Mutta kirkuen ja huutaen laivan ympärillä tungeskelevat venemiehet ovat parhaita aseita sille, joka vihaa runollisia tunnelmia ja tahtoo ne karkoittaa. Hetken perästä olemme maissa ja lähdemme amerikalaisen seurassa ajelemaan Mytilinin rantatietä. Vasemmalla puolellamme kimaltelee kirkas meri, jonka hengähdys tuntuu tänne viileältä ja rauhoittavalta, oikealla puolellamme on valkoinen marmorihuvila toisensa vieressä, taustana jylhä vuori. Huviloiden pihoilla kasvaa palmuja, appelsiini-, sitruuna- ja viikunapuita; niiden seiniä pitkin kiipeilee muratti ja köynnösruusu, jonka punaiset kukat ihanasti ympäröivät salaperäisesti verhottua ikkunaa. Tuon huvilan upean vihreyden lomasta loistaa kauniin viekoittelevana Afroditen valkoinen patsas, ja tuolla lehtimajassa näkyy itse Pan, luonnon salaisten ja pyhien voimain jumala, selittämätön hymy partaisilla kasvoillaan kuuntelevan suihkulähteen lirinää. Rauha vallitsee noissa huviloissa; ihmisiä ei näy, vaan ovat ne kuin antiikin luonnon keskeltä äkkiä löytyviä jumalten valkoisia pyhäkköjä. Tunnen yhtäkkiä tätä luontoa katsellessani, joka on sama tänään kuin tuhannen vuotta sitten, kuinka aikoinaan lapsuuden naivisella puhtaudella luotu antiikin kuva, joka sittemmin katosi muistamattomiin, yhtäkkiä esiintyy sielussani uudelleen niin kirkkaana ja kauniina kuin unelma koskaan voi olla. Minä tiedän, ettei se voi olla tosi, mutta en anna sen itseäni häiritä, sillä se on arvokkaampi kuin totuus.

Vetäen syvään omituisen pehmeältä ja suloiselta tuntuvaa ilmaa nousemme sitten hetken kuluttua kaupungin vieressä, niemellä, olevalle vanhalle linnoituskukkulalle. Vuosituhansia sitten on siinä jo arvattavasti ollut kaupungin linna, akropolis, joka on saanut musertua aina yhä uuden perustaksi, kunnes siinä nyt seisova, mahtavamuurinen turkkilainen kastelli lienee toivottavasti viimeinen ihmisten yritys tällä tavalla suojella itseään toisten väkivallalta. Lähelle saavuttaessa tekevät muurit korkeudellaan ja paksuudellaan valtavan vaikutuksen, samalla kuin ne ikäänkuin viskaavat tulijan kasvoille vuosituhansien vaiheensa. Sillä onhan tuossa silmäini edessä muuriin muurattuna suuria, valkoisia marmorijärkäleitä, pilarin kappaleita, jäännöksiä muinoin tällä paikalla olleista antiikin rakennuksista, jotka maailmassa jälleen valtaan päässyt pimeys on kahlehtinut näihin muureihin kuin raakalainen vangiksi saamansa valkoisen orjan. Linna muodostaa laajan nelikulmion, jonka pihalle menemme. Amerikalaisen juoksennellessa muureilla valokuvauskoneineen seisahdumme katsomaan, kuinka lesboslainen paimen lypsää vuohiaan kuten oli ehkä tehnyt tuhat vuotta sitten, kuuntelemme jostakin kuuluvaa rauhoittavaa veden lirinää ja päädymme pian katsomaan silmästä silmään vanhaa, kunnianarvoisen näköistä turkkilaista, joka huomaamattamme on ilmestynyt viereemme, kädessään pieni vesikannu, arvattavasti vettä noutamaan. Hän tervehtii meitä turkkilaisten kauniilla tavalla, koskettaen otsaansa, huuliansa ja rintaansa sekä sirosti samalla kumartaen. Me vastaamme ja koetamme puhua, mutta hän pudistaa vain päätänsä hymyillen surumielisen näköisenä, ja hänen tummat silmänsä loistavat kauniisti. Tunnemme sääliä häntä kohtaan. Hän on meistä kuin viimeinen mohikaani tässä Turkin vallan raunioilla.

