Takaisin tultuaan saavat veljekset armolliset kiitokset kohteliaisuudestaan ja heille tarjotaan Morning Postia luettavaksi. Tee on juotu ja palveleva sielu kokoaa siististi kapineet talteen. Sitten hän huokaa väsyneesti ja istuu tuijottaen ulos, kädet nöyrästi helmassaan ristissä.

* * * * *

Ajetaan hurmaavaa Rivieraa pitkin. Näköalat ovat jos mahdollista edellistä taitavamman ja taiteellisemman akvarellistin tekemiä. Niissä on viehättävän heleä ja keveä väritys, joka vaihtuu valoina ja varjoina, kaukaisina, unelmoivina meriperspektiiveinä, idyllisinä kaupunkeina ja kylinä, valkoisina huviloina pinioineen ja palmuineen. Sivuutetaan kuin unessa Nizza, Monte Carlo, monet tuntemattomat kaupungit ja keskittyneet, hehkuiset ihanuudet, kunnes kello 6 illalla tullaan Marseilleen. Barcelonaan menevä juna oli lähtenyt muuatta minuuttia ennen; seuraava lähtisi vasta kello 10,50. Oli siis aikaa nelisen tuntia katsella tätä kaunista kaupunkia, jonka satamassa muinoin oli nähty se arkkiveisussa mainittu suuri ja ihmeellinen kala. "Sitä täytyy mennä katsomaan!" määräsi Tuomas ja niin lähdettiin ajelemaan kaupungille. "Ajetaan nyt vaikka ensin sinne Montekriston kreivin kotitaloon", ehdottaa Juhani, "eikös se ollut jossakin siellä sataman puolella?"

Mieluisa muisto mukanaan kohteliaista marseillelaisista ja liiveissään tukeva illallinen istuivat veljekset junaan ja lähtivät ajamaan Espanjan rajaa kohti. Pilettejä ei heiltä kysytty, lyötiin vain ovet kiinni ja lähdettiin menemään hurjaa vauhtia läpi öisen Etelä-Ranskan. Junassa oli vain pari vaunua ja muita matkustajia ei näkynyt ollenkaan. Narbonnessa piti muuttaa. Hyppien ja kolisten hirveästi mennä pyyhältää juna pysähtymättä ja veljekset heittäytyvät pitkälleen, toivoen heräävänsä oikealla hetkellä. Se tapahtuu junan pysähtyessä. Tuomas nousee haukotellen katsomaan ja ilmoittaa, että tässä on kaupunki, jonka nimi näkyy olevan Cette. "Muuten", arvostelee hän tilannetta uudelleen, "tämä on aivan sen näköinen paikka, kuin pitäisi tässä muuttaa junaa." — "Mutta Narbonnessahan vasta piti muuttaa!" vänkää Simeoni. "Vaikka, mutta kyllä tällaisilla suurilla asemilla tavallisesti junaa muutetaan, sillä eihän pieni paikallisjuna voi mennä muuta kuin kaupungista toiseen. Mennäänpäs kysymään." Ja veljekset saivatkin tietää, että luonnollisesti oli junaa muutettava, minkä he viime tingassa ehtivätkin tehdä. Lähdettiin ajaa jyristämään Narbonnea kohti. Kuu oli noussut ja valaisi himmeästi puutarhamaisia lakeuksia, täynnä viiniviljelyksiä. Oli hyvin kylmä.

Harmaina mielialaltaan, unisina ja väsyneinä, saapuivat veljekset huhtikuun 23 päivän aamuna kello 6 Narbonneen. Kukapa olisi uskonut, että joskus joutuu sellaiseenkin paikkaan! Koska uuteen lähtöön oli muutama tunti, menivät veljekset huvikseen parturiin, jossa lukuisan ranskalaisen yleisön töllistellessä ja nauraessa harjoittelivat maan kielen puhumista. "Meillehän tämä ei tuota suuriakaan vaikeuksia", arvosteli Juhani, "mutta arvattavasti sitä suurempia kuulijoillemme". Kun kello saapui kahdeksaan, menivät veljekset saamaan jotakin syötävää erääseen pieneen ravintolaan. Se oli tavallinen kapakkalaitos, jossa oli penkkejä ja pöytiä, keskellä kamiini, johon haukotteleva kyyppari juuri laittoi tulta. Kohta saapui isäntäkin myymäpöytänsä taakse, hytisteli kylmästä, hieroi käsiään, pani esiliinan ylleen ja kaatoi sitten ensi töikseen itselleen huikean lasillisen konjakkia, kysyen, eivätkö vieraatkin haluaisi. Saatiin hyvää ruokaa, juotiin maalaisviiniä ja tunnettiin elämän taas alkavan meneskellä. Kaikkialla täällä näytti vallitsevan kodikas ja tuttavallinen tunnelma, joka heti sai vieraankin viihtymään.

Asemalla töllistelee maalaisia, turpeita, päivettyneitä emäntiä ja isäntiä, jotka ovat yhtä vakaita ja tyynimielisiä kuin talonpojat kaikkialla maailmassa. Pikkuisen vähemmän tummaa väriä, ja he menisivät aivan hyvin suomalaisista. Kello 9,40 istutaan junaan ja aletaan mennä Espanjan rajaa, Cerebièren asemaa kohti. Matkustajien joukossa tuntuu olevan hollantilaisia, jotka heti määrittelevät veljekset skandinaaveiksi. Vasemmalle puolelle ilmestyy valkovaahtoinen, myrskyävä meri, oikealta puolelta, edestä päin, häämöittävät juhlallisina Pyreneitten sinervät ääriviivat. Tuntuu jännittävältä päästä näkemään taas uutta maata ja kansaa. Tullaan Cerebièreen.

