Veljekset vaeltavat muistomerkiltä toiselle ja niin vaikuttaa heihin Kreikan muinaisuuden valtava henki, että he ovat vaiti, katsellen vain ja hautoen mielessään vaikutelmiaan. Kello on jo 5, kun he vihdoin väsyneinä saapuvat hotelliinsa, mutta levon asemasta odottaakin heitä siellä tulinen kiire ja hälinä.
Cookin toimisto, joka kaikkialla maailmassa pitää matkailijoista huolta kuin taitava isä lapsistaan, onkin lähettänyt kiireellisen sanan, että Ismene, Aleksandriaan aikova laiva, pääseekin lähtemään vielä tänä samana iltana kello 6. Simeonin päivä meni pilveen, mutta aika on kallista, ja niin ryhdytään tulisella vauhdilla valmistuksiin. Herra Kangas rientää poliisiin saamaan leimaa passeihin, piletit ostetaan ja lähdetään, mutta silloinpa olikin kello kolmannesta vailla 6. "Kiireesti, niin kiireesti kuin suinkin uskallatte!" komentaa Tuomas auton ajajaa, ja kone lähtee kiitämään kuin tuulissa ja pilvissä Pireusta kohti, jonne sentään on melkoinen matka. Kun saavutaan viertotielle, jossa vauhti kasvaa päätä pyörryttäväksi, komentaa Tuomas vain yhä parempaa, jolloin Simeoni ummistaa silmänsä ja uskoo sielunsa Pallas Athenen ja tapaturmavakuutusyhtiön huostaan. Kun tullaan laivalle, on kello kaksi minuuttia vailla, ja tyytyväisinä veljekset rupeavat katselemaan, olisiko muita yhtä hätäytyneitä matkustajia tulossa ja milloin laiva sitten nostaisi ankkurinsa. Tuntui sentään hyvältä olla näin pitkällä, sillä vaikeahan heidän olisi ollut jäädä viikoksi Atenaan, varsinkin kun se ajanhukka olisi saattanut tehdä tyhjäksi koko Egyptin matkan. Mutta vaikka veljekset olisivat kuinka tarkoin katselleet, ei laivalla näkynyt ainoatakaan sellaista merkkiä, joka olisi ennustanut sen lähtöä, vaan makasi se siinä huoletonna kuin olisi aikonut ijäksi paikoilleen äkäytyä. Harmistuneina ja hermostuneina veljekset rupeavat panemaan tiukalle laivan ravintoloitsijaa, joka kreikkalais-ranskalaisella sekasotkulla selittää, että lähtölupa on taas peruutettu, mutta saattaa tulla milloin hyvänsä, että kapteeni on maissa sitä hankkimassa j.n.e. Levottomia matkustajia kävelee siellä täällä kuin kirottuja sieluja, jokainen käyttäen kielensä parhaita ja mojovimpia sanoja, mutta kaikki turhaan. Tuli ilta ja alistuen taivaan tahtoon, joka näytti heille suoneen ylimääräistä levon aikaa, veljekset ryömivät "korjuunsa". Seuraavana päivänä Simeoni taas aloitti "lokikirjan" pidon.
Huhtikuun 3 päivä. Olemme viettäneet ikävän ja yksitoikkoisen päivän. Huolimatta siitä, että lähtölupaa ennustettiin tulevaksi aina joka tunnin päästä pistäydyimme Atenassa, uskaltamatta kuitenkaan viipyä siellä kauempaa. Kärsimme suorastaan nälkää, sillä laivalla ei tänään annettu mitään ruokaa ja kaupungissa käydessämme emme osanneet, kun suuremmilla ravintoloilla on määrätyt ruokatuntinsa, jotka eivät sattuneet käyntimme kohdalle, mistään muualtakaan sitä hankkia. Synkeinä palasimme laivalle. Mietiskelin retkiä Atenan ulkopuolelle, mutta ne puuhat raukenivat lähtöajan epävarmuuden vuoksi.
