Iperohi-laivalla, maaliskuun 30 p. klo 8 i.p. Olemme laskeneet ankkuriin, sillä joku ententen sotilaskomissioni tahtoo vieläkin tarkastaa passit. Skutari ja Aasian sinertävät rantavuoret ovat kauniina kuvana edessämme. Herrat upseerit kallistavat mielihyvällä kurkkuunsa lasillisen konjakkia ja kupposellisen kahvia, jotka ravintolan pitäjä on kiireesti heidän eteensä lennättänyt, lyövät passeihin uudet leimat ja lähtevät tiehensä tuottamatta kellekään mitään vaikeuksia. Matka jatkuu tasaisesti ja hyvällä vauhdilla. Laiva on pieni, mutta sen järjestystä ja siisteyttä vastaan ei ole oikeastaan mitään sanottavana. Matkustajat ovat, meitä ja erästä amerikalaista nuorukaista lukuunottamatta, kaikki kreikkalaisia. Ulommaksi merelle tullessamme ilmestyy hiukan sumuntapaista harsoa ilmaan, estäen selvästi näkemästä kaukaa siintäviä rantamaisemia. Merimatkan unettava yksitoikkoisuus rupeaa jo tuntumaan. Kello 6 syödään päivällinen, jota odotamme uteliaina. Päivällisellä näemme koko matkustaja-aineksen. Amerikalainen nuorukainen on reilua yankee-tyyliä, koristelematon ja vapaa sekä puheissaan että esiintymisessään. Tuossa istuu miellyttävän näköinen kreikkalainen nainen, jonka ikä voi olla jo kolmissakymmenissä. Hänellä on seuranaan kaksi kreikkalaista upseeria, epämääräisen näköinen sivilihelleeni sekä lisäksi vanha, partainen helleenivaari, joka elävästi muistuttaa Minervan pöllöä. Tuolla taampana istuu kreikkalainen pariskunta, mies tumma, kookkaan puoleinen, nainen aivan vaalea, tukka kuin kultaa. Sanotaan, että tällaisia vaaleita kreikattaria vielä löytyy paljonkin. Päivällinen aloitettiin öljymarjoilla ja öljykalalla. Ensi kertaa tutustuimme nyt tähän Raamatun niin usein kiitoksella mainitsemaan hedelmään, joka on kreikkalaisten mielestä Pallas Athenen lahja näille maille, mutta meidän täytyi todistaa, että sen makuun nähtävästi pitää tottua, ennen kuin voi käyttää sitä ruumiin ravinnoksi. Arvokkaalla ilmeellä vei Juhani sen suuhunsa, pureskeli ja nielaisi yhtä vaikeasti kuin ennen häränliha-annoksensa viimeisen suupalan. Liharuokana oli — lammasta, ja jälkiruoka oli paistettu — lampaanrasvassa. Juomana oli kahdenlaista viiniä, valkoista ja punaista, joita tuotiin pöytään kokolailla avonaisilla karahveilla. Valkoinen oli homeelta maistuvaa, kitkerää ja nautittavaksi kelpaamatonta, mutta punaista voi juoda, kun sekoitti siihen runsaasti raikasta vettä. Kreikkalaiset sen sijaan näyttivät juovan sekä valkoisen että punaisen viimeistä tippaa myöten. — Keskustelumme päivällisen aikana herättää huomiota ja tuo kaunis, tumma kreikatar tulee kohteliaasti englanniksi tiedustelemaan, mitä kieltä puhumme. Vastauksemme näytti tekevän hänet hiukan epävarmaksi, mutta ei hän huolinut sillä hetkellä ilmaista, ettei hän tiennyt Suomesta juuri mitään. Meri-ilma ja aamupäivän väsyttävä touhu rupeavat tuntumaan ja me painumme hytteihimme aikaisin.

