Mutta hauskakin päivä on väsyttävä ja koska maaliskuun ilta verhosi ohi kiitävät maisemat synkkään pimeyteensä, estäen niitä näkemästä, painautui Simeoni tyynesti viileitten lakanain väliin, antaen täyden tunnustuksen Ruotsin valtionrautateille niiden erinomaisesta siisteydestä.
VI.
Liikunnon mysterio. — Aamuisia näkyjä Etelä-Ruotsissa — Skånen peltoja.
Simeoni näki unta, että häntä kiidätettiin hirvittävää vauhtia jonkunmoisen torpeedon sisässä halki avaruuden ja läpi outojen ja ihmeellisten aurinkokuntien. Hän pelkäsi ankarasti törmäävänsä johonkin taivaankappaleeseen ja koetti tarmokkaasti päästä vaikuttamaan torpeedonsa johtoon, mutta turhaan. Juuri kun asema näytti uhkaavimmalta ja yhteentörmäys oli siinä silmänräpäyksessä tapahtumassa, hän kuitenkin onneksi heräsi, huokaisi helpotuksesta ja töllötteli tyhmän näköisenä pimeässä ympärilleen.
Juna meni ankaraa vauhtia ja kova paukkina ja jyske säesti sen menoa. "Vallan hirveätä kyytiäpä se nyt ajaakin", ajatteli Simeoni, käänsi kylkeä ja rupesi miettimään liikunnon mysterioita. "Ensinnäkin kiitää koko aurinkokuntamme huikean nopeasti jonnekin, minne kiitänee, sillä eipä sitä peräseinää taida sieltä niin hevillä eteen koitua. Sitten mennä huristaa tämä maapallo auringon ympäri myös tavallista vonkaa ja kieppuu samalla oman akselinsa ympäri kuin hyrrä. Kun olisi tuossa inhimillisen välimatkan päässä paikoillaan oleva vertauskohta, niin eiköhän rupeaisi pian päätä huimaamaan? Eikä sillä hyvä, vaan täällä maapallon pinnalla mennä hihkaisen vuorostani minä synkässä pimeydessä eteenpäin kiljuen ja suitsuttaen savua ja säkeniä kuin hullu." Simeoni tunsi tällä hetkellä elävästi, kuinka liikunto on maailmankaikkeuden korkeimpia ja mahtavimpia sekä lakeja että ilmiöitä. Juna muodostui yhtäkkiä hänen mielikuvituksessaan jättiläiseläimeksi, joka voitonriemulla ja hurjistuneena syöksyy eteenpäin mistään välittämättä, ja jonka mukana hän, Simeoni, kylmästi ja ylemmyyden tunnolla laskettaa menemään kuin kärppä metson niskassa. Hänen mielensä täytti koomillinen ylpeyden ja suvereenisuuden tunne ja hän nukahti taas hetkeksi kuin hallitsija.
Kun hän avasi siniset silmänsä uudelleen, oli jo täysi päivä. Halu nähdä Etelä-Ruotsin maisemia sai hänet nousemaan, vaikka kello ei ollutkaan enempää kuin puoli 6. Harmaat sumujoukot aaltoilivat vielä kaikkialla, mutta kuitenkin liikehtien levottomasti kuin tietäen lähdön olevan edessä. Ruoho ei viherrä vielä missään eikä lehden alkua näy, vaan on luonto yhä tainnostilassa. Sieltä täältä sumupilven lomasta vilahtaa rannaton viljelystasanko ja kaukainen talo, jonka valkoiset seinät hohtavat kirkkaina. Simeoni katsoo tuota kaikkea omituisen jännittyneenä ja odottaa malttamattomasti aurinkoa, elämänsä suurinta ystävää. Jo rupeaa sumujoukoissa välkehtimään hopean häivettä, ne ohenevat, jo täyttää avaruuden ihmeellinen kultakimmellys — klo 6,40 pistäytyy aurinko näkyviin taivaan rannan takaa niin majesteetillisena, kauniina ja ylevänä, että sielun täyttää sanaton, antautuva, nöyrä ja hiljainen hartaus. Matkustaja toisensa jälkeen ilmestyy vaunun käytävään. Heidän kasvoiltaan kuvastuu lepo ja rauha, ja viilein silmin, hiljaisella nautinnolla, katsovat hekin, kuinka aurinko runsaudestaan antaa valoa ja kultaa Skånen rannattomille viljelyslakeuksille.
