Veljekset ajavat aamuvarhaisella heräilevän Pireuksen läpi Atenaa kohti. Satamakadut ovat likaisia, täynnä laivanmeklareita ja kapakoita, mutta ylempänä on Pireus siisti ja miellyttäväkin. Valkoisen kalkkipölyn peittämä viertotie mutkittelee kiusallisesti, kunnes se vihdoin Pireuksesta päästyään viepi viivasuorana Atenaan. Maiseman puuttomuus tekee täälläkin ikävän vaikutuksen. Kartasta toteaa Simeoni sykkivin sydämin, että tuo siintävä vuori tuolla on Hymettos, tuo Pentelikon, ja tuo terävä keila Ligabettos, jotka Pallas Athenen muurina ympäröivät hänen lemmikkikaupunkiansa. Pian huomaa Simeoni jotakin, joka saa hänet vaieten ja jännittyneenä teroittamaan katsettansa: Akropoliin korkea ja jyrkkäseinäinen kukkula kohoaa kaupungin laidassa, huipullansa jalopiirteinen temppeli, Parthenon. Voimallisesti sykähtää sydän sen nähdessään ja jo nyt toteaa Simeoni olevansa juuri sellainen naivin historiallisen ihanteellisuuden täyttämä sielu, josta italialainen oli niin yliolkaisesti puhunut.

Saavutaan kaupunkiin ja katsellaan kummastellen sen siistejä katuja, valkoisia marmorirakennuksia, upeita appelsiinipuupuistoja, joissa on hedelmät parhaillaan kypsymässä, hyvin puettua ja sivistyneen näköistä kansaa, sanalla sanoen: uudenuutukaista, joka suhteessa länsieuropalaista kulttuurikaupunkia, joka ansaitsee marmorikaupungin nimen suuremmalla syyllä kuin luultavasti moni muu paikka maailmassa. Vaikka se on vuosisatoja ollut turkkilaisten hallussa ja tullut monta kertaa hävitetyksi ja ryöstetyksi, ei siinä voi huomata mitään muuta itämaisuuden jälkeä kuin kaamean synkissä puvuissaan kulkevat, vastenmielisen ja kolkon vaikutuksen tekevät kreikkalaiskatoliset papit. Totisesti: nuo ilmiöt ovat niin räikeässä ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä on tottunut helleeneille ominaiseksi käsittämään, ettei voi niitä säikähtämättä tässä valoisassa ja kirkkaassa ympäristössä nähdä; väkisinkin tulee verranneeksi niitä persialaisiin, jotka mahdollisesti ovat uudelleen saapuneet tänne vaatimaan helleeneiltä maata ja vettä alammaisuuden merkiksi.

Hotellissa täytyi Juhanin ja Tuomaan ryhtyä vakaviin toimenpiteisiin: sen sijaan että olisi — ruvennut kiireesti tarpeellisiin peseytymis- ja ruokailupuuhiin, makasi Simeoni vain rynkämöisillään hotellin akkunalaudalla tuijottaen edessänsä olevaan ihanaan näköalaan yli kaupungin, Akropoliille ja sinisille vuorille. Hänet talutettiin varovasti siitä pois, ettei hän vielä tapaturmaisella putoamisellaan olisi tuottanut retkelle ylimääräisiä kustannuksia, ja annettiin hänelle vakavat nuhteet. Sitten mentiin kiireesti Cookin matkailijatoimistoon tiedustelemaan, milloin päästäisiin lähtemään Aleksandriaan, jonne "tästä oli truiskattava yli", kuten Juhani asian määritteli.

Siellä painui aluksi Simeonin päivä pilveen. Laiva lähtisi Aleksandriaan tänä iltana kello 6 ja seuraava vasta aikaisintaan viikon päästä, jos silloinkaan. Armotta päättivät Juhani ja Tuomas, että oli siis lähdettävä tänään, niin ikävää kuin olisikin jättää Atena näin vähälle. Mutta juuri kun he ostelivat pilettejä, ilmoitettiinkin, että hallitus oli takavarikoinut sen, samoin kuin muutkin laivat sotilaskuljetusta varten. Juhani ja Tuomas menivät harmaan näköisiksi ja Simeoni koetti olla lojaalinen heitä kohtaan, mutta sydämessään hän kiitteli kohtaloa, joka salli hänen näin pitkäksi aikaa jäädä tälle muistorikkaalle seudulle. "Kyllä kai sinä nyt saat oikein peherrellä kiviraunioillasi!" sadatteli Juhani harmistuneena moisesta viivykistä. "Älä ole milläsikään", lohdutti Simeoni, "kyllä täältä vielä poiskin päästään. Otetaan Cookilta opas ja lähdetään liikkeelle". Opas löytyikin kohta, ja kun Juhani kuuli, että hänen nimensä oli Konstantinos Kangas, sanoi hän ilahtuneena: "Terve mieheen! Koska sitä on niinkuin tänne saavuttu?"

