Tässä oli siis tilaisuus panna itsensä koetteelle, oliko naivisti ihanteellinen, vai italialaisesti arkipäiväinen, korkeuksia ja pinta-aloja mittaava sielu.
Illalla jouduimme oikein kartan avulla tekemään koko matkustajaseurueelle selkoa Suomesta, missä se on ja mikä se on. Nähdessään Suomen Kreikkaan ja suurvaltoihinkin verraten suuren pinta-alan hämmästyi yleisö peräti ja veljesten kansallisuus-arvo kasvoi sen silmissä kovasti. Meitä puolestamme ällistytti heidän suuri tietämättömyytensä ja toiselta puolen taas se, että eräs vanhempi upseeri tuntui olevan selvillä m.m. siitä, että Venäjän puolelle rajaamme on jäänyt paljon suomalaista asutusta. "Se on teidän tietysti vielä valloitettava pois", arveli hän uskollisena oman valtakuntansa samanlaisille pyrkimyksille.
Menen kannelle. On tähtikirkasta, mutta tuuli on kiihtynyt. Tuolla välkkyvät tuttuina Otava ja Kalevan miekka, vaikkakin eri asennoissa kuin meillä. Lähetän niiden kautta kotiin terveiset. Pian tunnen kuitenkin olevan syytä kiireesti painua kannen alle, koskapa laivan yhä enenevät keinahdukset ennustavat pahaa. Mennessäni kerkeän huomata, kuinka sama huolestuneen vakava ilme, jonka tiedän omia etsautuneita kasvojani kaunistavan, asuu jokaisen kanssamatkustajani naamalla. Päällystö tekee tilanteesta omat kylmät johtopäätöksensä, lähettäen laivapojan tuomaan jokaisen vuoteen reunalle eräänlaisen kamalan astian, jonka nähdessäni tiedän, mikä on kohtalokseni tuleva. Laiva painuu altani jonnekin hyvin alas, ja luulen jo riippuvani ilmassa, kun se samalla palaakin takaisin ja lähtee viemään minua ylöspäin. Tämä liike keskeytyy kuitenkin pian, ja tunnenkin olevani kätkyessä, jota meren äiti suuttuneena heiluttaa, kunnes kätkyt yhtäkkiä muuttuukin jonkunmoiseksi pitkäksi matoksi, jota kaksi irvistelevää hirviötä molemmista päistä heiluttaa, viskellen minua ilmaan ja pudistellen minut aivan sekaisin. Silloin antaudun kohtaloni valtaan ja Tuomaan isälliseen hoitoon, sillä täytyy myöntää, että hän ja Juhani olivat aivan tunteettomia koko keinumiselle, kehdaten vielä sanoa, että se oli heistä hauskaa.
Keltatukkainen kreikatar huutaa tuolla apua kimeällä ja kuolevalla äänellä, koko laivan täyttää tuska ja hammasten kiristys. Vetäkäämme suojeleva esirippu kaiken eteen ja antakaamme Poseidonin saada osuutensa, sillä muu ei auta. Tuskieni lomassa mietiskelen alistuvasti meritautia ja ijäisyyskysymyksiä.
Tähän lopetti Simeoni tällä erällä "lokikirjansa".
XXXV.
Pireuksessa. — Klassillisen nimistön käyttöä. — Ensi vaikutelma Ateriasta. — Tulo Akropoliille. — Parthenonin tyylin perusajatus. — Akropolis nykyhetkellä ja sen hävityksen vaiheita. — Akropoliin tunnelma.
Kun Simeoni heräsi huhtikuun 2 päivänä 1921 kello 6 aamulla Pireuksen satamassa, tunsi hän äskeisistä kokemuksistaan huolimatta olevansa hyvässä kunnossa sekä kiiruhti kannelle niin nopeasti kuin mahdollista. Sielläpä jo Tuomas ja Juhani ottivat tyyntä ja kylmää yleissilmäystä tästä kuuluisasta satamasta, jossa Themistokleen henki tuntuu. Simeonin odotus ja uteliaisuus purkautui seuraavaksi syvämietteiseksi huomautukseksi: "Pojat, tämä on Pireus." — "Niin kuuluu olevan", tulee vastaukseksi. Ruvetaan puuhaamaan maihin lähtöä.
Satamassa vallitsee vilkas elämä. Siihen on ankkuroituna kymmenittäin suuria rahtihöyryjä, joilla kaikilla on klassilliset nimet. "Kyllä on", huomauttaa Juhani, "etevää laitella täällä laivastoaan kuntoon, kun on niin mainio tilaisuus valita omasta historiastaan hyviä laivojen nimiä, ja hauskaahan on nähdä, että ovat niin tehneetkin. Mikäli olen huomannut, käyttelee muu Europa klassillista nimivarastoa toisiin tarkoituksiin, etupäässä koirien ja härkien nimiksi. Mistähän se johtunee? Maailmansodan jälkeen on tässä tapahtunut se muutos, että kaikista parhaat koirat ja härät saavat nyt saksalaisten kenraalien nimet."
Juhani ei saanut yksinpuheluunsa vastausta, sillä laivain välissä puikkelehtivat, huutavat ja mölähtelevät venemiehet vaativat kiinteätä huomiota osakseen, erikoisesti harvinaisen ja nähtävästi tähän suuntaansa päin äärimmäisyyspisteensä saavuttaneen housujen mallin vuoksi. Vihdoin päästiin lähtemään maihin ja sanottiin hyvästit hauskalle Iperohille ja sen matkustajille. Mainittava on, että kreikkalainen vänrikki oli säätynsä voitonvarmalla strategialla lyönyt yhä lujemmat kahleet tumman kaunottarensa ympärille, Simeoninkaan voimatta sitä estää, ja jäivät he molemmat veljesten lähtiessä seisomaan laivan partaalle, tuijottaen toisiaan silmiin hellästi ja ymmärtäväisesti. Eipä tiedä, minkälainen romaani siinäkin sai alkukuteensa vireille.