Siirtykäämme sitten etelämmäksi, ohitse Wienin, jossa poliisin ankarat sulkemismääräykset ovat rajoittaneet tanssinkin mahdollisuuksia, kätkien sen salaisiin yökahviloihin, "Mascotteihin" ja sellaisiin, ja astukaamme Konstantinopolissa Tokatlian-hotellin saliin juomaan five-o'clock teetä. Kas kummaa! Sillä aikaa kuin hienosto juo teetä ja nipistelee veltosti leivosten syrjiä, tanssivat entente-upseerit ja Moskovian ruhtinattaret foxtrottia. Simeoni laskee heitä useampia ja hänelle valkenee, että vapaavuoroillaan käyvät neidit täällä, arvattavasti maksusta, tanssimassa, koskapa kuka hyvänsä, ilman esittelyä, kävi heitä pyörittämässä. Vai onko tapa sellainen, että tällaisissa tilaisuuksissa saattaa kuka hyvänsä herrasmies mennä tanssimaan muuten hänelle aivan tuntemattoman naisen kanssa? Kukapa ne kaikki uudet tavat tietää; pääsääntönä näkyy olevan mahdollisimman suuri vapaus ja ujostelemattomuus. "Trot-trot-trot-trot", mennä järkyttää yksitoikkoinen neekerimusiikki, ja "jump-jump-jump-jump" säestää sitä tanssin rytkyttävä tahti permannolta. Tanssijat seisovat aivan vastakkain ja hyvin likellä toisiansa; askeleet on otettava taitavasti samoilla vuoroilla, sillä muuten kolahtaisivat polvet arveluttavasti yhteen, joka kyllä saattaisi mennä ohjelmanumerosta sekin, ellei se sotkisi tanssin tahtia. Toiset ojentavat kätensä vaakasuoraan ulospäin, kavaljeerin painaessa daamin selkään kämmenensä peukalosyrjää; määrätyissä paikoissa notkahduttaa daami mukavasti polviansa. "Trot-trot-trot-trot". "Shimmyssä" näyttää omituiselta se, että polvet pidetään sisäänpäin; määrätyssä kohdassa herpautuvat sitten kavaljeerin polvet ja nilkat kokonaan, ja vapisevin säärin ja nilkoin ottaa hän eräitä tutisevia askeleita, jotka arvattavasti ovat tulkitsevinaan hänen intohimonsa raukaisevaa voimaa. Joissakin kohdin taas hypitetään tyttöä aika lujasti, tahi koetetaan hypittää, sillä hänen jalkansa eivät nouse ilmaan; yläruumis vain rytkyy kehoittavasti ja innostavasti.
Simeoni oli lukenut lehdistä, että nämä tanssit olisivat erikoisen räikeitä, jopa eleiltään sopimattomiakin. Niitä tutkiessaan hän ei voinut tuohon arvosteluun yhtyä. Niissä ei ole mitään sen sopimattomampaa kuin entisissäkään tansseissa, jos ne vain tanssitaan sivistyneellä tavalla; raaka tanssija taas saa sopimattomuutta mihin hyvänsä. Luonteeltaan ne ovat oikeastaan yksitoikkoisia, melko rauhallisia kävely- ja juoksuaskeltansseja, jotka viehättävät palvojiaan oudolla, oikullisella rytmillään. Mutta se niistä täytyy sanoa, että ne ovat rumia. Ainoakaan niistä ei Simeonin mielestä tarjonnut mitään kauniiden kaartoviivojen ja sirojen asenteiden hurmaa, vaan olivat ne yhtämittaista töksyttävää hölkkää. Lisäksi muodostuvat ne yksitoikkoisiksi senkin vuoksi, että sama pari tanssii aina koko ajan, lopettaen vasta, kun musiikki vaikenee. Ei tapahdu siis mitään alituista tanssiin pyytämistä eikä sitä sievää mielistelyleikkiä, joka vanhan ajan tanssiaisissa muodosti katsojalle niin hauskan nähtävyyden; parit ovat sopineet jo edeltäpäin, ja kun musiikki alkaa, rupeaa lattialla pyörimään muuttumaton viipsinpuu niin kauan kuin sitä kestää.
