XLIII.

Tie pyramiideille. — Elämän ja kuoleman vastakohta, — Keopsin pyramiidi. — Elämän arkipäiväisyys beduinin ja kameelin edustamana, — Sfinksi. — Hyvästit kuoleman kentälle.

Aamulla varhain ajoivat veljekset autolla mahtavan Niilin sillan yli, ihaillen tuota leveää jokea, sen rannalla olevia kauniita palmurivejä ja upeita huviloita, jotka troopillisten kasvien peitossa ollen tuntuvat salaavan piiriinsä paratiisiniloja. Vastaan tulee maalaiskansaa ajellen aasejaan ja kameelejaan, joiden kuormina on vihannes- ja rehuröykkiöitä. Aurinko paahtaa, mutta näin varhain se vielä tuntuu mieluiselta, ja ilman henkäyksessä, kun se tulee Libyan erämaasta päin, on Simeonin mielestä jonkunmoista "kuivaa lämpöä", joka veltostuttavasti hyväilee ihoa. Saavutaan pitkälle, suoralle viertotielle, joka vie vihreiden peltojen halki, pitkän palmukujanteen läpi, suoraan Gizen pyramiideille. Toisella puolella on Niili, vyörytellen hiljaa tummaa vettänsä, jonka kalvoon hehkuva aurinko kuvastuu tulipallona. Arabialaiskylästä sen rannalta kuuluu lasten iloista hälinää. Toisella puolella on tuo valtavan vihreä peltolakeus, luonnon elinvoiman ja hedelmällisyyden, elämän kaunis kuva. Koko tässä näyssä on jotakin erikoisen kaunista, ja tuntuu siltä kuin olisi kuolema täällä tuntematon.

Mutta silloinpa vilahtaakin palmujen välistä kellertävä, autio viiva. Se on kuin kuiva keltainen pinta, ja ilma sen yläpuolella näyttää väräjävän kuumuudesta, ollen ikäänkuin täynnä räikeätä, keltahohteista, polttavaa jauhetta. Ja samalla hetkellä näkee Simeoni myös jotakin, jota hän ei tahdo voida todeksi uskoa ja josta hän on koko ikänsä kuullut ja lukenut — pyramiidit. Valtavina kolmiojärkäleinä kohoavat ne tuossa hänen edessään, suurentuen suurentumistaan, kuta lähemmäksi nykyajan hirmukone, voimakas auto, veljeksiä kiidättää. Hetkinen vielä ja niin pysähdytään pyramiidialueen reunalle.

Koskaan ei Simeoni ollut nähnyt ja vaikuttavammalla tavalla todennut edessään jyrkempää elämän ja kuoleman rajaa kuin tässä paikassa. Hänen takanaan on syvän vihreä, elämäniloa ja ajallista onnea pulppuava Niilin laakso, täynnä ahertavia, iloitsevia ja surevia ihmisiä, niin kuin on ollut vuosituhansia. Vilja huojuu tuulessa, kukat tuoksuvat, perhoset lentelevät onnellisina kukkien runsauden keskellä, palmut kaivavat juurensa syvälle anteliaan maaemon uumeniin, kaikkialla vallitsee hedelmällisen ja satoisan luonnon terve väri. Ja heti sen vieressä, tuossa, jossa erämaa alkaa, muutamia metrejä korkeammalla viljelyslakeuden pintaa, on kellertävä, hiekkainen, kiduttavan auringon paahtama, pölyisen autereen alla lepäävä ruumis, ikuisesti hedelmätön erämaanhiekka, joka on kuin armottomalla ja säälimättömällä kädellä leikattu elämästä ja sen onnesta erilleen. Ja kuin tätä kuoleman ja elämän vastakohdan jyrkkyyttä tehostaakseen on muinainen sukupolvi rakentanut siihen maailman jylhimmät, kuolemalle ja kaiken turhuuden katoavaisuudelle omistetut muistomerkit, joiden mahtavuus on herättänyt tuhansien jälkipolvien kummastelevaa ja pelkäävää ihmettelyä.

