Noustuaan jälleen kannelle panivat toverukset merkille, että taivas oli mikäli mahdollista vielä kirkkaampi kuin aamulla ja että meren vihreä vesi kohoili hiljaa sileinä maininkeina, joiden pintaa ei pieninkään tuulen väre särkenyt. Lautta kynti rauhallisesti ja voimakkaasti leveää uraansa kohti Rügenin liitukallioita, jotka valkoisena viivana alkoivat hohtaa tuolta kaukaa. Matkalainen on onnellinen ihminen: etsimättä ja pyytämättä avautuu hänen eteensä maailman ihmeellisin kuvakirja, joka sisältää sekä luonnon että historian aarteita, eikä hänen tarvitse vaivautua edes lehteä kääntämään. Kukapa uskoisi, mietiskeli Simeoni katsellessaan rauhallista merta ja kuin erämaan yksinäisyydessä uneksivaa rantaa, että tämäkin paikka on ollut ehkä tuhannen vuotta mitä verisimpäin ja julmimpain tapahtumain näyttämönä. Tuolla korkealla huipulla on arvattavasti ollut muinaisten germaanien salaperäinen Hertha-jumalattaren pyhäkkö, sekä sen jälkeen ehkä hurjien vendien kuuluisa rosvolinna Arkona, ja tällä rannikolla on keinunut barbaarien ryövärilaivasto, valmiina pitkille rosvousretkille. Eikäpä sopisi kummastella, vaikkapa tuolta niemen takaa lipuisi esille joukko pulleavatsaisia hansalaivoja, täynnä Flanderin verkaa, Reinin viiniä ja ahnaita, ihravatsaisia ja punanenäisiä kauppiaita, jotka Hansaliiton neljänä vuosisatana levittivät arvaamattoman paljon taloudellisen ja muunkin sivistyksen ituja Itämeren rantamille. Mutta melkein rikkumaton rauha vallitsee täällä nyt, maan multa on lahottanut luut ja meren syvyys kätkee saaliinsa mykkään syliinsä. Ihmiset voivat ahertaa tuhansia vuosia ja uskoa lujasti työnsä pysyväisyyteen, kunnes mahtava aika levittääkin suunnattoman kätensä ja pyyhkäisee pois kaikki, kuin hyökyaalto lasten rakennukset rantahiekalta.

Rauhallisesti kaartaen höyryää lautta Sassnitzin lahteen, jonka rannoilla kirkkaassa auringonpaisteessa hotellit ja kylpylärakennukset vielä tyhjinä odottavat kesävieraitaan. Kaikki on hiljaista, ja ratapihalla, siinä tyynesti puuhailevine virkamiehineen, on jotakin sunnuntaipäivän tunnelmaa. Asemahuoneen vieressä muokkaavat mies ja poika puutarhaa, tarkoin pienentäen jokaisen multakokkareen, ja yksinäinen kana mennä koikkailee sinne tänne, valittavasti kaikerrellen. Kello puoli 3 nykäisee juna kolmiliiton liikkeelle ja niin aletaan mennä nykytellä Stralsundia kohti. Sen korkeat kirkontornit kuvastuvat taivasta vasten kertoen kaupungin muinaisten hansaporvarien kyvystä ja kulttuuriharrastuksesta, joiden syvimmän pyrkimyksen he kuten muutkin aikalaisensa usein kohdistivat kirkkojen rakentamiseen. Nopeasti matkustaessa tulee panneeksi aivan erikoisesti merkille ne kymmenet ja sadat temppelien tornit, joiden ohitse junat kiitävät. Simeonin mielestä ne olivat kuin käsiä, jotka maan pinnalta, pölystä ja arkisen aherruksen keskeltä, kohoavat kohti taivasta todistuksena paremman toivosta, pyhästä aavistuksesta ja uskosta. "Jos voisi", alkoi hän runollisesta mielikuvastaan innostuneena selittää Juhanille ja Tuomaalle, "yhdellä silmäyksellä nähdä samalla kertaa koko Europan pinnan, antaisivat kirkkojen tornit sille varmaankin erikoisen luonteen piirteen…" — "Aivan niin", huomautti aina asiallinen Tuomas, "piirteen, joka olisi henkevä ja kaunis, ellei uusi aika olisi pyrkinyt sitäkin kuvaa särkemään. Muistettava nimittäin on, että temppelien tornien rinnalla on nykyisin sarja vielä korkeampia tehtaanpiippuja, jotka parhaansa mukaan suitsuttavat sinitaivaalle mustaa nokea ja usein ovat todistuksia kaikesta muusta kuin pyhästä uskosta ja aavistuksesta." Tämän kieltämättä oikean huomautuksen johdosta hämääntyivät Simeonin romanttiset tunnelmat; hän rykäisi hiukan nolostuneena, pisti tupakaksi ja rupesi katselemaan, mitä muuta ympärillä mahtaisi näkyä.

