Kolmiliitolla oli Tukholmasta hankittava passileima Itävaltaan, Turkkiin ja Jugoslaviaan, joita valtakuntia se aikoi kunnioittaa käynnillään. Niinpä seisoivat veljekset, suoritettuaan asiansa nopeasti Itävallan konsulaatissa, tänä samana päivänä klo puoli 3 Turkin konsulin oven takana. "Täräyttelehän tuosta", määräsi Juhani osoittaen soittokellon nappia, ja vapisemattomalla kädellä suoritti Tuomas annetun tehtävän.
Kohtelias nais-ihminen kuljetti nyt veljekset eräänlaiseen konttorin kaltaiseen huoneeseen, jossa istui kaksi naista, toinen vielä virkeän ja hyvin hoidetun näköinen, toinen jo elon turhista taisteluista ja pinnistelyistä rauhan puolelle siirtynyt. Selvästi ja sujuvasti kuin olisi ollut kotipitäjänsä kinkereillä, esitti Juhani, jolla vanhimpana veljenä oli puhemiehen jalo tehtävä osallansa, yhteisen asian, jota molemmat naiset, mutta eritoten vanhempi, huomattavan tarkkaavaisesti kuuntelivat. Pian oli puuha heille selvä ja vanhempi nainen ryhtyi pirteästi erinäisiin toimenpiteisiin, kutsuen Juhanin vierellensä pöydän ääreen tekemään selkoa nimestänsä ja synnyinmaastansa. Tuomas ja Simeoni istahtivat taammas pyöritellen hattuansa ja katsellen vilpittömästi ympärillensä.
Pian herätti Simeonin huomiota se työ, jota nuorempi naishenkilö toimitti. Hänellä oli edessänsä jonkunmoinen pienoisvaaka, jossa käytettiin painoina peräti pieniä ja ohuita levyjä, ja punnittavana näytti olevan erinäisiä sangen pikkuriikkisiä, mutta kirkkaasti kimaltelevia kiviä. Kohta rupesivat Simeonin korvissa kaikumaan nuo klassilliset säkeet: "Arabiassa muinoisin, mies vanha Amru eli, hän köyhä oli, kuitenkin, luojaansa turvaeli…" — nainen aivan selvästi punnitsi timantteja ja muita kalliita kiviä. Valituin, ehkä hiukan kompastelevin sanoin pyysi Simeoni nyt saada tulkita uteliaisuutensa, joka heti tyydytettiin, ja siitähän sitä sitten sukeutuikin keskustelua riittävästi, suoritettuna molemmilta puolilta leikinlaskun, naurun ja mukiinmenevän "vitsailun" rajoissa. "Eiväthän arvoisat naiset vaan mahtane olla turkkilaisia?" päätyi Simeoni lopuksi kysymään, johon nainen vastasi pienellä kirkkaalla naurun pirahduksella. "Eihän toki", sanoi hän, "minä olen ruotsalainen ja hän tuolla on ranskatar." — "Ahaa", ymmärsi asian nyt Simeonikin ja siihen loppui keskustelu, sillä ranskattaren pöydän äärestä alkoi kuulua menoa niinkuin seitsemän veljestä olisi yhteen ääneen tavannut "aa, pee, cee, äffä, kee". Juhani siellä parhaillaan tulkitsi nimeänsä tarkkaavaisesti kuuntelevalle vanhalle ranskattarelle.