Vaellamme pois linnoituksesta toista tietä ja näemme uusia linnoituksen tärkeyden ja voiman todistuksia. Läjittäin on maassa vanhoja, suusta ladattavia tykkejä, pään kokoisia rautapommeja ja kaikenlaisia merkityksensä menettäneitä aseita, jotka varmaankin ovat monesti puhuneet linnoituksen valleilta päättäväistä kieltänsä. Hetken aikaa harhailtuamme löydämme vihdoin uloskäytävän, kreikkalaisen sotilasvartioston meitä uteliaasti tarkastellessa, ja saavumme jälleen kaupunkiin. Huoletonna siellä kuljeskelemme mielessä sellainen erikoinen tyydytyksen tunne, joka syntyy sopusointuisessa ympäristössä. Menemme kalarantaan, katselemme naivisti pirunkaloja ja muita ihmeitä, naureskelemme hyväntuulisten ihmisten kanssa heitä ollenkaan ymmärtämättä, harhailemme edelleen ja tulemme paikalle, jossa valmistetaan öljytynnyreitä tulevaa oliivisatoa varten. Katselemme kansan elämää, jonka tärkeänä osana täälläkin näkyy olevan kortinpeluu, nargilehin (vesipiipun) poltto ja kahvin juonti, ja joudumme vihdoin turkkilaiseen kaupunginosaan, jossa näyttää olevan kauppa- ja käsityöläiskeskus. Myymälä myymälän vieressä tarjoaa mikä mitäkin tavaraa, ja siisteys on täällä moitteeton. Lopuksi tulemme konserttiin: turkkilainen poika hakkaa isoa rumpua minkä jaksaa ja vanha ukko puhaltaa huiluntapaisesta ilmoille mitä yksitoikkoisinta ja ikävintä tönötystä, jota kuitenkin kansa ympärillä näyttää hartaasti kuuntelevan. Surullista on, että Sapphon ja Erinnan haudalla kaikuu nyt tällainen musiikki.

Syötyämme kodikkaassa pikku ravintolassa, jonka isäntä kävi aina näyttämässä, minkälaista kalaa ja lihaa hän meille aikoi valmistaa, ja jonka seinällä oli surullisen haikea kuvasarja Heron ja Leanderin ikimuistettavasta kohtalosta, lähdimme takaisin laivallemme. Oli jo aivan pimeä, tähdet loistivat häikäisevän kirkkaina syvästi tummalta taivaalta; meri oli tyyni, keinuen vain rauhallisina maininkeina, ja illan ilma oli pehmeän ja suloisen lämmintä. Mytilinin kaupungin ystävälliset tulet vilkkuivat meille viimeisenä tervehdyksenä tältä idylliseltä saarelta.

Laivallemme oli poissa ollessamme tuotu komppania sotilaita, joita vietiin Smyrnaan, lähetettäväksi sotanäyttämölle. Heitä makaili kannella sikinsokin, mikä minkinlaiseen ryysyyn kääriytyneenä, toiset nukkuen, toiset juoden, kolmannet lojuten ja rähisten. He olivat pieniä, poikasen tapaisia miehiä, likaisia ja säälittävän näköisiä. Vaikea oli ajatella, että heistäkin useat muutaman viikon kuluttua lahoisivat Aasian kallioilla.

XXXIV.

Smyrnan satamassa. — Maihin pääsy kielletty, — Kreikkalaiset lähtevät rintamalle. — Chios ja Kapudan pasha. — Matkustava italialainen. — Tutkimus meritaudista.

Huhtikuun 1 p. Heräilimme kello seitsemän aikaan ja kiiruhdimme kannelle tiedustelemaan syytä, miksi ei matka jatku. Edessämme on rantapenkereellä laajalta näyttävä kaupunki, taustana jylhän korkeat vuoret, joita häämöittää myös oikealta ja vasemmalta. Olemme saapuneet Smyrnan satamaan. Tämän lahden rannalla jossakin on siis muinainen Phokaia, jonka yritteliäät asukkaat m.m. aikoinaan perustivat Marseillen kaupungin. Vähäinen ei siis ole ollut täälläkään helleenien virkeys ja voima.

Meidän täytyy tunnustaa, että tietomme tästä kaupungista ovat peräti vähäiset. Muistamme, että sekin riiteli itselleen Homeroksen syntymäpaikan kunniaa, ehkä paremmalla oikeudella kuin sen kuusi kilpailijaa, ja että se antiikin aikoina oli hyvin tärkeä paikka, roomalaisten mielestä "Aasian ensimmäinen kaupunki". Täällähän myöskin Marcus Aurelius poltatti roviolla pyhän Polykarpuksen, jonka hautaa vieläkin näytetään. Turkkilaiset kuuluvat sanovan Smyrnaa "Aasian silmäksi", ja on se aikoinaan ollut Turkin rikkaimman vilajeetin pääkaupunki. Meille ilmoitetaan, että asukkaita saattaa olla noin 250,000, frankeilla, kreikkalaisilla, turkkilaisilla ja juutalaisilla omat korttelinsa. Eipä kumma siis, että haluamme nähdä sitä edes vilahdukselta tarkemmin, ja soudamme siis maihin.

Rantalaiturille pääsemmekin, mutta emme siitä etemmäksi sillä se sotilasvirkailija, joka voisi antaa meille siihen luvan, ei ole saapuvilla. Keskustelemme siinä saksaa taitavan sihteerimäisen miehen kanssa ja odottelemme, mutta tuota upseeria ei vain kuulu. Lopuksi kyllästymme olemaan heidän narreinaan ja soudamme takaisin laivalle. Smyrna on kreikkalaisten pääetappipaikka ja vartioivat he sitä sotilaallisista syistä ankarasti, peläten vakoojia. Saamme siis tyytyä katselemaan tuota muinaista kaupunkia laivan kannelta.