Mutta siirtykäämme Aleksandriaan, Savoy-Palace-hotelliin teetä juomaan. Jazz-band rämäyttää räikeän musiikkinsa soimaan ja samalla pyrähtää sali täyteen valkoisiin puettuja nuoria tyttöjä ja smoking-pukuisia tärkeitä herroja. Tuossa on eräs, jota Simeoni on jo aikaisemmin uteliaana katsellut, joka on sen huomannut ja heittänyt takaisin ylpeitä ja vihaisia silmäyksiä. Hän oleskelee hotellissa koko päivän ja Simeoni on luullut häntä joksikin matkustajaksi, kunnes onkin saanut selville hänen olevan palkatun jazz-tanssijan. Se on miehen ammatti, nähkääs, ja sellaisia on tässäkin hotellissa useita. Samoin "neitoja", jotka määrätunneilla saapuvat näiden kavaljeerien kanssa yleisön huviksi tanssimaan. Kavaljeerimme pitää aina monokkelia silmänurkassansa, on laihahko ja jäntevän näköinen, mutta ei erikoisemmin kaunis eikä sopusuhtaisesti muodostunut — kuivahko kamreerityyppi paremminkin. Mutta tärkeä, ah, niin tärkeä! Kun hän tanssii, suorittaa hän tehtävänsä sellaisella ilmeellä kuin olisi hänen parhaillaan allekirjoitettava Versailles'in rauha; kaikesta päättäen pitää hän itseään etevimpänä koreograafina koko maailmassa. Englantilaiset mammat istuvat teepöytänsä ääressä maistellen verkalleen leivoksia, ja vierellä ovat naimaikäiset tyttäret kaipaavina ja suloisina; tuossa on eräs valkeassa tyllipuvussa kuin lumpeen kukka, halukkaasti katsellen lattialla pyörivää hiidenmyllyä. Hänkin tahtoisi tanssia, mutta kun palkattu kavaljeeri, jonka peräti ruskeat kädet kertovat Ranskassa suoritetusta kyypparin tahi muun sellaisen ammatista, hänen ilmeensä huomattuaan uskaltautuu häntä pyytämään, kieltäytyy neito mammansa viittauksesta. "Täällä sinun ei, rakas lapsi, sovi tanssia, mutta ensi viikollahan lady Primrose panee toimeen tanssiaiset sotaorpojen hyväksi, ja siellä saat huvitella vertaisesi yleisön kanssa. Nämä gentlemannit täällä eivät ole oikein decent-looking, my dear!" Ja hän ottaa briljanteeratun lorgnettinsa ja tarkastaa kaikkia silmillään, jotka ovat kylmät kuin kalalla. "Trot-trot-trot-trot!"
Jättäkäämme Aleksandria, sillä tanssia saa nähdä muuallakin. Menkäämme Parisiin, niin huomaamme, että siellä on tanssi aivan tautina. Tuntuupa siltä kuin olisi Europan pääpyörre juuri siellä — ja niinhän se onkin — ja muualla vain sen aiheuttamia sivupyörteitä. Koska yleisesti tiedetään, että varsinkin kaikki naiset erittäin mielellään tahtovat Parisissa ollessaan kerta nähdä yökahvila-elämää, eivätkähän miehetkään ole siihen aivan haluttomia, ja koska kaikki, jotka Parisiin pääsevät, tämän toivonsa myös tärkeimpien rinnalla toteuttavat, kuvattakoon niiden huviksi, jotka eivät sinne pääse ja siten kuvittelevat kaikkea sellaista, mitä siellä ei tapahdu, kerta tällainen tanssi-ilta jossakin Montmartren huvittelupaikassa. Edeltäpäin lienee syytä ilmoittaa, että meno siellä on kyllä lapsellisen remuavaa ja ilakoivaa, mutta ylen harvoin millään tavalla mauttoman sopimatonta ja loukkaavaa, ja että jos sellaista tapahtuu, on syyllinen useimmiten joku ulkomaalainen, ehkäpä joskus — suomalainenkin.