Olemme tutustuneet hiukan toisiin matkustajiin. Ensinnäkin mainittakoon kaksi mielenkiintoista saksalaista herrasmiestä, jotka kahden nuoren serkkunsa kanssa ovat matkalla Abessiniaan! Mitä sinne? Ei sen pienemmissä tarkoituksissa kuin perustaakseen nahka- ja spriitehtaan. Spriillä he ostavat karjaa ja vuotia, ja parkituttavat nämä puoleksi ilmaisella, arvattavasti viinapalkkaisella työväellä, sekä myyvät sitten tuotteensa hyvällä voitolla Europaan. Vanhemmat miehet ovat veljeksiä, vieläpä vapaaherroja, nimeltään von Zülow. He ovat kasvaneet Afrikassa ja ovat kokonaan omatekoisia miehiä, harteikkaita, päivän paahtamia, sääret ulospäin lengot kuin ainakin ikänsä hevosen selässä istuneilla; kädet ovat suuret ja karheat kuin lapiot, ja miesten koko olemuksesta uhkuu päättäväisyyttä ja raakaa voimaa. Taisteltuaan Afrikassa saksalaisten joukoissa hekin sodan loputtua joutuivat vangiksi, saivat olla aikansa vankileirissä Indiassa, kunnes heidät kuletettiin Saksaan. Siellä he ovat vuoden päivät levähdelleet ja koonneet voimia, kunnes nyt ovat lähteneet entiseen oikeaan kotimaahansa. Miten palkitsi Saksa näitä urhoollisia miehiä heidän uskollisuudestaan? Siten, että kun he saivat passinsa matkaansa varten, oli niihin merkitty "statenios", "valtioton", siis ei minkään valtion alamainen. Katkerina vapaaherrat näyttivät meille passejansa ja haukkuivat sekä Saksan että koko maailman hallituksia, eniten kuitenkin ententen valtoja, joita kohtaan he näyttivät tuntevan sammumatonta, raivoisaa vihaa. Matkan varrella tulimme huomaamaan, että vapaaherrat olivat kunnon miehiä, mutta kertoessaan olostaan Afrikassa ja yleensä puuhistaan ja saavutuksistaan tässä maailmassa niin ylenmäärin kerskailevaisia, ettemme olleet mointa kuulleet. Afrikalainen kasvatus ei tietysti ollut liioin pystynyt kehittämään heissä sitä luonteen hillintää, joka sopisi niin hyvin varsinkin vapaaherroille, vaan menetti etenkin vanhempi veli sangen pian tavallisessakin keskustelussa malttinsa, ruveten karjumaan kuin olisi hänellä ollut edessään uppiniskainen neekerilauma. Mainita sopii myös, että vapaaherrat esiintyivät asiantuntijoina joka paikassa, oli sitten kysymys vaikka uuden ajan tekniikan hienoimmista kysymyksistä. Nahkurimestarin he kertoivat palkanneensa Viipurista, mutta jäimme siinä suhteessa hiukan epäilevälle kannalle.
Sitten on mainittava mielenkiintoinen ilmiö, romanialainen rouvasihminen, joka naisellisiin suloihinsa nähden, sitä kuitenkaan itse tietämättä tahi tunnustamatta, on viimeisissä kuolinkorahduksissa. Hän on sangen lihava, käyttää hartioilta hiukan polven alapuolelle ulottuvaa "pliseerattua" kappaa, jonka alta kaksi tikkulaihaa jalkaa pistää esiin omituiseksi, heikon näköiseksi tueksi ruumiin valtavalle tilavuudelle. Hänellä on mukanaan kamarineito, koira ja papukaija, jonka hän on asettanut ruokasalongin nurkkaan. Hän on hyvin puhelias, käyttää sujuvasti saksaa ja ranskaa, eikä tule toimeen ilman miespuolista puhekumppania. Hän on lupaava uutuus ikävän merimatkan varrelle.