Maaliskuun 31 p. Ankara huutopillin ääni ja kellon soitto herättää meidät kello 3 yöllä. Ymmärrämme olevamme sumussa. Pian pysähdytään kuitenkin kokonaan ja lastauksen ryskettä rupeaa kuulumaan. Kello 9:n seuduissa nousemme vihdoin kannelle tarkastelemaan Dardanelleja, joiden läpi parhaillaan ajamme. Molemmin puolin avautuu eteemme korkeakukkulainen, mutta pehmeäpiirteinen, sinertävässä autereessa uiva maisema, autio, puuton, kuten näyttää, aivan eloton. Allamme on ihanasti välkkyvä, vihreältä kuultava meri, jossa tuontuostakin näemme delfiiniparven leikkivän. Ja yllämme on hienon sumuharson peittämä taivas, josta auringonvalo siivilöityy pehmeänä ja hillittynä. Ei näy laivoja, ei eloa rannoilla, tuntuu siltä kuin olisimme tämän klassillisen näyttämön ainoina elävinä olentoina. Saavumme Gallipolin niemimaan kärjen kohdalle, jossa äsken vielä riehui kamala taistelu ja kuolema, ja jonne on kätkettynä tuhansia ja taas tuhansia ihmisruumiita. Sitä ei voisi uskoa mahdolliseksi tässä hiljaisuudessa, jota ei häiritse mikään muu kuin koneen yksitoikkoinen jyskytys, lokin ikävystynyt kirahdus, kalaparven leikki, aallon pärskähdys ja tuulen nukuttava humina. Ehkäpä kuitenkin tuhansien vainajien haamut väikkyvät tuossa edessämme sumuhäivähdyksinä, tuijottaen meihin ontoilla silmillään ja kysyen meiltä, itseltään, ihmiskohtalolta, Jumalalta: "Miksi?" Turhaa kaikki! Aika on maailman meristä valtavin, eikä löytyne sitä, jota se ei voi allensa haudata. Niemen kärjessä, aivan maan vieressä, pistää merestä esiin kaksi laivan savupiippua; ne ovat kuin hukkuvan kaksi viimeistä pinnalle kohoavaa sormea, joiden suonenvedontapaiset värähdykset kertovat kuoleman kauhusta selvemmin kuin miljoonat sanat.

XXXIII.

Tenedos-saari. — Keskustelua kreikattaren kanssa. — Politikoivia kreikkalaisia. — Lesbos ja Mytilinin idyllejä. — Viimeinen mohikaani. — Musiikkia Sapphon ja Erinnan haudalla.

Maaliskuun 31 p. (Jatkoa.)

Päästyään ulos Dardanelleista kääntyy Iperohi kulkemaan pitkin Aasian rannikkoa ja saapuu pian salmeen, jonka toisella puolella on matalahko saari; ainoastaan kaksi korkeahkoa ja ryhmyistä kukkulaa siltä kohoaa. Rannikko ja saari ovat aivan puuttomia ja paljaita, aution ja yksinäisen näköisiä. Omituisin tuntein kuulen, että saari tuossa on — Tenedos. Tuolla mantereella, jollakin noista kukkuloista, on siis ollut pyhä Ilion. Nuo paikat, Homeroksen klassilliset taistelunäyttämöt, jotka tähän saakka ovat kajastaneet niin kaukaisina ja satumaisina, ovat nyt tuossa edessäni; olemme todella saapuneet muinaisen Hellaan tarumaisille, sinertäville salmille. Nojaten laivan partaaseen ja katsellen, kuinka meren pinta taittuu laivan tieltä, särkyen miljooniksi, tuhansin värivivahtein hohtaviksi pisaroiksi, odotan kuin lumottuna, että tuolla rannalla alkaisi taas Iliadin taistelun pauhu, että saarelta tuosta lähtisivät uimaan ne kaksi Athenen käärmettä, jotka julmaan syleilyynsä rutistivat Laokoonin ja hänen poikansa, ja että ympärillemme ilmestyisi Hellaan sankarien monisoutuja, täynnä vaskikypäräisiä sadun urhoja. Mutta äänetön rauha vallitsee tässä vuosituhantisessa maan ja meren kalmistossa, joka kätkee itseensä tutkimattomia salaisuuksia ja mitattoman määrän ihmissuvun kärsimyksiä.

Tällaisissa tunnelmissa ja niistä johtuvissa keskusteluissa kuluu aika nopeasti. Huomaamme, että nuori upseeri on lyönyt toverinsa laudalta ja anastanut kauniin kreikattaren itselleen kokonaan. He seurustelevat innokkaasti, eikä kukaan muu pääse lähellekään. Päätänpä siis tehdä upseerille kepposet. Kun hän poistuu hakemaan naisellensa jotakin, menen kylmästi rouvan — sillä sellainen hän on — vierelle istumaan ja aloitan keskustelun politiikasta, ympäristöstä, Suomesta ja kaikesta mahdollisesta, mitä mieleen johtuu. Ja rouva on sivistynyt ja hyvä keskustelija, jonka kanssa on soma haastella. Samalla pidän silmällä upseeria, joka hetken kuluttua yrittää entiselle paikalleen, huomaten sen suureksi pettymyksekseen "varatuksi". Hän poistuu ja koettaa kuluttaa aikaansa muuten, mutta kärsii kaikesta päättäen ohjelman katkeamisen tuottamaa ikävyyttä. En armahda häntä ollenkaan, vaan luennoin rouvalle Suomesta ja katsahdan väliin lämpimästi hänen tummiin silmiinsä, jolloin olen näkevinäni, kuinka vilun väreet kulkevat pitkin vänrikin selkäpiitä. Vasta noin tunnin kuluttua kyllästyn itsekin, ja luovutan paikkani viluissaan värjöttelevälle upseerille, joka rientää saapuville niinkuin peura janoissansa.

