Äkkiä herättää vilkas ampuminen huomiotamme, kuuluu hurraahuutoja ja äänekästä rähinää. Satamasta lähtee partaita myöten sotilaita täynnä oleva vanha siipilaiva, ohjaten kulkunsa tuonne jonnekin rannikon toiseen kohtaan, ja sotilaat ne nyt ampuvat ja hurraavat — he lähtevät pian sotanäyttämölle. Tähän isänmaalliseen mielenosoitukseen yhtyvät kaikki satamassa olevat kreikkalaiset laivat, toimeenpannen mahdollisimman äänekkään vihellyskonsertin, jolloin syntyy korvia huumaava patrioottinen rähinä. Meidänkin laivamme päästää muutamia kumeita isänmaallisia mylvähdyksiä, mutta vaikenee sentään kohtuullisen pian. Mutta vieressämme oleva pieni hinaajapahanen on sen sijaan äärimmilleen innostunut. Yhtämittaa se vinkuu ja parkuu voimainsa takaa, kiljaisten varmuuden vuoksi vielä sittenkin, kun kaikki muut jo olivat vaienneet. "Sehän nyt vasta kiusallisen patrioottinen laiva on", tuumi Juhani jo hermostuneena. Olemme panneet merkille, ettei suuri ranskalainen sotalaiva, joka "makaa" tuossa lähellä kuin harmaa, nukkuva peto, ole pienimmälläkään tavalla ottanut osaa tähän mielenosoitukseen.
Vietämme oloamme Smyrnan satamassa syömällä ehkä liian runsaan annoksen kuuluisia Smyrnan viikunoita. Pian on laivamme jälleen matkalla, kohti Chios-saarta, jossa on seuraava pysähdyspaikkamme. Sotainen näky Smyrnan satamassa on kohottanut kreikkalaisten matkatoveriemme isänmaalliset tunteet korkeimmilleen ja kiivas poliittinen keskustelu on seurauksena. Minervan pöllö, joka on nähtävästi nukkunut huonosti, herää unestaan salongin sohvalta ja rupeaa äyskimään joukkoon tarmokkaasti kuin vanha äreä koira. Olemme kuitenkin huomaavinamme, että tässä keskustelussa ei ole mitään voitonriemun leimaa, vaan päinvastoin syvää huolestumista; emme tienneet silloin, että Mustafa Kemal oli antanut kreikkalaisille juuri näinä päivinä hyväisesti selkään, vaikka sanomalehdet olivatkin levitelleet vain voiton julistuksia.
Samat korkeat, mutta pehmeäpiirteiset vuoret, välkkyvän puhdas meri ja huikaiseva sininen avaruus. Ihmisasuntoja ja aluksia näkyy ylen harvassa, surumielinen autius on kaiken pääleimana ja turhaan etsii silmä vehmasta vihreyttä tahi edes ainoatakaan puuta mistään. Illan jo hiukan hämärtäessä saavumme Kastroon, Chioksen muinaiseen pääkaupunkiin, joka sievänä ja idyllisenä tuossa kukkulan juurella eteemme ilmestyy. Vaikka viivymme satamassa vain hetken, menemme kuitenkin maihin saadaksemme edes käyttää jalkaamme tällä merkillisellä paikalla.
Olihan Chios muinoin tärkeä saari, jolla on pienuudestaan huolimatta Kreikan ja Persian välisissä taisteluissa ja siitä alkaen ollut oma, tavallaan sangen itsenäinen; voimakasta oman erikoisuuden tuntoa uhkuva historiansa. Kammottavan maineen se on saanut helleenisen maailman orjakaupan keskuksena; kerrotaanhan saarella siihen aikaan asuneen noin 100,000 orjaa ja 30,000 vapaata. Antiikki kulttuuri on siellä kukoistanut, kuvanveistäjäkoulustaan se on ollut kuuluisa. Ellei persialaisia ja turkkilaisia olisi ollut, olisi tuolla pienellä saarella saattanut kehittyä ikiarvoisia helleenisen kulttuurityön saavutuksia. Mitä ovat sitten turkkilaiset tehneet? Yksinkertaisesti murhanneet tämän saaren. Todistukseksi kelvannee seuraava historiallinen, muutamalla sanalla kerrottavissa oleva tapaus.
Helmikuussa 1821 yhtyivät chioslaisetkin Kreikan vapaussotaan, mutta joutuivat tietysti tappiolle. Tämän johdosta pani turkkilaisten päällikkö Kapudan pasha huhtikuussa seuraavana vuonna toimeen nämä rangaistukset: 23,000 asukasta murhattiin, 47,000 myytiin orjiksi; loput 5000, joita uhkasi sama kohtalo — kuolema tahi orjuus -, pääsivät pakoon. Tällaista tapahtui Europassa tasan sata vuotta sitten.
