinen miljoonamäärä maksetuksi.
Simeonia ja herra Bennadoa vastapäätä istui vanha, valkopartainen turkkilainen, jonka silmät pälyilivät erittäin vilkkaasti joka taholle. Herra Bennado tunsi hänet ja kertoi hänen olevan vanhan turkkilaisen upseerin, joka ijässään oli ehtinyt ottaa osaa kolmeen sotaan. Kun nyt kreikkalaisten juuri alkanutta hyökkäystä Vähässä-Aasiassa kemalisteja vastaan Konstantinopolissa lehdistä ja yleisön keskustelustakin päättäen seurattiin mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla, juolahti Simeonin mieleen kysyä, mitä tämä vanha sotasankari kreikkalaisista arvelee. Herra Bennado suorittikin tehtävän ja ukko alkoi vilkkaasti kertoa, Bennadon toimiessa tulkkina. Pääpiirteenä ukon puheissa oli rajaton halveksuminen kreikkalaisia kohtaan, eikä hän ollenkaan epäillyt Kemalin voittoa. "Se on aivan varma", sanoi hän, "sillä tunnen molemmat siksi hyvin. Kreikkalainen — kas — hän on hyvä huutamaan että hjeh-hjeh-hjeh!, mutta annappas kun turkkilaiset sotilaat ilmestyvät eteen, niin silloinkos lähdetään pakoon niin että sandaalit lipisevät. Ei näistä kreikkalaisista ole mihinkään — aaaa-ah — Mustafa Kemal — kas siinä eri poika! Ja turkkilainen sotilas — maailman paras!" Ukon isänmaallinen innostus oli ilmeinen, hänen silmänsä säihkyivät ja hän puristeli nyrkkejään. Simeoni tuli ajatelleeksi, että turkkilaisilla saattaa todella vieläkin olla Europalle varattuna joku noita vanhoja yllätyksiään, ja niinhän on — Simeonin mielestä ikävää kylläkin — todella käynyt.
Herra Bennado, joka itsekin oli ollut turkkilaisena sotilaana, kertoi sitten, että näiden vähään tyytyväisyyttä esimerkiksi mitä muonaan tulee, ja tyyntä urhoollisuutta, todellakin täytyy kunnioittaa. Gallipolin taistelujen aikana ei heille kaikiste ollut antaa mitään muuta kuin hiukan leipää ja vanhoja oliiveja, silloin kun ryntääjäjoukot suorastaan mässäsivät kaikenlaisilla purkkiherkuilla. Hänenkin mielestään turkkilainen kansa sinänsä oli kunnioitettavaa, rehellistä ja siveellistä, mutta oli se onnettoman historiansa ja keskuudessansa vaikuttamaan päässeiden voimain kautta joutunut ihmiskunnan kehityksen uralta harhaan, ja on sieltä nyt vaikea palata. Kreikkalaisten ja turkkilaisten välit Konstantinopolissa ovat nykyisin hyvin kireät ja ainoastaan ententen sotajoukkojen läsnäolo estää verenvuodatuksen; niitä välejä on varsinkin kiristänyt se, että kreikkalaiset ovat täältäkin, itsensä sulttaanin kaupungista, mobilisoineet kansalaisiaan sotaväkeen!
Mutta kun Kultainen sarvi on ympärillä, ei politiikka oikein tahdo maistua. Tuossa tulee näkyviin muurien toisessa päässä oleva samanlainen linna kuin Jedi Kulé, ja pian ollaan sataman perällä, jonne turkkilaisten matalat kaleerit valloituksen aikana vedettiin. Siellä on nyt kauniita huviloita, moskeoita ja muita sellaisia rakennuksia, joille piniat ja kypressit tummalla värillään antavat ylhäistä, kaunista leimaa. Iltapäivän tunnelma, ihanat näköalat, outo, ympärillä hyörivä maailma, tuudittivat Simeonin jonkunmoiseen nautinto-rikkaaseen horrokseen, josta hän heräsi vasta laivan töksähtäessä Galatan sillan reunaan.
Seuraavana aamuna olivat hyvät neuvot kalliita, sillä laivan piti lähteä kello puoli 3, mutta pilettejä ei myyty, ellei passeissa ollut leimaa. Neuvokas herra Bennado kuitenkin lupasi järjestää kaikki. Hyvää vauhtia mentiin virastosta toiseen ja kaikkialla voiteli herra Bennado piastereilla vahtimestarit ja muut pikkupomot niin pehmeiksi, että leimat tulivat kiireesti kuin anteeksi pyydellen, herra Bennadon hymyillessä salamyhkäisesti ja muun yleisön kiroillessa, että mitä etuoikeutettuja miehiä nämä ovat. Noissa konsulien ja lääkärien eteisissä ja odotushuoneissa tunkeili muuten sellaista yleisöä, että herra Bennado katsoi tarpeelliseksi vakavasti kehoittaa veljeksiä pitämään taskujansa silmällä. Haju oli eksoottinen. Kello puoli 2 oli kaikki valmista ja veljekset istahtivat tavaroineen herra Bennadon hankkimiin vaunuihin, nähden ympärillään sarjan mitä moitteettomimmin kumartuvia hotellin palvelijakunnan vartaloita. "Hyvästi Pera, hyvästi Galatan myllertävä kaupunki! Sinua nähnemme tuskin koskaan enää!"
