Beduini rupesi taas ärjymään juhdalleen salaperäisiä komennuksiaan, napsautellen sitä piiskallaan, ja kameeli rönkyi vielä äskeistä tyytymättömämmin, aivan kuin se olisi tahtonut sanoa, että "vastahan minä tähän laskeuduin — sitäkö täytistä sinä nyt heti ylös ajat!" Kun tätä keskustelua ja riitaa oli taas jatkunut aikansa, tunsi Simeoni äkkiä, kuinka kameelin takapuoli parilla nykäyksellä kohosi niin korkealle, että hän olisi ilman satulannupin tukea tuiskahtanut nenälleen maahan. Ja juuri kun hän oli onnellisesti, erinäisten epäkauniiden, retkahtelevien liikkeiden jälkeen suoriutunut tästä, kohota nytkähti etupuolikin ilmoille, ja hän huomasi hämmästyksekseen istuvansa jossakin sangen korkealla, hiukan hämillään ja nolona siitä, että tällaistako tämä nyt olikin. "How do you do?" kuului syrjästä, ja vilkaistuaan sinne huomasi Simeoni Juhanin ja Tuomaan makeasti hymyillen istuvan yhtä korkealla. Tuomas otti hallitsijamaisen ilmeen ja arabialainen opas ikuisti kolmiliiton hänen koneellaan.

Sitten lähti kameeli kulkemaan. Se veitikka siirtää saman puolen jalat samalla kertaa, joten sen selässä istuva joutuu suorittamaan sarjan keikahtelevia ja töksähteleviä liikkeitä, jotka eivät ole erittäin miellyttäviä. Ja kun beduini sitä kiirehtii, muuttuvat nuo töksähdykset suoranaiseksi sysimiseksi, ja kun tuo elukan koikale vihdoin ottaa muutamia juoksuaskeleita, ei sen selässä ole ollenkaan hauskaa. Enimmäkseen se kuitenkin mennä junnasi hitain askelin ja Simeoni oli kuulevinaan, kuinka se koko ajan kirosi ja sadatteli ajajaansa ja varsinkin selässään istuvaa muukalaista, jotka — vietävät — aina tänne tulevat töllistelemään ja hänellä ratsastamaan.

Toinen, edellisen yhteydessä oleva häiritsevä ilmiö on kameelia ohjaava beduini. Vaikka hän tietääkin, että palkan ja juomarahat maksaa dragomaani, kerjää hän silti alinomaa. Hän liehittelee matkustajaa sanoen olevansa "teidän ajomiehenne", haluaa ennustaa kädestä, lukien sieltä loistavan tulevaisuuden, kauppaa väärennettyjä rahoja ja muinaisesineitä, ja vaikka karskisti käsket hänen pitää kitansa kiinni, ei hän tottele, vaan naukuu yhä. Vasta sitten, kun hän ei neljännestuntiin saa kaunopuheliaaseen esitykseensä vastaukseksi pienintäkään elonmerkkiä matkustajien puolelta, hän masentuu, vaeltaa vierelläsi surumielisen näköisenä ja vartioiden tarkoin joka hetki, milloin näyttäisi olevan syytä taas ryhtyä kerjäämään.

Kameelit ovat lähteneet liikkeelle ja veljekset kulkevat nyt Keopsin pyramiidin juuritse Sfinksiä kohti. Pyramiidin juurella seisten voi aavistaa sen korkeuden, jonka kauempaa katsoen leveä perusmuoto ikäänkuin kätkee silmiltä. Sen korkeus on 147 m; Tapanin kirkko Wienissä on 135 m; Kölnin tuomiokirkko 156 m; Pietarin kirkko Romassa 131 m; Strassburgin tuomiokirkko 144 m; Eiffel-torni on 300 m korkea. Kun ottaa huomioon pyramiidin valtavan ja ontelottoman ainespaljouden näihin verraten — onhan sen aseman neliön sivu 227 m — täytyy se vielä tänäkin päivänä myöntää maailman ehkä valtavimmaksi rakennukseksi. Se on tehty rosoisesta, kellertävästä kalkkikivestä, jossa näkee paljon muinaisaikaisia kivettymiä.

Ennen kuin veljekset huomaavatkaan, ovat he saapuneet Sfinksin eteen. Jos jo pyramiidit edustamallaan merkillisellä ja meille niin oudolla ajatusmaailmallaan panevat nykyaikaisen ihmisen hiukan pyörälle, niin vasta sen tekee tehokkaasti Sfinksi, tuo niin harvinaisen muodon saanut salamyhkäinen mielikuvitelma, jonka todellista tarkoitusta lienee vaikea täysin pätevästi selittää. Simeoni luuli tietävänsä, että leijona oli ollut, kuten luonnollistakin, vanhassa Egyptissä sama voiman vertauskuva, joka se on vielä tänäkin päivänä. Kun voiman ja kaiken majesteettiuden kuvaa, faraon tunnusta, etsittiin, oli luonnollista, että siksi vaikeudetta tuli juuri leijona, jonka olemuksessa kuvastuu jotakin kunnioitusta ja arvonantoa herättävää. Mutta että sen esiintyminen faraon majesteetillisuuden vertauskuvana olisi ilman muuta kaikille selvä ja että sille sellaisena osoitettaisiin faraolle kuuluvaa jumalallista kunnioitusta, annettiinkin sille faraon kasvot. Niinpä onkin sfinkseillä kuninkaan käärmeellä koristettu pääliina. Tällä tavalla oli siis Simeonin mielestä selitettävä Gizenkin Sfinksin synty.