"Turkkilaiset ovat petoja, eläimiä", puhuu kaunis kreikatar murtunein mielin ja kyynelsilmin, kun muistelemme tätä tapausta. "He ovat urhoollisia eläimellisen luonteensa vuoksi, siksi, että ovat vielä raakalaisia, joiden sielua ei elähdytä mikään korkeampi ja jalompi inhimillisyys. Te Pohjolan muukalaiset olette usein ihmetelleet näiden saariemme puuttomuutta. Tietäkää, ettei niiden joukossa ole monta, joita turkkilaiset eivät olisi joskus hävittäneet niin perinpohjin, ettei niihin ole sanottavasti jäänyt mitään elollista. Te muistatte venäläisten menettelytavan maailmansodan aikana, kun heidän täytyi luopua jostakin alueesta: se evakuoitiin, toisin sanoen hävitettiin perinpohjin. Tämän menettelytavan ovat venäläiset oppineet turkkilaisilta, jotka usein kaatoivat saarien öljypuumetsätkin kostaakseen asukkaille niiden vapaudenrakkauden".
Me vaikenemme ja häpeämme. Ellei Byronia, Fabvier'ta ja Myhrbergiä olisi, ellei olisi ollut filhelleenistä liikettä, ei Europalla olisi pienintäkään syytä, johon vedota puolustuksekseen. Ja nyt, kun Kreikka jälleen sadan vuoden kuluttua taistelee perivihollistaan vastaan saadakseen haltuunsa sille kaikilla historian oikeuksilla kuuluvat alueet, on Europa kylmä, vieläpä vahingoniloinen.
Mutta nyt on Chios onnellinen, sillä se on vihdoinkin päässyt yhtymään vuosituhantiseen jonialaiseen emämaahansa. Appelsiini-, sitruuna- ja mantelipuu antaa siellä runsaan hedelmän ja siellähän ainoastaan koko Kreikan alueella kasvaa omituinen mastiks-puu ( Pistacia lentiscus ). jonka pihka kiteytyy suolan kaltaisiksi, väkevätuoksuisiksi "kyyneleiksi". Pienissä saviruukuissa tuodaan niitä laivalle kaupan, ja kummastukseksemme lioittaa matkatoveriksemme jostakin ilmestynyt sivistynyt ja hieno italialainen nuorukainen niitä kourallisen veteen ja juo täten syntyneen maitoharmaan juoman mielihyvällä, sanoen sitä "kristalliseerautuneeksi paloviinaksi". Meistä se oli tavallaan juomakulttuurin huippukohta.
Omituista on muuten yhtäkkiä kohdata tällaisilla syrjäisillä seuduilla sellainen henkilö kuin tämäkin nuorimies. Sivistyneellä avomielisyydellä hän ryhtyi kanssamme keskustelemaan ja pian huomasimme, ettei hän ollut mikään tavallinen mies. Hän käytteli sujuvasti ranskaa, saksaa, englantia ja venäjää, sekä tuntui Parisissa paljon olleen tekemisissä venäläisten emigranttien kanssa, missä asioissa, jäi kuitenkin salaisuudeksi. Mutta mielipidettään heistä hän ei salannut, ja myöntää täytyy, ettei se ollut heille edullinen. Venäläisen huolettomuus, tuhlaavaisuus ja nautinnonhimo oli herättänyt hänenkin huomiotaan, eikä hänellä näyttänyt olevan suurta uskoa mihinkään siltä taholta tapahtuvaan "ylösnousemukseen". Sitten siirtyi keskustelu matkailuun, ja tuntui hän olleen melkein kaikissa Europan maissa, joissa sanoi matkustelleensa isänsä, pankkiirin, asioilla Uteliaana tiedustelin, minkä vaikutuksen Atena häneen oli tehnyt.
"Kaupunki on", vastasi hän harkitsevasti, "kuin uudenaikainen hautausmaa, mutta ilman mitään hautausmailla usein niin rehevää kasvillisuutta. Kadut ovat siistejä, suoria ja leveitä, mutta ihmiset, jotka niitä myöten kävelevät, ovat ikäviä. Jos olette naivin historiallisen ihanteellisuuden uhri, miellyttää teitä Akropolis, mutta muuten — miss! Karyatidit mahtuvat piiloon kolmen henkilön taa, ja koko Akropolis mahtuu Sofian kirkkoon".