Rannassa oli vielä kestettävä tullitarkastus, mutta pyysi herra Bennado saada mennä edellä. Hänen toimitettuaan siellä sitten eräitä salaperäisiä menoja astuivat veljekset esiin ja saivat määräyksen avata pienen käsilaukun. Simeoni teki sen, mutta tuskin sen lukko oli rapsahtanut, ennen kuin virkamies löi leimat kaikkiin, ja sillä oli asia selvä. Passeista otettiin nimet kirjaan ja Simeonin täytyi ihmetellä, kuinka nopeasti nuori turkkilainen virkamies näytti nimet tulkitsevan ja piirtävän paperiinsa sarjan mitä omituisimpia koukeroita. Koska sitten laivan lähtöön oli vielä muutama hetki, ilmoitti herra Bennado voivansa, jos herrat haluavat, tänä aikana järjestää "pienen programmin". Hyvä on. Hän vei veljekset vieressä olevaan merimiesten kaupunginosaan käskien varovasti kulkea kadun keskustaa. Se, mitä veljekset siellä näkivät, vastasi täydelleen merimies Nikon kuuluisaa kuvausta, eikä sitä siis ole tarvis tässä tarkemmin selittää. Muutaman minuutin kuluttua oltiin laivalla.
Mieluinen tehtävä oli nyt veljeksille suorittaa herra Bennadolle hänen hyvästi ansaitsemansa palkkio ja kiittää häntä kaikesta neuvokkuudesta ja vaivoista, sillä olivatpa he huomanneet hänet kunnon mieheksi. Kuin salama pujahti herra Bennado vielä viimeisellä minuutilla maihin ja toi sieltä lähtölahjaksi rykelmän noita mahtavia Jaffan appelsiineja sekä Simeonille laatikon erinomaisia turkkilaisia savukkeita, joiden vertaisia tapaa vain Egyptissä. Kiitellen hyvästelivät veljekset myös herra Toivo Tainion, joka kauemmin Konstantinopolissa oleskelleena oli ollut veljeksille sympaattisena seurana ja auttanut heitä monella tavoin auliilla neuvoillaan.
Laiturilla vallitsi aivan määrätön meteli: loputtomia, hirveitä huutoja, mölähdyksiä, hikipäistä ähinää ja reuhaamista, Simeonin kuitenkaan pääsemättä selville, mikä tämän kaiken aiheutti, mitään erikoista työtäkään kun ei juuri näyttänyt olevan käsillä. Laiva soittaa jo toisen kerran ja ihmisiä ruvetaan häätämään maihin, mutta ei niillä silti näytä olevan erikoisempaa halua poistua. Nytpä soi kolmannen kerran ja samalla irtautuu laiva laiturista, ja silloinkos alkoi meteli. Laivan eri puolilta rupesi kuulumaan hätäytyneitä huutoja, ja käsiään väänteleviä naisia ja lapsia ilmestyi partaalle, vaatien parkuen maihin pääsyä. Kapteeni ei kuitenkaan ollut millänsäkään, vaan antoi laivan hitaasti aloitella kulkuaan, sillä hän tunsi nähtävästi entuudesta, miten tulisi käymään. Kuin haukat kiiruhtivat nyt Stambulin venemiehet pursineen laivan ja laiturin väliin. Akkoja ja lapsia pudota mätkähtelee veneisiin ja sanoin kuvaamaton melu ja parkuna vallitsee. Tuolla ryntää myöhästynyt matkustaja laiturille ja samassa on hänelle tarjona vene, joka on siihen ilmestynyt ajatuksen nopeudella. Pian on hänkin laivassa, joka nyt menee parempaa vauhtia. Melu hiljenee ja Kultainen sarvi alkaa muuttua kimaltelevaksi Marmaran mereksi.
Veljekset seisovat peräkannella ja katselevat yhä kauemmaksi jäävää Konstantinopolia. Vasemmalla siintää vanha kaupungin muuri ja sen yläpuolella Aja Sophia solakoine minareeteineen. Sitten moskea moskean jälkeen, kupooli kupoolin vieressä, Kultainen sarvi ja oikealla Galata ja Peran kukkula. Kaikkialla valon kimaltelevaa ja häikäisevää taittumista valkoisista pinnoista, ihmeellisen sinertävää ja hienoa, pehmeätä avaruustunnelmaa, niin, sanoin tulkitsematonta näköalakauneutta, joka etsinee vertaansa koko maailmasta. Unohtumattomaksi painuu se katsojan sieluun.
Sokean eno-vainajansa kertomuksista oli Simeoni saanut tietää, että merimatkoilla pidetään n.s. "lokikirjaa", johon päivittäin merkitään kaikki tärkeimmät tapahtumat. Tämän johdosta määräsivät nyt Juhani ja Tuomas, että koska heidän yhteinen matkansa epäilemättä oli verrattavissa ainoastaan uuden ajan alussa tapahtuneisiin kuuluisiin löytöretkiin, Simeonin velvollisuus oli ryhtyä pitämään merimatkoilla tällaista "lokikirjaa", koskapa hän oli tullut heistä enimmän perehtyneeksi kynän käyttöön. Totellen vanhimman veljen määräystä hän siis avasi muistiinpanokirjansa ja rupesi tekemään säännöllisiä merkintöjänsä, joista voidaan tässä julkaista eräitä otteita.