Me suomalaiset usein tyydytyksellä katselemme omia viljelysmaitamme, Uudenmaan ja Hämeen hedelmällisiä laaksoja sekä Etelä-Pohjanmaan lakeuksia, mutta jo Skånen ruokamaihin verrattuina ne valitettavasti saavat tyytyä sangen vaatimattomaan sijaan. Kulttuuri on täällä niin vanhaa, että pelloista on vähitellen kadonnut kaikki, mikä muistuttaa alkuvaiheista: ei ole näkyvissä ojia eikä aitoja, ei rumia ja pitkää takkuruohoa kasvavia pyörtänöitä, eivät ole enää sarat sattumalta miten kuten, eikä ole pellolla kiviä, ei suuria ja kovia savikokkareita, vaan kaikki on lopullisesti valmista, sileätä, mullaltansa puutarhan tapaisesti muokattua aluetta, joka saa viljelyksen ystävän sydämen innostuksesta sykkimään. Mahtanee olla ihana näky, kun tämäkin lakeus aaltoilee täynnä viljaa, yllänsä kesän polttava aurinko ja avaruus helkkyen peltoleivosen laulusta. Tyydytyksellä totesi Simeoni vuosisataisen, rauhassa vaikuttaneen ja työskennelleen porvarillisen maailmanjärjestyksen tuloksen tässäkin näköalassa, arvellen tyynesti, että lahjakas pitää olla sen maailmanparantajan, joka keksii paremman keinon, millä päästä näihin samoihin saavutuksiin — niiden sivu ei enää juuri voinekaan päästä.
Junakin kiljaisi tuon tuostakin kuin riemastuneena päivän tulosta ja ympärillä olevista ihmiskunnan saavutuksista. Sivuutetaan kyliä ja kaupunkeja, joissa ihmistyö alkaa hyöriä aamuaskareissaan ja joiden keskeltä kohoaa kuin vartijana valkoinen temppelin torni ylentäen katsetta ja ajatusta. Vanha jarrumies, joka kulkea kyhnyttelee vaunusta toiseen tuoden raitista vettä, on muhoilevalla puhetuulella ja pitää Simeonille tyytyväisen esitelmän Skånen kauniista maakunnasta, sen rikkaudesta ja ahertavista asukkaista. "Ja då!" lopettaa hän vahvistaen joka lauseensa, joihin Simeoni alttiisti yhtyy, lämmenneenä siitä ylpeydestä ja ilosta, jolla tuo vanha, vaatimattomassa toimessa elämäntyönsä suorittanut mies puhui kotimaastansa ja sen kaikinpuolisesta hyvyydestä. "Kunpa kerta", huokaisi Simeoni, "Suomessakin joka kansalaisessa pääsisi vallitsemaan tämä sama ylpeä ja tyytyväinen tunnelma siitä, mitä siellä on saavutettu, vain sen perusteella, että se kuuluu omalle maalle ja kansalle."
Samalla huomasi Simeoni, että lännestä pilkoitti siintävä meren selkä, jota pitkin höyrysi upea laiva ja jonka laineilla kimalteli valkopurjeita kuin kauniita kuvia. Pian tulla jyristettiinkin Malmön asemalle, jossa Juhani ja Tuomas tyynellä tavallaan ottivat ilostuneen Simeonin vastaan, ilmoittaen, että "Hänen Majesteettinsa ja me saavuimme jo tunti sitten ja ottivat kaupungin viranomaiset meidät asianomaisesti vastaan." "No, hyvähän tuo oli, että edes sen verran ymmärsivät", mukasi siihen vain Simeoni, tyytyväisenä, kun kolmiliitto taas oli koolla, seisoen vakaasti ja hajasäärin asemasillalla odottamassa Trelleborgin junan lähtöä.