Mutta Ranskassa ei viitsi olla kauan pahalla tuulella. Levähdettyään ja ruokailtuaan peräti siistissä ja kodikkaassa hotellissa veljekset heittivät surut muille ja kuittasivat makealla naurulla koko harmin. Sitten he ryhtyivät harjoittelemaan ranskankielen puhumista kyyppareiden kanssa, jotka parveilivat heidän ympärillään sulavina ja notkeaselkäisinä, mutta siinä kohtasi heidät uusi kumma. Kyypparit eivät olleet ollenkaan innostuneita oman äidinkielensä puhumiseen, vaan väänsivät aivan väkisellä, huolimatta veljesten protesteista, keskustelinsaksaksi. "Emme me ole saksalaisia", selitti Simeoni, "vaan suomalaisia, ja haluamme oppia puhumaan ranskaa!" — "Vui vui, mossjöö, vui vui!" liplattivat kyypparit, "mutta me osaamme puhua saksaa, jota voitte täällä vallan hyvin käyttää!" Ja pian kävi selville, että hotellin koko miespuolinen henkilökunta oli ollut sotavankina Saksassa ja oppinut siellä maan kielen, jota he nyt innolla tahtoivat haastella. "Lieneekö täällä koko maassa ainoatakaan, joka ei olisi sitä kurssia suorittanut!" ihmetteli Juhani. "Minkälaista olonne Saksassa oli?" kysyi Simeoni eräältä, "vaikeaa, vai?" — "Ei vaikeaa, mossjöö, ei; rauhassa saimme olla — minä tein metsätöitä." — "Kuinka kohtelette nyt saksalaisia, kun he sattuvat täällä matkustamaan?" — "Vui vui, mossjöö, hyvin tietysti." — "Minkälaista oli sota?" — "Vui, mossjöö, kauheaa, kauheaa, la la la la!" Nämä ihmiset eivät ainakaan osoittaneet mitään kansallisvihaa, se täytyi veljesten tunnustaa, ja olivat kaikin puolin gemyyttisiä ja hilpeitä miehiä, joilta pian puhkesi elämänhaluinen ja virkistävä nauru.

Hotelli oli rakennettu neliöön, keskellä hauska piha, jota käytettiin ruokasalina. Siellä saattoi nähdä todella ranskalaista pikkuporvaristoa, virkamiehistöä, ehkäpä ylimystöäkin, kuinka se esiintyi arvokkaasti ja kohteliaasti, ikuinen "mossjöö" alati huulillaan. Maupassantin tyypit johtuivat ehdottomasti mieleen heitä katsellessa. Tuossa syö eräs päivällistään. Hänet voisi määritellä maaseudun virkamieheksi, jolla on melkoinen omaisuus talletuksina ja arvopapereina. Hänen liikkeistään ja eleistään ilmenee tarmoa, mutta saattaa hän ratkaisevassa silmänräpäyksessä osoittautua pelkuriksi, ja tuntien tämän luonteensa salaisuuden koettaa hän peittää sitä tekoreippaudella. Nyt hän on saapunut kaupunkiin ottamaan selkoa, paljonko hänen tuleva miniänsä saisi myötäjäisiä korkoina. Suoritettuaan tämän on hän tullut hotelliin syömään päivällistä ja nauttii siitä tavattomasti. Hän ruokailee harkitusti ja aatteellisesti. Vasikanliha leikataan pieniin, siroihin palasiin, kostutetaan tarkoin kastikkeessa ja viedään suuhun nopealla liikkeellä; lisäksi pieni pala perunaa ja huolellisesti öljyssä kasteltu salaatin lehti. Huomattava on, että hän pistää salaatin suuhunsa sormillaan. Kun annos on täten koossa, painaa hän nyrkissä olevat kätensä ryntäilleen ja jauhaa kaikki hienoksi ummessa silmin… "Vui vui, mossjöö, la la la!"

* * * * *

Istutaan Parisin pikajunassa ja pää tärähtelee kaikilla samaan tahtiin. Ulkona kasvaa vain viiniä ja taas viiniä, loputtomiin, silmänkantamattomiin. Mihinkä tuo viinin paljous mahtuneekaan! Maa on kuin puutarhaa, valmista kaikkialla. Ei ole mitään tehtävissä, puutarha on lopullisessa kunnossa.