Mainittakoon myös amerikalainen rouva ja hänen tyttärensä, jotka matalakantaisissa kengissään ja väljissä matkapuvuissaan tekevät terveen ja reippaan vaikutuksen; he ovat hienotunteisia, vaiteliaita ja sivistyneitä naisia, joiden kanssa olen jo ollut miellyttävässä ja asiallisessa haastelussa. Olemme myös tehneet tuttavuutta erään Indiassa asuvan ja nyt sinne matkalla olevan kreikkalaisen kauppiaan kanssa, joka tuntuu ajattelevalta ja harkitsevalta mieheltä. Häneltä saamme tietää, että tuo kultakiharainen neiti, joka sinisine, lasimaisine silmineen on kuin ilmeinen nukke, on parisitar, näyttelijätär, joka on kahden miesnäyttelijän seurassa matkalla Aleksandriaan, esiintyäkseen siellä. Tuo hienon näköinen herra tuossa kuuluu taas olevan venäläinen insinööri, jolla on toimi Aleksandriassa. Kun joudumme puheisiin hänenkin kanssaan, ilmoittaa hän tyynesti kyllä tuntevansa Suomen tarkoinkin; on oleskellut Helsingissä ja isällä on ollut maatila Terijoella. Niin pieni on maailma. Hän on toisenlainen kuin ryssät yleensä, tyyni ja harkitseva puheissaan, muistuttaen paljon englantilaista tyyppiä; puhuu sujuvasti saksaa, ranskaa ja englantia. Enempää matkustajia luettelematta mainittakoon vain, että laivalla oli laskujeni mukaan edustettuna yksitoista en kansallisuutta, mikä antanee hiukan käsitystä siitä kielten sekoituksesta, joka siellä vallitsi. Konstantinopoliin saakka ja sielläkin oli tullut hyvin toimeen saksankielellä, mutta nyt olisi ranskankielen taito ollut tarpeen, joskin englanninkieltäkin sentään osattiin siellä täällä.
Tätä kirjoittaessani kuulen kannelta yhä lisäytyvää melua ja hälinää. Juhani syöksyy sisään ja ilmoittaa, ettei tätä enää voida sietää, vaan että nyt mennään laivakonttoriin panemaan "vähän jumalaton protesti". Lähden mukaan, sillä tämä tuntuu hauskalta, kertoakseni palattuamme, kuinka tuossa kävi.
Indian kauppiaan harkitulla johdolla painuttiin maihin ja mentiin suoraan laivakonttoriin. Säikähtyneitä neitien ja herrojen naamoja kurkisteli pöytien takaa, kun portaisiin yhtäkkiä ilmestyi seitsemisenkymmentä kiukkuista miestä, jotka sadatellen ja ärjyen vaativat pääsyä itsensä herra tirehtöörin puheille. Koska kaikki portaat ja oviaukot olivat tukossa ja pako siis mahdoton, täytyi tämän ottaa "lähetystö" vastaan, ja samalla oli hänen huoneensa tupaten täynnä miehiä, joukossa pari hurjaa afrikanderia, jotka puristelivat jykeviä nyrkkejänsä pahaa ennustavalla tavalla ja haukkuivat kuin beduinit. Tirehtööri, pieni, lihava ja musta kreikkalainen, ymmärsi täydelleen, mistä oli kysymys; hän tarttui puhelimeen ja ryhtyi jonnekin selittämään asiaa, silmät muljahdellen pelosta, mutta ei saanut mitään toivoa. Sitten hän otti esille paperinsa ja todisti, ettei hän suinkaan ole matkustajia mitenkään pettänyt, vaan oli laivalla silloin, kun hän möi piletit, todellakin lähtölupa; sen peruuttamisesta vastaa yksin sotaministeriö eikä hän. Kun mies näytti todellakin olevan viaton, ei häntä siis huolittu hirttää, vaan kysyttiin, mitä hän neuvoisi tehtäväksi. "Ainoa, joka voi lähtöluvan antaa, on sotaministeriö. Herrat voisivat mielestäni varsin hyvin lähettää sinne lähetystön selittämään, mihin pulaan matkustajat ovat joutuneet." Tuumasta toimeen, lähetystö meni, ja antaakseen pontta sen esiintymiselle menivät Juhani ja vapaaherrat mukaan; puheenjohtajana oli Indian kreikkalainen, neuvokas ja taitava mies. Juhanin kertomus tästä merkillisestä matkasta kuuluu seuraavasti.