Keopsin pyramiidi kohoaa tuossa valtavana, tunnelmavoimaltaan musertavana möhkäleenä. Se ei anna mitään pilviä tavoittelevan suuruuden kuvaa, mutta se vaikuttaa valtavalla aineen paljoudellaan, joka on kasattu kokoon juhlallisen yksinkertaisen suunnitelman mukaan. Se on muinaisen sukupolven kiveksi muuttunut suuri ajatus, joka kertoo elämän ja kuoleman ikuisesta vastakohtaisuudesta, pilkaten elämän valhetta ja ylistäen kuoleman totuutta. Ei voi olla kuvittelematta, minkälaista on sitä rakennettaessa työn touhu tällä paikalla ollut ja mitä nuo ihmiset ovat ajatelleet uhratessaan niin suunnattomia, voimia näin hedelmättömän päämäärän saavuttamiseksi. Sanotaan Keopsin pyramiidin rakentamiseen menneen kolmekymmentä vuotta, jona aikana siihen on käytetty satojen tuhansien-orjien työvoima. Itku ja huudot ovat tällä paikalla kaikuneet, kasvot ovat vääristyneet tuskasta ja ponnistuksesta, tuore liha on värissyt voutien ruoskien alla, ja katkera hiki on tippunut tuhansilta otsilta polttavan auringon paahtaessa. Nostokoneet ovat natisseet, valtava lohkare toisensa jälkeen on kohonnut paikoilleen ja rakennus on valmistumistaan valmistunut. Farao on saapunut sitä katsomaan. Varoitushuuto on ilmoittanut hänen tulevan ja samalla ovat kaikki tuhannet heittäytyneet kasvoilleen maahan, sillä kuolevainen orja älköön nähkö jumalan kasvoja. Kuoleman kaupungin pyhää tietä pitkin ajaa farao ja tuijottaa vaiti ollen valmistumassa olevaan hautakammioonsa. Mitä hän ajattelee? Millä sanoilla olisi tulkittava se sielunkuva, se mentaliteetti, joka sai hänet ryhtymään moiseen jättiläistyöhön? Joka tapauksessa hän lienee ollut ylpeä rajattomasta vallastaan ja alammaistensa teknillisestä kyvystä, joka ei ollut säikähtänyt mitään esteitä saadakseen hallitsijansa tahdon toteutumaan. Onhan laskettu Keopsin pyramiidiin tarvitun noin 2,300,000 kiveä, jokainen kuutiotilavuudeltaan keskimäärin 1,10 kuutiometriä. Osa näistä kivistä oli tuotava Niilin toiselta puolelta. Jo se antaa jonkunmoisen käsityksen rakennuksen suuruudesta.

Herodotos, joka kävi Egyptissä v. 450 e.Kr., kertoo Keopsin pyramiidin rakentamisesta, että siinä työskenteli 100,000 ihmistä aina kolme kuukautta vuodessa. Sen tien rakentamiseen, jota myöten kivet tuotiin paikalle, sekä muihin esi- ja perustustöihin, m.m. maanalaisen hautakammion rakentamiseen, kului kymmenen vuotta. Itse pyramiidin rakentaminen vaati sitten kaksikymmentä vuotta. Sen joka sivu päällystettiin hiotuilla, mitä tarkimmin toisiinsa liittyvillä kivillä. Pyramiidin juurella olevat, kiveen hakatut tarkat ilmoitukset kertoivat m.m., että työväelle rakentamisen aikana ostettiin ruoaksi m.m. retikkaa, sipulia ja leipää 1600 talentin eli siis ehkä kahdeksan miljoonan markan edestä. Aikoinaan, jolloin tuo sileä kivipäällys on sen peittänyt, on pyramiidi ollut erikoinen senkin vuoksi, että se varmaankin on silloin heijastanut pinnastaan häikäisevän auringonvalon tavattoman kirkkaasti. Nyt on peite kokonaan hävinnyt ja pinnassa ovat joka paikassa näkyvillä metriä korkeat kivilohkareet, muodostaen kaikkialle jylhät ja hankalat portaat. Veljekset olivat lujasti päättäneet nousta sen huipulle, jopa salavihkaa pystyttää sinne Suomen valtakunnan lipunkin, mutta vierelle saavuttuaan he huomasivat sen tarpeettomaksi; ankarassa helteessä se olisi ollut mitä rasittavin ja päätä huimaavin tehtävä, joka paremmin sopii kiipeilevälle pukille kuin vakavalle miehelle. Beduinin valkoinen viitta loisti pienenä pilkkuna huipulta.