Kansallisuutensa ja kansallisen leimansa puolesta tulee jokaisen jalosti ja pelkäämättä taistella, silloinkin, kun asema tuntuu täysin toivottomalta. Sellaiset suomalaiset nimet kuin Tuomas Jysky ja Simeoni Kukko selviävät kyllä pian mustimmallekin nubialaiselle, mutta kun suomenkielen syvemmistä uumenista lyödään yhteen erinäisiä tavuja, saattaa siitä syntyä yhdistelmä, joka, vaikka onkin suomalaisen korvaan sekä selvä että hauska ja sointuva, on muukalaisesta silminnähtävästi jonkunmoinen vokaaleista ja konsonanteista harvinaisella ja ennenkuulumattomalla tavalla sommiteltu viserrys, jota mahdollisesti voivat eri osiinsa eroitella eräät maapallon huippupaikoista löydettävissä olevat filoloogiset ihmenerot, mutta jota ei tavallinen ihminen voi lausua eikä kirjaimin tulkita ilman pitkäaikaisia ja vaivalloisia foneettisia ja muita kielellisiä opintoja. Niinpä kun nyt Juhani selvästi ja kirkkaasti lausui sukunimensä, pusertui vanhan ranskattaren rinnasta raskas huokaus, ja hän ryhtyi alistuneesti onkimaan Juhanin nimestä esiin kirjainta toisensa jälkeen. Mutta ei siitä sittenkään tahtonut tulla mitään. Vaikka Juhani oli erinäisiä kertoja luetellut nimensä kaikki kirjaimet oikeassa järjestyksessä, napauttaen jokaisen kohdalla etusormellaan pöytää ja aina lopuksi lausuen sen kokonaisuudessaan erittäin selvästi, kuuluvasti ja mallikelpoisesti, paremmin kuin koskaan ennen kotimaassaan, ei vanhan naisen mielen hämäryys ottanut yhtään hälventyäkseen. Silloin kohosivat Juhanin otsalle hikikarpalot ja hän lähetti toisten veljesten puoleen epätoivoisen katseen kuin hukkuva, joka on menettänyt kaiken pelastuksen toivon. Mutta Simeoni ja Tuomas eivät olleet milläänkään, vaan julistivat tuoliltaan kylmiä ja arvostelevia huomautuksia, kehoittaen Juhania lausumaan nimensä selvemmästi ja kuuluvammalla äänellä, luettelemaan kirjaimet vielä kerta tahi koettamaan, tokko tavuittain lausuminen ehkä paremmin auttaisi. Näiden ystävällisten neuvojen ja huomautusten johdosta Juhani käänsi heille halveksien selkänsä ja esitti sitten ranskattarelle nimensä sellaisella selvyydellä ja vakaumuksella, että tällä luultavasti tapahtui vanhoissa aivoparoissa jonkunmoinen naksahdus ja hän sysäsi kiireesti paperille joukon vokaaleja ja konsonantteja, jotka arvattavasti vielä tänäkin päivänä esittävät konsulaatin arkistossa Juhanin nimeä. Mutta eihän asia ollut vielä tällä hyvä.
Papereihin vaadittiin ei ainoastaan omaa ja aviopuolison nimeä, vaan vieläpä isänkin nimi. Kun Juhanin ja Simeonin isä oli kulkenut tämän pallovanhan kamaralla toisella nimellä kuin se, jota pojat nyt tottelevat, ja tämä asia esitettiin ranskattarelle, herätti se hänessä heti epäluuloja. "Mutta kuinka voi pojalla olla eri nimi kuin isällä?" kysyi hän tutkistellen. Juhani ja Simeoni eivät kuitenkaan ruvenneet pitempiin selityksiin, vaan Simeoni ilmoitti vain lyhyesti sellaista sattuvan Suomessa nykyaikaan useinkin. Tämän johdosta joutui hän hetkiseksi tuijottamaan ranskatarta silmiin, joista kuvastui monenlaisia arveluita ja johtopäätöksiä, mutta kun hän räpähdyttämättä kesti tämän "särkien paistamisen", huokaisi eukko lopuksi alistuvaisesti ja päätään pudistaen, nähtävästi ihmetellen, minkälaisia isiä siellä Suomessa mahtanee ollakaan. Niin saatiin vihdoin kaikki selväksi ja passeihin komea lupa matkustaa itseensä Turkinmaalle. Viivana riensivät veljekset nyt Jugoslavian konsulaattiin, kiiteltyään koreasti ja sievästi nämä arvoisat naiset, jotka olivat tehneet tehtävänsä mitä rakastettavimmalla avuliaisuudella.
Sieltä, kohteliaan ruotsalaisen luutnantin toimesta, selvittiin niin pian kuin vain leimat ehdittiin passeihin lyödä. Ja veljekset vahvistivat nyt sekä myöhemmin kokemuksekseen passiasioissa, ettei missään maassa, ei kotimaassakaan, heitä kohdeltu auttavaisemmin, nopeammin ja paremmin kuin Ruotsissa.