Kreikkalaiset ovat nähtävästi kovia politikoitsemaan. Salongissa he muodostavat oman ryhmänsä ja nytkös alkaa oudon kielen raksutus, niin että kaikki puhuvat yhtaikaa. Minervan pöllö on väsynyt ja on heittäytynyt sohvalle lepäämään, mutta ei malta hänkään, vaan puksahtaa sieltä tuontuostakin pystyyn kuin pianon nappula, ja laskettaa tulemaan vakuuttavaa puhetta aivan virtanaan. Kuuluu alituiseen sanoja "basileos, Venizelos, Mustafa Kemal" j.n.e., josta päättäen asia koskee tärkeitä päivän kysymyksiä. Rouva innostuu ja laskettaa sievästä suustansa vilisevän virran politiikkaa, nousten seisomaan ja säestäen puhettaan vakuuttavilla ja ilmehikkäillä käsien liikkeillä, mutta Minervan pöllö pudistaa päätänsä ja alkaa kiivaasti raksuttaa vastaan. Soma oli sitä hetkinen syrjästä kuunnella. Kreikkalaiset tekevät meihin hyvän, sivistyneen vaikutuksen, ollen perin huomaavaisia ja kohteliaita sekä siistejä.

Puolenpäivän aikaan lähestymme Lesbos-saarta, jonka korkeita, siintäviä vuoria ihailemme, vaikka niiden paijaus ja karuus tekee meihin, kun olemme tottuneet pitämään maisemille kasvillisuutta luonnollisena osana, masentavan vaikutuksen. Rinteillä ehkä kasvaa öljypuita, mutta kun se on matala ja harmaa kuin pajupuu, sulautuu se nähtävästi taustaan niin tarkoin, ettei sitä kauempaa ollenkaan huomaa. Vasta kello neljän seuduissa laskemme ankkurin Mytilinin, entisen Mytilenen kaupungin satamaan. Olemme siis saapuneet paikalle, jolla muinaisuudesta asti on ollut suuri maine kauneutensa, filosoofiensa ja ihanien runoilijattariensa vuoksi.

Runous ja viisaus on kukoistanut tällä jumalten suosimalla saarella. Siellä hallitsi Hellaan tyranneista jaloin, Pittakos, joka kukisti sisäiset rauhattomuudet, sääti kansalleen viisaat lait ja — luopui vallasta. Hän oli yksi Hellaan seitsemästä viisaasta, jonka tunnuslauseena m.m. oli: "Tunne oikea hetkesi". Ehkäpä hän vallasta luopuessaan noudatti juuri tätä omaa elämänohjettaan! Hän oli siinäkin suhteessa onnellinen mies että hänellä oli vastustajana runoilijoita, joiden nimi on maailmankuulu: Alkaios, Sappho ja tämän ystävätär Erinna. Kun hiljainen maatuuli toi kaukaa ruohon ja kukkien tuoksua, kun pieni, idyllimäinen kaupunki valkoisena ja puhtaana kuin neito lepäsi tuolla kirkkaan lahden pohjukassa, korkean ja sinertävän vuoren rantamalla, tuntui kuin Sapphon henki olisi tuulahtanut sieltä vastaan, täynnä sydämellistä koruttomuutta, voittavaa hellyyttä ja ihmeellistä kaipuuta. Tässä ympäristössä, joka on tulvillaan hiljaisen, teeskentelemättömän, syvän tunteen runoutta, kohoaa Sapphon muisto esiin puhtaana ja kirkkaana, sellaisena kuin hän todella on ollut: ylevä runoilijatar, jonka mainetta jälkimaailma alhaisuudessaan on koettanut loata. Hänen runoilijakoulunsa, nuorten neitojen piirileikki Apollon lyyran ympärillä, on kaunein kuva muinaisuuden ylevän taiteen maailmasta, jonka vasta tässä ympäristössä, sen omalla laulupaikalla, oikein käsittää.