Kuten hänen pyramiidinsakin osoittaa, rakasti Keops mahtavia muotoja ja ennen mahdottomiksi katsottuja suuruuksia. Kun hän nyt tahtoi hautansa lähelle vertauskuvan maallisesta suuruudestaan, tuntuivat hänestä tavalliset sfinksit, kun hän vertasi niitä pyramiidiinsa, sangen vähäpätöisiltä. Vallan vertauskuvan täytyi olla kooltaan yhtä musertavan kuin hänen muistoansa ja ruumistansa säilyttävän rakennuksen. Kun nyt pyramiidin lähellä sattui olemaan noin 60 m. pitkä kallio, jonka toinen pää kohosi yli 20 m. korkeaksi, heräsi siitä helposti ajatus muodostaa tuo jo silloinkin hiukan makaavaa leijonaa muistuttava kallio sfinksiksi, ja niin tehtiinkin. Sille annettiin Keopsin kasvojen piirteet ja sen etujalkojen väliin rakennettiin temppelipiha, jossa suurta faraota ja hänen henkeänsä palveltiin. Tällainen oli Simeonin mielestä yksinkertaisin ja järkevin selitys Sfinksin synnystä ja tarkoituksesta. Vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa rupesi uskonnollinen taikausko, kun alkuperäinen tarkoitus unohtui, kutomaan sen ympärille monenlaisia eriskummallisia kertomuksia, ja kun se tuijotti nousevaan aurinkoon päin, heräsi ajatus, että se kenties oli auringon jumalan kuva, ja kutsuttiin sitä siksi nimellä Harmachis, s.o. "horisontissa oleva Horus". Kreikkalaiset taas kuulivat kaukaisessa Egyptissä olevasta ihmekuvasta, jonka tarkoitusta he eivät voineet ymmärtää, ja niin tuli "sfinksi" heille merkitsemään selittämätöntä arvoitusta; tehdäkseen sen vielä mystillisemmäksi antoivat he sille naisen pään, koskapa se tavallaan lisäsi sen tutkimattomuutta. Näin sai sfinksi yhä suuremman sijan mielikuvituksessa ja sen alkuperäinen tarkoitus häipyi muistista kokonaan.

Juhlallista oli katsella tuota pyramiidin ja kuoleman kentän jylhää vartijaa. Aikoinaan, jolloin sen kasvot olivat maalattuina ja jolloin se muutenkin oli vahingoittumaton, sen ilme ja sen tekemä vaikutus on ollut sekä valtava että samalla salaperäistä kauhua herättävä. Selvästi näkee kalkkikiven luonnollisista kerrosviivoista, että se todellakin on tehty sillä paikalla olleesta luonnonkalliosta. Korkeus päälaelta maahan lienee parikymmentä metriä, koko eläimen pituus lähes 60 metriä; nenä on 1 m 70 cm pitkä, suu 2 m 32 cm leveä. Sen ilme on vakava, mutta samalla kuvastuu sen kasvoille jonkinmoinen salattu hymynhäivähdys, joka on katkerasti irooninen. Simeoni kuvittelee, että se on saavuttanut tuon pilkan ilmeen vasta jälkeenpäin, sitten kun se vuosituhansien kuluessa oli kyllikseen saanut katsella juurellaan ahertavan ihmiskunnan typeryyttä.

Aika on pidellyt Sfinksiäkin pahoin. Erämaan hiekka on haudannut sen monta kertaa ja on se nytkin syvässä kuopassa, joten hiekkaa sietäisi raivata runsaasti sen ympäriltä pois, että se pääsisi näkymään todellisessa suuruudessaan. Mamelukit pitivät sitä ampumaharjoituksissaan maalitaulunaan, jolloin kaula rupesi pahoin ohenemaan, parta pirstautui pois ja nenästä lohkesi suuri kappale. Opas kertoi m.m., että kun ranskalaiset ja mamelukit taistelivat tässä neljän vuosituhannen silmien edessä, ampua jysähdytti eräs ranskalainen Sfinksiä tykillä vasten naamaa, ja silloin meni nenä pirstaleiksi — selitys, jonka todenperäisyyttä Simeoni ei ole voinut vahvistaa, mutta joka ei suinkaan ole mahdoton. Rappeutuneesta muodostaan huolimatta se vaikuttaa, kuten sanottu, yhäkin mahtavasti.

Aleksanteri Suuren rakennusmestari, joka suunnitteli Aleksandrian, sai nähtävästi Sfinksistä ajatuksen luoda herralleen vielä mahtavamman, samanlaatuisen muistomerkin. Strabo näet kertoo hänen ehdottaneen, että Athos-niemen kärjen korkeasta vuoresta hakattaisiin — Aleksanterin muotokuva. Se olisi todellakin ollut valtava kuvanveistotyö.

* * * * *