Simeonilla samoin kuin kolmiliiton muillakin jäsenillä oli ollut pieni ennakkopelko siitä, että ruotsalaiset mahdollisesti Ahvenanmaan kysymyksen johdosta katsoisivat asiakseen viitata suomalaisille kylmällä kädellä ja kohdella heitä ynseästi. Edellisestä on jo käynyt selville, ettei sellaista voinut ollenkaan huomata. Kun Simeoni ja Juhani taas muutaman hetken kaupungilla harhailtuaan joutuivat kysymään tietä hotelliinsa, valiten tällä kertaa uhriksi erään sangen sivistyneen näköisen herrasmiehen, lausui tämä hienosti hymyillen: "Valitettavasti en voi teille sitä neuvoa, koska en ole tukholmalainen, mutta olen vakuutettu siitä, että se on korkeintaan kahden minuutin matkan päässä — oletteko suomalaisia?" Ja kun veljekset vastasivat myöntäen, jatkoi hän hauskaa ja ystävällistä puheluaan oikeastaan ilman erikoisempaa aihetta, luultavasti saadakseen hiukan kuulla Suomen ruotsia, joka kaikunee omituisen laulavalta heidän korvissaan. Simeoni huomasi uudelleen, että sanomalehtien sappea kiehuvista kirjoituksista ei yleensä pidä muodostaa käsitystä varsinaisen yleisön todellisesta mielipiteestä, sillä useimmissa tapauksissa se kulkee tyynempiä ja järjellisempiä uria kuin sanomalehtien sävystä voisi päättää.
Mutta kello läheni jo seitsemää ja Tuomaan, retkikunnan klubimestarin, hankkimat piletit rupesivat kuumenemaan taskussa. Eipä siis muuta kuin jäähyväiset Mälarin kauniille kuningattarelle, ja niin oli keväinen päivä Tukholmassa vietetty. Vinkuvalla vauhdilla asemalle ja painautumaan pilettikujasta sisään.
Tällä paikalla vallitsi melkoinen hälinä ja sekasorto, jonka syy selvisi Simeonille vasta myöhemmin. Hän näki Juhanin hiukan kiivastuneena viittilöivän piletin leimaajalle ja vaativan pääsyä lävitse, mutta mies osoitti toista kujaa, vaikka piletissä oli päinvastainen ilmoitus. Simeoni itse sai myöskin tehdä toisin kuin mitä piletistä näkyi, ja ennenkuin siitä hötäkästä selvittiin, olivat veljekset kokonaan häipyneet toisistaan. Simeoni haki kuitenkin päättäväisesti ja jäykästi itselleen sen junan, johon piletti osoitti, arvellen, että Juhanilla ja Tuomaalla on kyllä yhtä kirkkaat silmät kuin hänelläkin löytää laillinen penkkinsä. Mutta päästyään osastoonsa ja saatuansa tavaransa järjestykseen, tuli hän juuri lähtiessä vilkaisseeksi viereisellä raiteella olevaan junaan, ja eikös vain Juhani siellä tarmokkaasti nostellut tavaroita hyllyille. Hän oli siis joutunut toiseen junaan. Simeoni tarkisti nopealla kyselyllä oman asemansa, huomasi sen oikeaksi, ja jäi huolestuneena istumaan ja miettimään, mitä tässä nyt oli tapahtunut. Mutta asiaa ei voinut enää auttaa.
Simeonin huomiota oli herättänyt se, että junasillalle oli levitetty hieno punainen matto, ja hänen osastossaan olevien upseerien puheesta hän sai selville, että itse kuningas oli lähtenyt matkalle, vieläpä Rivieralle saakka, joko samassa junassa kuin hän, tahi sitten Juhanin junassa. Ja kun hän muisteli asemalla ennen lähtöä tapahtunutta vaunujen siirtelemistä raiteelta toiselle, rupesi hän ymmärtämään, mistä koko sekasorto oli johtunut. Arvattavasti Tukholmassa oli haluttu sotkea tieto siitä, kummalla junalla kuningas oli mennyt, ja siksi kai matkustajiakin jaettiin hiukan eri tavalla kuin mitä pilettikujan ilmoitukset osoittivat. Tästä kävi kuitenkin selville, että koko kolmiliitto todennäköisesti oli tällä hetkellä pyrkimässä etelää kohti, joskin eri junilla ja ehkä hiukan eri teitä.