Kulkiessaan Akropolista kohti oli Simeoni näkevinään unta. Hänen ympärillään liikkui hikipäin puuhailevia työmiehiä, orjia, käsityöläisiä, jotka kaikki oli puettu yksinkertaiseen, karkeasta villavaatteesta tehtyyn "exomis"-viittaan, joka oli vain polviin saakka ulottuva ja jätti molemmat kädet vapaaksi. He olivat enimmäkseen avopäin ja suorittivat tehtäviään niin paljon kuin mahdollista tuossa ahtaalla kadulla. Useimmilta oli hiukset leikattu lyhyeksi. Kaikkialla tuoksui valkosipuli, joka leivän ohella muodosti ateenalaisten pääravinnon. Ylhäisen arvokkaina ja kuin näitä työmuurahaisia huomaamattakaan vaelsi joukossa ylpeän näköisiä kansalaisia, puettuina hienosta liinakankaasta tehtyyn "chitoniin" ja sen ympärille kauniisti ja miehekkäästi laskostettuun "himationiin". Oli aamu ja nämä vapaat ateenalaiset olivat menossa tavalliseen parturitupaansa, saadakseen tukkansa ja partansa käherretyksi sekä kuullakseen päivän ensimmäiset kuulumiset siinä "viinittömässä symposionissa", joksi Plutarchos seurustelua parturituvissa sanoo. Seisahtuen sellaisen oven pieleen kuuleekin Simeoni seuraavan keskustelun: "Olin eilen", sanoo muudan, joka nähtävästi on vieras Atenassa, "Perikleen luona päivällisillä ja esiintyi siellä emäntänämme ihanin nainen, minkä koskaan olen nähnyt. Ihastuneena kysyin eräältä toiselta vieraalta, mikä Perikleen puolison nimi on. 'Hyvä ystävä', vastasi tämä hiljentäen ääntään, 'Aspasia ei ole oikeastaan hänen puolisonsa. Aspasia on syntyisin Miletosta, eivätkä ateenalaiset saa mennä naimisiin muukalaisen kanssa, niin että mitäs tehdä! Mutta heillä on lapsi ja he elävät parempana parina kuin monet avioliitossa olevat. Toista vaimoa ei Perikleellä ole, enkä kehoittaisi ketään ajattelemaan Aspasiasta muuta kuin että hän on Perikleen puoliso'". Sitten muukalainen siirtyi kyselemään Sokrateesta, tiedustellen, mikä mies hän oikeastaan mahtoi olla, jolloin ateenalainen kuului vastaavan, että Sokrates oli hyvin viisas mies, mutta joissakin suhteissa löyhäpäinen. Niin ainakin järkevät ihmiset sanovat…

Simeoni vaeltaa nyt Akropoliille pitkin sinne johtavaa pyhää tietä. Hän saapuu tuon jyrkkäreunaisen kukkulan länsipuolelle ja rupeaa nousemaan kohti Propylaionin porttipylväistöä. Oikealla puolella on hänellä Nike Apteroksen viehättävä, pieni temppeli, vasemmalla Pinakothek, ja edessä kolmiporttinen Propylaion. Pyhä ovi avautuu ja hän seisoo kuin huumautuneena Akropoliin aukean edessä. Aurinko lähestyy laskuaan. Sen viimeiset säteet kultaavat hänen edessään olevat rakennukset ja kuvapatsaat, heijastuen niiden monenvälisistä pinnoista tuhansina eri vivahduksina. Mahtavana kohosi hänen edessään tuossa Athena Promachoksen jättiläiskokoinen vaskipatsas, jonka keihään kärjestä auringonvalo näytti tulena välähtelevän. Satojen kuvapatsaiden ja alttareiden välitse hän astuu arkana hiipien eteenpäin, ja noiden patsaiden jäykistynyt hymy ja tuijottavat silmät näyttävät seuraavan häntä joka paikkaan. Hän saapuu Parthenonin luo ja ymmärtää ensi kertaa elämässään sen saavuttamattoman suuruuden.