VIII.

Tyynen elämän ylistyslaulua. — Saksan varallisuus ja nousukyky. — Suomalaisten suhteet saksalaisiin. — Eräs, joka aikoi äänestää puolalaisia.

Mereltä oli tultu, mutta meri oli tavallaan taaskin edessä. Sen laineet olivat kuitenkin jäähmettyneet rauhallisiksi, pehmeäpiirteisiksi kummuiksi, jotka olivat vain peltoa, niin pitkälle kuin silmä kantoi ja juna jaksoi halki mennä. "Tämä rupeaa olemaan valmiinpuoleista maata", arvosteli Juhani, jonka maanviljelyksellisiä vaistoja tuo valtavien vainioiden näky kiihoitti. Kahden ja kolmen hevosen vetämiä auroja kulki pelloilla kaikkialla, verkalleen kääntäen muheata multaa sopivaksi ottamaan vastaan kylvöä; kyntäjän tanakka vartalo leikkautui väliin taivasta vasten tukevana varjokuvana, ja pitkillä, puiden reunustamilla viertoteillä mennä körötteli lihavien hevosten vetämiä nelipyöräisiä, ajajan istuimella nukkuva, aivan kuin Fliegende Blätteristä leikattu mies, suussa posliinipiippu. Koko näky oli kuin porvarillisen, kuohahtelemattoman, ruisleivän nojassa vaeltavan tyynen elämän ylistyslaulua. Samoin kuin Skånessa ja vielä enemmänkin ihmetteli ja hämmästeli Simeoni näiden viljelyksien suuruutta, joissa pellon pinta joka paikassa todisti aivan erikoisesta huolellisuudesta ja perinpohjaisuudesta työn teossa. Täällä näkyy maanviljelijä kehittyneen jo niin pitkälle, ettei hän voi sietää mitään roskia, turpeita, mutkaisia lahtia peltojen reunoissa, vaan vaatii, pitäen joka neliömetrin alaa kalliina, kaikessa loppuun vietyä järjestelmällisyyttä, siisteyttä ja perinpohjaisuutta. Maan, jossa on tällaiset alueet tuollaista peltoa, täytyy, ainakin suomalaisen silmillä katsottuna, olla rikas.

Mutta missä asuvat ihmiset, jotka kaiken tämän viljelystyön suorittavat? Kolmiliitto teki tämän kysymyksen melkein yhtaikaa, sillä ihmisasuntojahan näkyi peräti harvassa. Suomessa on totuttu siihen, että vainioittensa keskellä on punaseinäinen ja valkonurkkainen talo, kuin lehmä apilamaassa, ja viitan välin päässä taas toinen, kujat täynnä multaisia, kirkuvia lapsia. Täällä ei näy merkkiäkään sellaisesta — niin, kyllä näkyy: tuolta kaukaa kohoaa kirkontorni ja rakennusten päätyjä, puita ja muita asumuksen merkkejä; kaipa ihmiset siis ovat kokoontuneet tuollaisiin kaupunkimaisiin kyliin, sieltä pitäen hoitaen viljelyksiään. Maatahan siinä säästyy paljon, mutta viljelyksille tulee melko pitkät matkat. Simeoni ei kuitenkaan uskalla ruveta tuota asianhaaraa arvostelemaan, epäillen mielessään, että luultavasti sekin on harkittu täten parhaaksi.