Vilahtaa tuossa ohi Toulouse, täynnä hassulta näyttäviä pieniä kivitaloja, jokaisen katolla sarja saviruukkuja, aivan kuten Englannissakin. Vilahtaa muitakin kaupunkeja, jotka ovat täynnä pienikokoisia, vilkkaita ihmisiä. Mutta vilkkaita vain keskenään. Kun veljekset ikävissään koettavat saada keskustelua aikaan, ei sitä synny. Heidän kanssaan ei ehkä haluta keskustella, koska he luultavasti ovat kirottuja "bocheja", saksalaisia; ehkä ei kansa ole täällä muutenkaan uteliasta. Kaikki tuijottavat tuuman verran toistensa ohi, kylminä ja itseensä sulkeutuneina, avaten suunsa korkeintaan sanomaan: "Vui, mossjöö!" Tuossa on hieno herra, vaatteet viimeistä muotia, käsissä säämiskähansikkaat; kun hän ottaa ne pois, huomaa Simeoni hänen kynsiensä alustojen olevan vahvasti surureunaiset. Kansallissurua ehkä? Vai oliko hän käynyt Toulousessa kaivamassa anoppinsa haudasta? Vui, mossjöö, vui! Tulee pimeä, juna mennä huristaa kovaa vauhtia, matkustajia tulee ja menee. Makuuvaunun hoitaja vaatii kolmelta paikalta yhteensä 160 frangia liikaa, mikä oli veljeksistä ruminta turmelusta, mitä he matkansa varrella olivat tavanneet. Istutaan mieluummin kuin annetaan sellaiselle kannatusta. Päät tärähtelevät, nukutaan, herätään väliin ja tirkistellään pimeyteen. Jo valkenee päivä, viljelykset ovat muuttuneet. Ei ole enää viiniä, vaan viljaa, joka keinuu tuulessa. Saavutaan suureen, puistomaiseen metsään, läpäistään se, nähdään tehtaanpiippuja, savua, yhä tiheämpää esikaupunki-asutusta, ja pitkään kiljaisten pyyhältää juna vihdoin St, Lazaren asemalle. Parisin kumea kohina nielaisee veljekset vilisevään virtaansa. On huhtikuun 25 päivä, kello 10 aamulla. "La la, mossjöö!"

XLIX.

Tanssiva Europa.

Joku utelias saattoi veljeksiltä kysyä: "Mitä nyt sitten Europan kansat oikein päätyönään tekevät?" Jos antoi siihen sen vastauksen, joka vaistomaisesti nousi huulille, ollen ikäänkuin valmiina silmäverkossa ja sen kautta aivoissa, kuului se: "Tanssivat ja vihaavat toisiaan". Ja vaikka asiaa lähemmin harkittuaan rupeaakin muodostamaan hajanaista ja otaksumisiin perustuvaa selitystä sodan jälkeen taas alkaneesta eheyttämis-, haavojen parantamis- ja uudistustyöstä, niin jää sittenkin mieleen epäilys, että tämä on totta aivan rajoitetussa määrässä, mutta tanssi ja viha, se on varmasti totta ja kaikille Europan kansoille kuvaavaa tällä hetkellä.

Veljekset olivat saaneet nähdä Europan tanssivan. Jokaisessa suuremmassa kaupungissa, hotellissa, ravintolassa, minne he vain olivat pakotettuja menemään tahi minne he menivät huvikseen, tanssittiin foxtrottia, shimmyä, pelikaania, fishwalkia, kaikkia noita omituisia, amerikalaisten neekerien keksimiä kävelykarkeloita, joita kuulemma Helsingissäkin osataan, mutta joita Simeoni ei ollut sattunut näkemään tätä ennen. Hän ei ollut uskoa silmiään huomatessaan — vanhanaikainen mies parka! — että kaikki entisen ajan tanssit: kuin ovat valssi, polkka, polkkamasurkka, sotiisi, pas de quatre, pas d'Espagne, mignon ja minkä nimisiä ne kaikki olivat, joita hänkin nuorempana kömpelösti yritteli harrastaessaan naissulouden palvelusta, olivat kokonaan unohduksissa, niin, niille suorastaan juljettiin nauraa. Toista olivat muka nämä uuden ajan intressantit tanssit, alkaen tangosta, joka sekin oli jo vanhentunut. Kiinteällä tutkijan harrastuksellapa siis Simeoni koetti syventyä tähän Europan nykyaikaisen kulttuuri-elämän leimaa antavimpaan ilmiöön.

Sivuutettakoon Berlini, jonka useimmissa kahvilaravintoloissa illanvietto päättyy tanssiin, osanottajina vallaton ja häikäilemätön parvi todellisia bacchantinnoja, vailla säädyllisyyttä ja sopivaisuuden tunnetta. Isänmaansa surullisen aseman johdosta ovat nämä nuoret naiset ja miehet kirjoittaneet rinnukseensa vaalilauseeksi sanat: "Ei meitä surulla ruokita, se on ilo, joka elättelee", ja koettavat he nyt toteuttaa tätä ohjelmaansa harrastuksella, joka olisi paremmankin asian arvoinen. Pian huomaakin, että Berlini on nykyaikainen Ninive, joka eroaa esikuvastansa ainoastaan siinä suhteessa, ettei mikään profeetta Jonas voisi saada siellä pienintäkään herätyksen ja parannuksen merkkiä aikaan, vaan luultavasti horjahtaisi itsekin, oleskeltuaan paikkakunnalla jonkun aikaa, pyörähtämään jonkun "shimmyn". Niin lujaan näyttää siellä, kaikkien terveyttä ja siveyttä harrastavien kunnon saksalaisten suruksi, kevytmielisyys ja paatumus iskostuneen.