VANHA HERRA: Ehdottomasti, ehdottomasti! Olemmehan me suomalaiset ja ruotsalaiset vanhaa veljeskansaa, jotka varsinkin ulkomailla tunnemme olevamme suorastaan veljiä. Mutta sanokaa minulle, kuinka siellä Suomessa nyt olot oikeastaan ovat? Te varmaankin elätte joka päivä kauhun ja pelon vallassa?
ÄLLISTYNYT KOLMILIITTO YHTEEN ÄÄNEEN: Kauh… pel… vall…! Ei suinkaan! Meillähän ovat olot ja elämä maailman rauhallisimmat. Luullaksemme olisi muilla syytä pitää siinä suhteessa Suomea esimerkkinä.
VANHA HERRA: Jaa jaa! On ihan ihmeellistä, kuinka ne suomalaiset ovat tyyniä ja rauhallisia, tapahtui mitä hyvänsä. Aina ne vain vakuuttavat, että kyllä se siitä kaikki korjautuu, ja täytyneehän sen korjautuakin, kun te olette niin kauhean itsepäisiä.
KOLMILIITTO YHTEEN ÄÄNEEN: Itsepäisiä!
VANHA HERRA: Niin. Mihin te vain ryhdytte, sitä te ajatte koskaan tarkoituksestanne luopumatta. Olen aina pitänyt suomalaisista ja pidän vieläkin.
KOLMILIITTO KUMARTAA.
VANHA HERRA: Kun te vain voisitte antaa niiden omien ruotsalaistenne olla rauhassa, ettekä koettaisi pakottaa niitä luopumaan äidinkielestään ettekä muutenkaan niitä sortaisi!
Tässä aloitti kolmiliitto, tehden sarjan ankarasti torjuvia ja kauhistuvia liikkeitä, laajahkon esitelmän, jota vanha herra kuunteli silminnähtävästi epäillen, mutta kohteliaasti kuitenkin väittämättä vastaan. Kun kolmiliitto lopuksi ilmoitti suomalaistenkin haluavan päästä ruotsalaisten kanssa sekä Ruotsissa että kotona mitä parhaisiin suhteisiin ja toivovan, että välille ilmestyneet riitakysymykset pian saataisiin ratkaistuksi molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi, huokaisi vanha herra syvään ja sanoi: "Ja, ja, den välsignade Ålandsfrågan!"
Tässä tavattiin nyt sellainen Hänen Majesteettinsa alammainen, joka oli sydämestään kyllästynyt sekä hallituksensa politiikkaan yleensä että ahvenanmaalaisiin erikoisesti. Hän ihmetteli, mahtaisivatko ahvenanmaalaiset olla koskaan tyytyväisiä, vaikka saisivat kymmenen kertaa, mitä tahtovat. Ja nurisevalla äänellä tuo vanha herra sitten hiljoilleen aterian kestäessä haukuskeli vähän kaikkiakin, mutta vallankin sanomalehtiä, jotka hänen mielestään antoivat ihmisille aivan väärän kuvan siitä, mitä maailmassa tapahtui ja mitä ihmiset yleensä ajattelivat. Lopuksi hän kysyi, mitä suomalaiset nyt aikoivat tehdä Ahvenanmaan asiassa, johon Juhani vastasi tyynesti: "Mitäpä siinä on tekemistä — Ahvenanmaa on meidän ja sillä hyvä!" Tämän kuultuaan vanha herra tuijotti kolmiliittoon vakavasti silmälasiensa ylitse ja kuivasi suunsa tarkkaan ja hitaasti.
Ihastuneena siitä, että oli tavannut tällaisen nuhteettoman ja reilusti vanhoillisen ruotsalaisen setämiehen, jonka mielipiteet, tietojen joskus eteen töksähtävää ahtautta lukuunottamatta, yleensä lepäsivät terveellä lutherilaisella perustuksella, rupesi Simeoni jatkamaan keskustelua yhä laajemmalti. Siitäpä sitten paisuikin kertauskurssi sekä pohjoismaiden että varsinkin maailmansodan historiassa, jonka vaiheita ja tuloksia Juhani, Tuomas ja Simeoni toiselta, ja setämies toiselta puolen valaisivat ytimekkäinä ja nasevilla huomautuksilla. Annettiinpa vanhukselle lopuksi todellinen ja oikea käsitys punakapinasta ja varsinkin tuosta kuuluisasta "valkoisesta terrorista" sekä ilmaiseksi eräitä tepsiviä keinoja, millä bolshevismia parhaalla ja taatulla menestyksellä voi vastustaa. Lopuksipa sitten setämiehemme paiskasi toveruksille kättä ja sanoi: "Jaa, jaa, sydämestäni toivotan onnea kaikille suomalaisille, sillä heidän menestyksensä on suoranainen lisä Pohjolan yhteiselle voimalle ja hyvinvoinnille!" Mieluinen ja hauska tunnelma oli tämän aterian kestäessä vallinnut.