"Lähdettyämme tiukassa ryhmärivistössä Pireuksen raitiovaunu-asemalle huomasimme ensin auton, jossa istui poleteistaan päättäen korkea-arvoinen upseeri, ehkäpä itse sotaministeri. Ottaaksemme asiasta selvän pysähdytimme auton järjestetyllä hyökkäyksellä ja vaativassa äänilajissa esitimme upseerille asiamme. Kalveten teki tämä ristinmerkin ilmoittaen, ettei hänellä ole siihen mitään sanottavana, ja pyysi toki antamaan tietä. Hetkisen mietittyämme päästimmekin hänet menemään ja matkustimme Atenan kaupunkiin.
"Tultuamme sotaministeriöön, tahtoivat siellä ensin vahtimestarit meidät pysäyttää etehiseen, vaatien tietoa, mikä asiamme oli. Mutta vapaaherrat ja von Zülow jämäyttivät nyrkit pöytään ja sanoivat, ettei sitä asiaa selitetä kellekään pikkuherralle, vaan on tässä saatava itse pääpappa käsiin, johon ilmoitukseen me muut yhdyimme kovaäänisellä murinalla kuten germaanit kansankokouksissaan. Nähtyään tarmokkaan esiintymisemme antautuivat vahtimestarit ja veivät meidät erään herran puheille, ilmoittaen, että sen korkeampaa miestä ei ollut nyt tavattavissa. Koska mies oli sen näköinen kuin olisi hän käynyt ainakin viisi luokkaa lyseota, vaikenimme aluksi muut ja annoimme indialaisen puhua. Sulavasti ja taitavasti tämä esittikin asian, osoittaen kumoamattomilla todistuksilla, minkälaisen hävyttömän kepposen hallitus oli äkillisellä kiellollaan tehnyt seitsenkymmenpäiselle matkustajajoukolle, joka edusti yhtätoista kansallisuutta, joukossa paljon niitä, jotka nyt maailmaa hallitsivat; joka kepponen, jos näiden mahtavain kansallisuuksien edustajat oikein käärmeentyivät, saattaisi koitua hallitukselle kovin kalliiksi. Pyydämme siis nyt, että laivalle annettaisiin heti lähtölupa. Tätä esitystä me lopuksi vahvistimme tarmokkailla ja paheksuvilla hymähdyksillä, hermostuneilla liikkeillä ja olkapäiden nykäyksillä, kohottaen väliin siunailevasti ja toivottomasti katsettamme huonosti rapattua kattoa kohti. Kuultuaan tilanteen virkamies myönsi sen tosiaankin kiusalliseksi, tarttui puhelimeen ja selitti, lopuksi pannen hymyillen puhelimen kiinni. 'Te hymyilette!' kiiruhti indialainen ilostuneena sanomaan, 'meillä on siis toivoa?' 'Kyllä', vastasi virkamies, 'laivan lähdöstä on todellakin toivoa'. 'Kiittäkää, kiittäkää!' neuvoi silloin indialainen meitä ja me kumarsimme kaikki kohteliaasti, yleisen tilanteen nyt purkautuessa yhteiseksi makeaksi hymyksi. Tässä nyt olemme ja saapa nähdä, kuinka käy, sanoi entinen ukko, kun akkansa kuolemaa odotti."