Elämän arkipäiväisyys on siitä ihmeellistä, että se tunkeilee nenäkkäästi tällaisillekin pyhille ja harvinaisia tunnelmia herättäville historiallisille paikoille; juhlallisen, subliimin, rinnalle ilmestyy aina koomillista, naurettavaa. Tämän totuuden tulee pyramiideilla kävijä varsin räikeästi huomaamaan. Juuri kun olet vaipunut historialliseen hartauteen, olet painamassa sieluusi tarkkaa kuvaa edessäsi olevasta näystä, voidaksesi sitä sitten yksinäisyydessä katsella ja itsellesi selvitellä, ilmestyykin viereesi likainen beduini taluttaen perässään merkillistä eläintä, jonka säpsähtäen toteat kameeliksi. Tämän eläimen olet nähnyt lukemattomia kertoja kuvattuna, jopa elävänäkin kiertävissä eläinnäyttelyissä, nyt matkallasi Konstantinopolissa ja täällä Egyptissä, olet lukenut siitä paljon kaikenlaisia kuvauksia, joukossa hyvinkin runollisia, jopa runojakin — "kameeli keinuu hiljaa" —, ja saanut siitä täten enemmän tahi vähemmän oikean käsityksen. Mutta milloinkaan se ei ole astunut tietoisuutesi piiriin niin todellisesti ja säpsähdyttävästi kuin nyt, jolloin vaaditaan, että sinun tulee nousta sen selkään. Silloin luot siihen aluksi erinäisiä tarkastelevia silmäyksiä, jotka ilmoittavat enemmän kuin kokonaiset kirjat.

Merkillinen luonnon oikku luoda tuollainen eläin! Simeonin on vaikea huomata siinä mitään järjellistä suunnitelmaa, ellei ota huomioon "kavioita" tahi paremmin sanoen "töppösiä", jotka sen astuessa leviävät pehmeästi, painumatta hiekkaan. Mutta pää, pitkä notkokaula ja sitten ruumis, joka on kuin suuri säkki neljän seipään nenässä, — se on kaikki sangen epäjohdonmukaisesti rakennettua. Simeoni katsoi elukan silmiin ja koetti tutkia sen "kasvojenilmettä", jolloin hän oli huomaavinaan, että se nähtävästi on ilkeä ja tyytymätön otus; sana "tyytymättömyys" näytti olevan kirjoitettu sen otsalle, kuvastaen kaiken, mitä sen pieniin aivoihin mahtui.

Nyt rupesi beduini ärjymään juhdalleen joitakin arabialaisia komennus- ja kehoitussanoja, napsautellen sitä kaulalle pienellä piiskalla; tarkoitus oli saada kameeli laskeutumaan maahan. Suuttuneena tästä vaatimuksesta alkoi kameeli ärjyä vastaan röhisevällä sian äänellä, nostellen levottomasti etujalkojaan. Mies tiukensi yhä komennustaan, käytteli piiskaansa, ja kameeli rönkyi ylen tyytymättömästi ja haluttomasti. Kun tätä keskustelua oli jatkunut hetkisen, suvaitsi kameeli alistua ja laskeutui maahan, taivuttaen ensin kömpelösti etujalkansa ja sitten pudottaa jumpsauttaen alas takajalkojen varaan pystyyn jääneen takapuolensa. Ällistyneenä huomasi Simeoni, että tuo äsken niin suurelta näyttänyt elukka olikin painunut tavallisen kiven korkuiseksi, jonka selkään voi vaivatta istahtaa kahdareisin. Vilkaistuaan tovereihinsa huomasi Simeoni, että heillä oli edessä sama koettelemus. Niin astuivat veljekset kameelin selkään, istahtaen sen mukavaan satulaan ja koettaen niin paljon kuin mahdollista säilyttää arvokkuuttansa. Näennäisesti rauhallisina, mutta silti sangen epävarmoina pitelivät he lujasti kiinni satulan nupista, sillä nyt piti ratsun nousta ylös.