Hän oli selittänyt itselleen goottilaisen tyylin perusajatuksen omalla, ehkäpä hyvinkin fantastisella tavallaan, ja oli tullut siihen tulokseen, että se oli pyrkimyksen ja taistelun, keskiajan syvästä pimeydestä ylös nousevan, mutta loppuratkaisua löytämättömän sielun symbooli. Mutta tuo ei tyydyttänyt häntä enää, sillä se, taistelu ja pyrkimys, ei sittenkään ollut päämäärä, vaan tie, keino. Lopullinen hengen taistelun voitto sisältää rauhan ja levon, ijankaikkisen tyydytyksen. Ja Simeoni ymmärsi, että Parthenon oli tavallaan saavutettu päämäärä, joka sisälsi tuon rauhan, kaipaamatta enää mitään. Ihmisen sielun on vallannut pyhä ja kirkas jumaluusajatus, jolle hän on palavasti etsinyt näkyväistä symboolia, kosketettavissa olevaa vertauskuvaa, joka kaikissa kohdissaan, joka viivallaan ja suhteellaan, tulkitsisi katsojalle tuota korkeata ajatusta ja herättäisi hänen sielussaan sen tuottaman onnen, rauhan, jumalallisen sopusoinnun ja viihdytyksen tunteen. Niin syntyi Parthenon ja niin syntyi koko muinaisen Kreikan taide.

Koko Akropolis henkii tätä samaa, viileää ja sielua rauhoittavaa suurta lepoa. Sen pieni alue on kuin yhtenäinen, saman luovan hengen mestariteos, jossa jokainen kohta on saatettu kokonaisuuden kanssa sopusointuun. Ja Simeonin mieleen nousee kysymys, kuinka on ymmärrettävissä ja mahdollista, että Hellaan kansa oli voinut nousta näin korkealle henkiselle tasolle aikana, jolloin koko maailma oli barbaarisen pimeyden vallassa? Miksi juuri sille oli avautunut kyky ymmärtää kauneuden maailma ja temmata se keskuuteensa loistamaan näkyvinä symbooleina? Onko tuolla sinisellä merellä, sen tuhansilla saarilla, näillä siintävillä vuorilla ja tällä lempeällä ilmalla jumalallinen hedelmöittämisen voima ihmissieluun? Vastaukseksi tähän kysymykseen voidaan tuoda tuhatkin eri seikkaa, voidaan koota ne yhteen ja muodostaa niistä järjellisiä, sangen selittäviä ja kauniita teorioja, ja kuitenkin se jää lopullista ja tyydyttävintä vastausta vaille, Simeonille se aina on ollut ja on yhäkin ihme.

* * * * *

Simeoni herää unelmistaan ja melkein parkaisee kauhusta. Auringon kuuma ja räikeä hehku valaisee hänen edessään raunioiksi luhistunutta Propylaionia, ajan musertamaa Niken temppeliä, Pinakothekia, soraläjiä. Kun hän toveriensa kanssa tulee Akropoliin aukeamalle, kohtaa hänen katsettaan hävityksen kauhistus, jonka pääleimana on särkynyt marmori. Kuin ruumiit siinä makaavat kauneuden jäännökset, katkenneet pilarit, särkyneitten patsaitten murut, kaikki ajan ja ihmisten tuhoamisvaiston kammottavina todistuksina. Raunioina on Parthenonin keskiosa, ryöstetty on siltä sen koristeet, raunioiksi on luhistumassa ihana Erechteion. Mutta sen solakat joonilaispylväät ja viehättävät Karyatidit kannattavat vieläkin arkitraavejansa, ja tuntuu kuin olisivat ne iloiset siitä, että vihdoinkin, tuhat vuotisen pimeyden jälkeen, on tullut aika, joka ymmärtää tämän kaiken merkityksen ja tarkoituksen, ja sitä suojellen varjelee. Ja hetken vaellus näiden raunioiden keskellä saa jälleen unohtamaan, että ne ovat raunioita; ajan murheellisten jälkien läpi nousee kirkkaana kuva muinaisesta Akropoliista, jonka todellisen kauneuden voi käsittää vain siellä käytyään.