Simeonin käteen osuu eräs lentokirjanen, joka on kirjoitettu, kuten hän sen asiasisällyksestä arvaa, sillä saksankielen murteella, jota hyvässä Schlesiassa puhutaan. Siinä on sekaisin suorasanaista ja runoa, ja kaiken esineenä on se kulttuurikanta, jonka puolalainen kansallisuus on tähän maailmanvaiheeseen päästyään ehtinyt saavuttaa. Loppupiikki on aina kohdistettu henkilöön, joka tottelee nimeä Korfanty ja joka on ehtinyt tehdä itsensä kuuluisaksi koko maailmassa. Kun nyt tästä lentokirjasesta tuulahti vastaan aito Simplicissimuksen henki ja vielä suuntaan, jota Simeoni jyrkästi kannatti, vaikka kukaan ei hänen kannatustaan kysynytkään, hihitti hän pian tahdissa junan jyskytyksen kanssa. Mutta käännettyään sitten erästä lehteä vaikeni hän äkkiä ja kalpeni, kuten sanan sattuessa oikealle paikalleen usein tiedetään tapahtuvan.
Lehdellä oli koko sivun täyttävä kuva ja allekirjoituksena ainoastaan kolme sanaa. Simeoni tirkisteli kuvaa räpytellen silmiään ja ajatellen, että tuo elukka tuossa on ehdottomasti tutun näköinen, mutta vaikea on muistaa, missä sen viimeksi olisi nähnyt ja mikä sen nimi on. Mutta kun hän tarkemmin katseli sen valkoista, soikeahkon pitkulaista, ilkeätä ruumista, pientä päätä ja pääpuolessa olevia, teräväkyntisiä jalantapaisia, kirkastui asia hänelle pian ja hän sanoi jyrkästi: "Tämä on täi". Huudon kuultuaan kiiruhtivat Juhani ja Tuomas ilostuneina paikalle, ottivat hekin kuvan silmämääräisen tarkastuksen alaiseksi ja sanoivat olkapäitään nykäisten: "On noita jo toki kerennyt Suomessakin nähdä!" Mutta silmättyään allekirjoitukseen painautuivat he masentuneina ja lyötyinä paikalleen.
Allekirjoituksena oli nimittäin: "Minä äänestän puolalaisia!"
Tämä eläin, joka on ihmisen uskollisimpia tovereita, seuraten häntä pohjoisnavalta päiväntasaajalle ja edelleen, katoaa hänen seurastaan ainoastaan sikäli ja siinä tapauksessa, mikäli hän kylpyjen ja kaikinpuolisen, luonnonvastaisen ja keinotekoisen kulttuurin mukanaan tuoman puhtauden kautta itsessään ja ympäristössään tulee esi-isiensä tavoille ja menoille uskottomaksi. Täin äänestysaikomus osoittaa näin ollen selvästi, kuinka perinpohjaisesti puolalainen kansanaines oli pysynyt uskollisena esi-isiensä tavoille, sallimatta vietellä itseään kulttuurin liukkaille poluille, joilla ei täi, terävistä kynsistään ja vakavamielisestä, rauhallisesta luonteestaan huolimatta voi pysyä, vaan horjahtaa syrjään kärsiäkseen kurjan ja häpeällisen kuoleman.
Pimeys peittää jo Saksanmaan. Klo 10 tulla hurahti juna Berliniin kiljahdellen mielihyvästä, kun oli saanut kiskotuksi kolme suomalaista herrasmiestä eheinä tänne saakka.
IX.
Suomen ja eräiden muiden valtakuntain lähetystöissä Berlinissä. — Aamiainen Kempinskissä ja kuinka muuan nuori pari sitä söi. — Museoissa käynnit.