Tällainen tanssiravintola on tavallisesti pieni, kuten Parisissa yleensä muut paitsi suurten hotellien ravintolat, enimmäkseen ovat. Kun tullaan sinne siinä klo 11 illalla, on se jo täysi. Kauan ei tarvitse yleisön keskustelua kuunnella, ennen kuin huomaa, että suurin osa läsnäolijoista on ulkomaalaisia. Skandinaavit ovat mieslukuisesti edustettuina, monella mukana pikku rouvansa, jonka silmät kiiluvat uteliaisuudesta, ja anoppinsa, joka turhaan koettaa vetää otsaansa siveellisen suuttumuksen ryppyihin. Englantilaiset leijonat singuttavat valkoista rintamustansa ja heittelevät arvostelevia katseita värttinäkansan joukkoon, joka valkoisena ja kahisevana liikkuu tuossa pöytien vaiheilla. Amerikalaiset purskahtavat tuon tuostakin hohottavaan nauruun, ja kulta kimaltelee heidän ikenistänsä. Mutta kuinka on naisten puvun laita? Simeoni on aina ollut siinä suhteessa heikko huomioiden tekijä, joten kaikki, mitä hänen muistiinsa painui näistä valkoisista harsofantasioista oli se, että useimmilla oli selkä aivan paljas, syvän uurteen ulottuessa liitinkiin saakka. Kun olkapäillä ei ollut muuta kuin ohut nauha, eikä usein sitäkään, jää uudeksi ihmeeksi se, miten tuo puku pysyi päällä; pysyvän se kuitenkin näkyi. Paitsi ulkomaalaisia, on joukossa joku ranskalainenkin mies, joka on tullut huvittelemaan; hänellä on naisellinen, vyötärystältä kiristetty takki, joka antaa hänen istumapuolelleen omituista, epämiehekästä leveyttä. Ehkä hänkin on täällä rouvansa ja anoppinsa kanssa, sillä nuo seurueeseen kuuluvat naiset voivat tuskin olla muita. Vanha rouva koettaa olla arvokkaan näköinen, mutta haluaisi kaikesta päättäen kiihkeästi tanssia hänkin; hän aukaisee suunsa ja nauraa makeasti, mutta samalla saavat irtautuvat tekohampaat hänet äkkiä sulkemaan aukon. Musiikki on alkanut rämistä ja hiidenmylly on ruvennut pyörimään. "Old boy, old boy!" huutaa neekerikapellimestari, niin että valkoinen hammasrivi välkkyy kammottavana vastakohtana hänen mustalle naamalleen, mutta mitä hän tällä aina kappaleen loppuessa kertautuvalla huudollaan tarkoittaa, sitä ei Simeoni ymmärrä; ehkä hän osoittaa sen kehoitukseksi tuolle vanhahkolle ruotsalaiselle arkkitehdille, joka nuoruuden innolla, mutta selkänsä puolesta siinä kunnossa kuin pelkäisi hän joka hetki kauhean noidannuolen iskevän nivusiinsa ja kangistavan hänet siihen suolapatsaaksi, tanssittaa valkoista tyllikääröä, joka on kuin kukka, terälehdissä ja, heteissä karmiinia ja mustaa, silmissä kokainin kiiltoa. Heti kun toinen tanssi on loppunut, alkaa toinen; mylly pyörii herkeämättä, tanssijain into kiihtyy, sirot jalat ottelevat askeleita näppärästi ja sievästi, soittajat innostavat yleisöään leikillisillä huudahduksilla ja taas vetää neekerikapellimestari suunsa riemulliseen nauruun ja mylvii: "Old boy, old boy!"
Yleisö on alkanut vilkastua musiikin, tanssin ja viinin vaikutuksesta. Tätä jälkimäistä se näyttää nauttivan oikeastaan sangen säästeliäästi, eikä kenelläkään juolahda päähänkään käyttää mitään väkevämpiä juomia. Siitä on se hyvä seuraus, että yleisö kyllä ilostuu, mutta ei juovu, joka herättäisikin varsin ankaraa paheksumista ja inhoa. Jos tällainen tilaisuus järjestettäisiin Suomessa, olisi se parin tunnin kuluttua löyhkäävänä pirtukarsinana asianomaisine eläimineen. Valkopukuiset tytöt kauppaavat nyt yleisölle pieniä gelatiinipalloja, joilla se rupeaa heittelemään lapsellisen ylimielisesti toisiaan, tanssijoita, kaikkia läsnä olevia. Ne, jotka ovat suurimpia kaunottaria, saavat tästä tunnustuksen herkeämättömän gelatiinisateen muodossa. Silmät välkähtelevät, punaiset, karmiinilla maalatut huulet kurottuvat ilmaan kuin neilikat tahi veriset viivat, nauru ja hillitön ilo täyttää koko salin huumaavalla melulla. Anoppikin innostuu, hänen poskensa hehkuvat ja Simeoni odottaa pelolla joka hetki, milloin tekohampaat putoavat lattialle ja syntyy skandaali. Mutta herkeämättä pyörii hiidenmylly lattialla, "trot-trot-trot-trot!"