Varmoina ja tyyninä kuin passiasioihin tottuneet ainakin esittävät veljekset nämä monileimaiset vihkonsa tarkastajalle, joka rupeaa niitä tutkimaan. Tuo tumma ja kiukkuisen näköinen mies kääntelee niitä kääntelemistään, mutta ei näytä löytävän, mitä hakee. "Eikö se osaa lukea!" ihmettelee Tuomas ja kääntää hänelle eteen paikan, jossa oli sekä Ranskan että Espanjan leima, mutta sekään ei auttanut. Lehteiltyään passeja aikansa pisti mies ne syrjään, viittasi veljekset väistymään luukulta ja rupesi tarkastelemaan muitten passeja. No nyt tuli kummat! Matkustajat selviytyivät vähitellen kaikki tiehensä, juna vihelsi ja uhkasi lähteä, mutta veljekset eivät vain saaneet passejaan. "Antakaa ne pois!" sanoi Juhani kiivaalla äänellä kurottaen kättään liikkeellä, jonka tarkoituksesta ei voinut erehtyä, mutta turhaan. Mies politti polittamistaan ja juna meni, jättäen jälkeensä kolme miestä, joiden ulkomuoto näytti täyttävän asemahuoneessa vetelehtivän yleisön kammolla ja pelolla. Koottiin siinä silloin kasaan kaikki mahdollinen ranskankielen taito, painuttiin passikoppiin sisään ja kysyttiin, mitä tämä merkitsee.

Virkamies, joka alussa oli ollut koppava ja töykeä kuten ranskalaiset virkamiehet yleensä ovat, havaitsi nyt tarpeelliseksi muuttaa hiukan käytöstään ja selittää valitellen, että päästäkseen pois Ranskasta täytyy olla lupa prefektuurin virastosta. "Mistä ihmeestä me sen olisimme voineet hankkia!" ihmettelevät veljekset ja näyttävät Ventimiglian leiman päivänmäärästä tulleensa tänne suoraan Italian rajalta. Virkamies kohottelee olkapäitään ja sanoo, että siitä huolimatta määrää asetus näin ja sitä hänen täytyy totella. Veljekset rupeavat häntä lahjomaan ja Simeoni vakuuttaa vakavalla äänellä, vilkuttaen silmiään, että kyllä maksetaan. Virkamies pehmenee, mutta ei voi enää peruuttaa päätöstään, vaan neuvoo veljeksiä matkustamaan lähellä olevaan Perpignanin kaupunkiin, josta he saisivat heti tarpeellisen luvan. "Me maksamme, maksamme!" vakuuttaa Simeoni, mutta turhaan. Ei auta muu kuin lähteä tuohon kirottuun Perpignan'iin, mikä tehdäänkin. Kahden tunnin kuluttua ollaan siellä ja lähdetään hakemaan prefektuuria.

Mutta laskuissa oli jäänyt ottamatta huomioon se seikka, että oli lauantaipäivä. Herra prefekti oli tietysti sulkenut virastonsa jo aikoja sitten ja mennyt maalle, minne lienee mennytkään, eikä palaisi sieltä ennen kuin maanantaina. Harmaina kiukusta ja sadatellen koko maailman passisotkuja veljekset mittailivat uhkaavalla ilmeellä tämän pienen kaupungin pölyisiä katuja, suureksi ihmeeksi töllistelevälle yleisölle, joka varovaisesti väistyi syrjään varsinkin Juhanin tieltä, jonka pituudelle ei arvattavasti koko tasavallasta olisi löytynyt vertaa. Avuliaasti prefektuurin pikku sihteerit kyllä heitä neuvoivat, kehoittaen huoleti puhumaan saksaa, "koska se ei enää täällä herätä vihamielisiä tunteita ja koska heistä useat sitä ymmärsivät, oltuaan sotavankeina Saksassa", mutta mitäpä se auttoi, kun prefekti, valtakunnan leiman haltija, oli poissa. Kun pikku sihteerit vielä erikoisen tärkeästi neuvoivat, että "pitää välttämättä ostaa kahden frangin karttapaperi ja panna sisään kirjallinen anomus — huomatkaa, välttämättä kahden frangin karttapaperi!" suuttui Juhani äkkiä. "Kahden frangin karttapaperi", matki hän katkerasti. "Se on sillä tavalla, ettei minulla ole varoja sellaiseen ylellisyyteen eikä liioin haluakaan teidän karttapapereitanne ostamaan — tarvitaan tässä pikkurahat parempiinkin tarkoituksiin. Ja koska olette kerran sulkeneet tuon Espanjan valtakunnan näin tarkkaan selkänne taakse, niin julistan minä puolestani antavani sekä sille että teidän prefekteillenne sen kaikista kirkkaimman hivauksen! Lähden ensimmäisellä junalla Parisia kohti — mitäs te aiotte tehdä?" Tämä kysymys oli kohdistettu toisille veljille, jotka myrtyneinä mukautuivat pisimmän miehen selvästi lausuttuun tahtoon. "Ja nyt kiireesti ottamaan selkoa, milloin tästä hiirenkolosta päästään hengissä lähtemään!"

Kohtalolleen ei voi mitään. Sopivin Parisiin menevä juna lähtisi vasta seuraavana päivänä kello 3, joten ei auttanut muu kuin mennä hotelliin lepäämään, mikä ei suinkaan ollut pahitteeksi edellisen vuorokauden keskeytymättömän matkustuksen ja valvomisen vuoksi.