Iloisina kuin mehiläiset, joskaan eivät niin keveinä, ponnahtivat Juhani, Tuomas ja Simeoni maaliskuun 16 päivän aamuna vieteripatjoiltaan Lessingstrasse 9:ssä, jonne he huoneitten puutteen vuoksi edellisenä iltana olivat joutuneet asumaan ja jota he ensin olivat luulleet ryövärien luolaksi, mutta joka osoittautuikin olevansa hieno, luultavasti käteisen rahan puutteen vuoksi hotellitarkoituksiin luovutettu entinen rikas yksityiskoti. Kun sitä tutkittiin tarkemmin, löytyivät sieltä upeat kylpyhuoneet, siistit ja aistikkaat ruokasalit, jonka seinällä oli kauniin naisen, nähtävästi talon paenneen herrattaren, etevällä, joskaan ei silti primitivistis-futuristis-dadaistismaisella tyylillä maalattu muotokuva. Joka sopesta tuntui kuuluvan huokaus sen vuoksi, että koti oli täten täytynyt luovuttaa maailman matkalaisten käytettäväksi, ja surumielisen ja valjun näköisenä, kestettyjen nälkävuosien kaihoisana kuvana, liikuskeli talon palvelijatarkin toverusten vaiheella, täytellen hiljaisella ja alistuvalla tahdilla heidän vaatimattomia toivomuksiaan. Portinvartijan virkaa toimittava mieshenkilö sen sijaan oli erinomaisen hyvin suoriutunut nälkä-ajan vaikeuksista, sillä hänen valtava runkonsa oli melkein yhtä pitkä ja paksu kuin tukevin Tiergartenin tammi, vertaus, joka hakematta juolahti Simeonin mieleen hänen katsellessaan miehen naamaa, joka oli suuri, pyöreä ja rosoinen kuin jättiläispahka vanhan puun kyljessä. Mies taisi kuitenkin tehtävänsä täydellisesti, toimittaen ystävysten asiat siekailematta ja ludendorffimaisen varmasti ja päättäväisesti.
Notkein, nuorekkain ja joustavin askelin siirtelivät toverukset pian itseään Suomen lähetystöön päin, sillä aikoivatpa he kunnioittaa sitä ja siellä hallitsevaa isänmaamme edustajaa tervehdyskäynnillään. Aamupäivän Berlini kuhisi jo kuin muurahaispesä. "Voi pauhaavaista kylää, voi häälyväistä elämää kumminkin!" puhkesi Juhani kuuluisan kaimansa sanoilla tulkitsemaan katuliikenteen hänessä herättämää tunnelmaa, kun he onnellisesti ja peittäen teeskenneltyyn kylmyyteen pienen epävarmuutensa taas olivat selviytyneet erään kadun yli, täältä ja tuolta katkeamattomana virtana ajavien vaunujen jaloista. Katuelämä oli jokseenkin täydelleen palautunut rauhan aikaiseen tasoonsa: ajopelit olivat kunnossa, hevosilla oli yllään hiukan muutakin kuin paljas karvaton nahka, autot olivat saaneet uudet kumit sekä kiiltelivät maalauksen tuoreudesta, kuluneita sotilastakkeja ei juuri huomannut, ja invaliidejakin oli vain joskus siellä täällä. Demokratian voitollepääsyn johdosta aluksi vapautettu likakin, roskapaperit ja muu sellainen leventelevä töskä, jota vallankumoukset tuovat runsaasti kaduille voittonsa todisteeksi, oli saanut, taantumuksen jälleen hiljoilleen anastaessa jalansijaa, ryömiä porvarillisen hallituksen sille armotta määräämiin pimeisiin ja ummehtuneisiin säiliöihin, siirtyäkseen niistä Berlinin kaupungin viljelyksille. Kaupungin elämälle antoi leiman vilkas hyörinä, eivätkä vähimmin raskaat kuorma vankkurit, joita veti pari esihistoriallisen hirviön kokoista hevosta, ohjaksissa mies, jota arvattavasti eivät vähäiset tuulet pystyneet järkyttelemään. "Työtä ne taitavat täällä tehdä yrittää", lausui Juhani arvioidessaan näkemänsä pohjalla talouselämän keskikorkeutta terävin silmin kuin henkinen geodeetti.
Kun ruvettiin nouseskelemaan Suomen lähetystön komeata porrasta, valtasi Simeonin samalla sekä kunnioittava että hieman arastuttava tunnelma. Hän, mies parka, jonka syrjäiseen kammioon suuren maailman, politiikan ja diplomatian pauhu kuului perin vaisusti, ei tietenkään ollut tottunut liikuskelemaan niillä palkeilla, joilla kansojen kohtaloita lyödään pöytään kuin resuisia ristikakkosia, vaan tunsi itsensä paremminkin kuin torpanmieheksi, joka tyhmästi töllistelee rovastin salin ovensuussa ja älyttömästi pyörittelee lakkikuluaan multaisissa kourissaan. Ja kun toiselta puolen Suomen itsenäisyyden tosiasia ei ollut menettänyt hänelle ollenkaan uutuuden viehätystään, oli sellainenkin sinänsä vähäpätöinen tapahtuma kuin käynti jossakin Suomen lähetystössä, hänelle pieni itsenäisyytemme hartaushetki.