Kahvilan johtokunta johtaa taitavasti yleisöänsä. Kun gelatiinipallojen vuoro on mennyt, jaetaan kaikille miespuolisille silkkipaperista tehdyt fetsit. Koko sali on nyt täynnä makeasti hymyileviä turkkilaisia pashoja, jotka heittelevät hallitsijamaisia katseita ympärilleen. Naiset taas saavat silkkipaperista tehdyt, pitkissä varsissa olevat tupsut, joita he rupeavat riemumielin kahisuttelemaan kuin tärkeitä vallanmerkkejä ainakin. Nyt ilmestyvät myyjättäret taas saapuville ja kauppaavat loputtoman määrän serpentiinejä. Alkaa huumaava ja kiihkeä serpentiinisota. Nuo pitkät nauhat lentelevät ilmassa kuin Amorin sillat, joita myöten katseet löytävät päämääränsä, koketisti siristyvän silmäparin. Tanssijat kiertyvät serpentiini kierteeseen, ja tanssin suhinaan ja musiikin räminään liittyy paperin kahina, mutta tanssi jatkuu herkeämättä kuin lumorengas, grottemylly, hiiden kurimus, josta vilahtelee valkoista kukkaa, punaista loistoa, tummaa kiiltoa; kukaan ei huomaa, että se oikeastaan on kammottava kuolintanssi, danse macabre, jossa iloisesti irvistävä luurankomies on kolmantena jokaisella parilla. Neekeri paljastaa taas hampaansa ja huutaa kuin sielun vihollinen: "Old boy, old boy!"
Ja nyt on huippukohta jäljellä. Kun yleisö on innostunut hilpeimmilleen, jaetaan sille käteen puinen lapsenkalistin, joka tärisyttäessä antaa heleähkön kalinan. Onpa loistavaa nähdä, millä innostuksella yleisö nyt tätä leikkikaluaan käyttelee. Tuossa istuu vanha hollantilainen, valkopartainen äijä, joka on illan kuluessa lämpenemistään lämmennyt; kuin itse isä Bacchus hän nyt pitelee toisessa kädessään kuohuvaa shampanjalasia, täryyttäen toisella kalistintaan niin paljon kuin jaksaa. "Täryytä pois, ukko parka!" miettii Simeoni, "ehkä tällainen lapsellinen iloisuus sinua virkistää ja parantaa pitkälle päässyttä sklerosista!" Koko salin täyttää nyt tanssin, musiikin, paperin ja kalistinten aikaansaama kohina, nauru ja pila. "Old boy, old boy!"
Yö on kulunut kello kolmeen, ennen kuin tanssipaikka tyhjenee ja yleisö hajaantuu kukin suunnalleen. Öinen Parisi, jonka laajuus ja valtavuus vaikuttaa kammottavalta, on kuin kivettynyt Ninive, jonka yllä loistavat miljoonat tähdet, ne samat, jotka vuosituhansien aikana ovat olleet kaiken ihmishulluuden mykkinä todistajina. Aina lapsuutensa ensi ajoilta saakka on ihmiskunta ahkerasti tanssinut, karkeloinut läpi kaikki historiansa mittaamattoman pitkät ajanjaksot, hypännyt Herodeksiensa edessä täyttääkseen kaikki mielihalunsa, mutta mitään, joka olisi vienyt sitä edes hiuksen verran todellista jalostumistansa kohti, se ei ole tanssillansa saavuttanut. "Turhuuksien turhuus!" tuntuvat autiot kadut, nukkuvat puistot, korkea taivas, tälle kaikelle huokaisevan.
Mutta älkäämme olko juhlallisia! Se ei menesty Ranskassa.