Toverukset punnitsevat siinä mielessään tuota samaa kysymystä, joka on aina saksalaisista puhuttaessa ihmisten huulilla: miten on Saksan varallisuuden ja nousukyvyn laita? He huomaavat kyllä, että esim. rautateillä vielä näkyy kaikkialla merkkejä joko sitten köyhyydestä tahi johdonmukaisesta ja ankarasta säästäväisyydestä: vaunujen sohvat on päällystetty jonkunmoisella sijakekankaalla; ikkunoiden remmit ovat paperia eivätkä nahkaa; mukavuuslaitoksessa ei ole saippuaa eikä käsiliinoja; asemarakennukset ovat sangen vanhan maalauksen varassa j.n.e. Mutta toiselta puolen täytyy panna merkille kaikkialla huomattavissa oleva jäykkä ahkeruuden ja työnteon leima. Stralsundin asemalla esim. joukko työmiehiä sijoitti vaunuun jotakin raskasta konetta, joka sai katsojan epäilemään, oliko se ollenkaan liikutettavaksi tarkoitettukaan. Siinä ei seisottu ja katsottu, ei liioin syljeksitty ja kohauteltu liian alas valahtaneita housuja — ei, vaan siinä yritettiin todella hikipäin ja samalla neuvokkaasti ja taitavasti. Ja koko meno tapahtui hiljaisesti, ilman mitään ärräpäitä ja meillä tehokkaiksi huomattuja aatteellisia voimalauseita. Simeonista, joka epäili itseään puolueelliseksi sen myötämielen vuoksi, jota hän aina oli tuntenut saksalaisia kohtaan, näytti siltä, ettei kylminkään, vihamielisinkään arvostelija olisi voinut kieltää kaikessa tämän matkan varrella Saksassa näkemässään vallitsevan toimellisen, viisaan ja sivistyneen ahkeruuden leiman. Jos niin on, ja Simeonin mielestä oli niin, on Saksan tulevaisuus taattu, sillä juuri tähän seikkaanhan ehkä ratkaisevasti perustuu kansan todellinen voima ja menestys.

Täten siinä Meklenburgin ja Brandenburgin vainioiden läpi kiitäessään kuin Saksan maanviljelyksen ylitarkastaja, mietiskeli Simeoni Suomen ja suomalaisten suhdetta ulkomaalaisiin. Hän muisti äskeiset kokemuksensa Ruotsista, mutta tunnusti huoaten, että asiain nykyisillään ollen ovat välit sinne kylmät. Tällä hetkellä on suhteemme sittenkin — ehkä virolaisia lukuunottamatta — läheisin saksalaisiin, eikähän se ole kummakaan: ovathan he tosiasiallisesti Suomen vapauttajia ja pelastajia ryssän kynsistä. Ja onhan saksalainen muutenkin meille niin tavattoman tuttu ja läheinen, koskapa olemme vuosisatojen kuluessa saaneet sieltä ratkaisevia kulttuurivaikutelmia, eläneet niin sanoaksemme saman lieden lämmöstä ja valosta. Se on tärkeä ja vaikuttava tosiasia.

Niinpä tunsi Simeoni jo ensi tunneilla Saksassa ollessaan tuota samaa yksinkertaisen ja koruttoman, mutta sivistyneen ihmisen ympärilleen ja elämäänsä luomaa kodikkuutta, rauhallista viihtyväisyyttä, jota hän ennenkin oli siellä kokenut. Mutta nyt se oli jollakin tavalla vielä sydämellisempää, heitä suomalaisia kohtaan ainakin. Oli kuin olisi entinen, mahtavuudesta johtunut pikku korskeus pudonnut kokonaan pois ja nyt paljastunut se, mikä sisällä aina on ollut: gemyyttinen ja hyväntahtoinen, rauhallinen saksalainen, tunnettu siksi ammoisista ajoista. Ja kun tämä suuri kansa maailmansodan vaiheissa katseli ympärilleen ja huomasi, ettei sillä ollut ketään muuta ystävää kuin tuo piskuinen Suomi, se ikäänkuin heräsi huomaamaan tällaisen ystävyyden merkityksen ja on sitä hoitanut siitä asti huolella ja arvonannolla. Se on nyt kuin häkissään makaava leijona, joka ilokseen ja suojellen seuraa ja katselee ainoan ystävänsä, pikku hiiren, leikkiä ja puuhia.

Juna menee eteenpäin täsmällisesti aikataulun mukaan. Toverusten huomiota herättää se, että asemat on koristettu köynnöksillä, seppeleillä ja lipuilla: sekin tarkoittaa Schlesiaan matkustavien innostamista. Heitä kulkeekin sinne näinä päivinä junittain. Tuomas käy katselemassa terävin silmäyksin erästä asemaa, huomaa sen olevan kaikin puolin kunnossa ja palaa vaunuun kainalossa tukku kirjallisuutta, jonka laatua hän ei ollut ehtinyt ottaa lähemmin selville. Ruvetaan sitä nyt miehissä katselemaan.