Silkki kahisee, kankaat välähtelevät, ostajia tulee ja menee katkeamattomana virtana. Tuossa on suuri pöytä täynnä silkkikankaan kappaleita. Ne myydään alennettuun hintaan, sillä ne ovat jäännöksiä. Pöydän ympärillä tunkeilee midinettejä, kasvoilla huolestunut ja samalla halukas ilme, sillä nuo kankaat ovat todella halpoja ja kauniita, mutta siitä huolimatta ei pienen kukkaron sisällys, jota kapeat sormet hermostuneesti hypistelevät, oikein tahdo riittää. Ja kuitenkin täytyy olla huolellisesti puettu, täytyy voida vaikka millä keinolla osoittaa puvussansa noudattavansa viimeistä muotia. Pienet aivot tekevät nerokkaita ja taitavia suunnitelmia. "Jos ottaisin sen silloisen leninkini ja lisäisin siihen vain sopivasti tuota kangasta, joka ei maksa paljon, niin eiköhän vaikutus olisi erinomaisen hyvä? Silloin pääsisin vähällä maksulla ja voisin jälellä olevilla rahoillani ehkä ostaa tuon ihastuttavan laukun tuolta." Ranskattarien taloudelliset vaistot, joille sittenkin säästäväisyys on leimaa antavin, ratkaisevat täten useimmissa tapauksissa nämä asiat viisaasti ja taitavasti, esimerkiksi monelle ajattelemattomalle ja tuhlaavaiselle pohjoismaalaiselle sisarelleen.

Tällaisia vaikutelmia voi "Naisten paratiisista" saada. Simeoni ei voinut kieltää, että sekin muodostui hänen mielessään lopuksi pelottavaksi tyranniksi, joka olemassaolollaan suorastaan pakottaa naiset, jopa suuressa määrässä miehetkin, jonkunmoiseen orjuuteen, vaatimalla vaatien heitä kaikkia ehdottomasti noudattamaan lakejansa, tuota tyrannimaisinta verotuskeksintöä, muotia. Näinä päivinä ilmestyi kauppojen ikkunoihin kauniita, vaaleita, hopean- ja kermanvivahteisia miesten huopahattuja, todellisia hattuteollisuuden ylpeyksiä, ja tietysti piti sellaisen aivan kohta nousta melkein jokaisen miehen päähän, sillä se oli muodin tuorein vaatimus. Miesten muotiin näytti myös kuuluvan, että takin täytyy olla vyötäisiltä tiukka, jolloin ruumis esiintyi hiukan naisellisena, ja tietysti hankkivat sellaisen puvun kaikki, jotka siihen suinkin kykenivät, vaikka eivät olisi uutta pukua tarvinneetkaan. Simeoni kuitenkin uskalsi epäillä, että naiset eivät tuosta muodista oikein pitäneet, sillä hehän hakevat miehestä vastakohtansa merkkejä, siis ennen kaikkea miehekkyyttä. Puettuna tuollaiseen pukuun on pienehkö ranskalainen herrasmies, jossa aina on hiukan etelämaalaista, kreikkalaisen tapaista öljyisyyttä, luvalla sanoen hiukan naurettava olio; puhtaalle ja sivistyneelle pohjoismaiselle naiselle hän lienee sangen vastenmielinen. Vannomatta kuitenkin paras!

Parisissa kuljeskellessaan Simeoni tietysti koko ajan haki ja harkitsi sitä, josta se ja koko Ranska oli varsinkin maailmansodan aikana tehty niin kuuluisaksi: kulttuuria. Hän sekä löysi että ei löytänyt, mitä haki. Koko puhe tuosta "kulttuurista" siinä merkityksessä, jossa se agitatsionitarkoituksessa oli esitetty, että se nimittäin rajoittuisi jokseenkin tarkoin ententen, ja varsinkin Ranskan kansaan, on luonnollisesti aivan löyhää ja pintapuolista. Kulttuuria sen kaikissa, sekä parhaimmissa että huonoimmissa muodoissa, lienee jokseenkin yhtä tasaisesti useimmissa Europan varsinaisissa sivistysmaissa, Balkania ja Venäjän alaisina olleita kansoja sekä jossakin suhteessa Italiaa ja Espanjaa lukuunottamatta. Nämä kansat ovat suurin piirtein katsoen, huolimatta kielellisistä eroavaisuuksista, ainakin päällä kuohuvalta kaupunki-elämältään kuin samaa perhettä, jonka toiset jäsenet ovat eteviä yhdessä, toiset toisessa elämän ja esiintymisen puolessa, hyötyen samoista eduista ja kärsien samoja sairauksia. Jos taas ruvetaan hakemaan kulttuuria elämän pienistä yksityiskohdista, esimerkiksi sellaisista seikoista, jotka ensiksi ja helpoimmiten sattuvat matkustajan silmiin, niin ei Ranskalla ainakaan ole siinä suhteessa ylpeilyn varaa. Puhtaus on siinä maassa moitteettomasta kaukana, tuo niin kuuluisa "kohteliaisuus" rajoittuu tavallisessa elämässä kylmään "mossjöö"-sanaan, joka ei merkitse enempää kuin mikä puhuttelusana tahansa, ja usein ilmenee outoa ja ylpeätä ynseyttä, joka pistää muukalaiseen kipeästi. Ehkä se on voiton syytä, sillä voittajakansat ovat usein ynseitä ja epäkohteliaita. Saksalaiset taas ovat nykyisin, tappionsa jälkeen ja saatuaan kärsiä kaikkea mahdollista nöyryytystä, ikäänkuin inhimillistyneet, käyneet avomielisiksi ja herttaisiksi, paljastaen kaikille sen, mitä he ovat: yksinkertaisia ja koruttomia, todella sivistyneitä ihmisiä, jotka elämän arkipäiväisissä tavoissa, siisteydessä, toisten vapauden ja mukavuuden huomioon ottamisessa ja sellaisissa seikoissa, ovat edellä ranskalaisista. Mutta matkailija, jos kukaan, huomaa, että kiistely "kulttuurien" etevämmyydestä on ainakin näihin Europan määrääviin kansoihin nähden tyhmää ja järjetöntä. Sen punnitsemiseksi ei ole keksitty eikä voida keksiä mitään puntaria, sillä niissä ei ensinnäkään ole mitään vastakkaista, molempien pyrkiessä samoihin päämääriin, ja niiden arvoa on mahdoton vertailemalla yleensä määritellä: molemmin puolin voidaan vaakaan laskea vastaavat hyvät ja huonot puolet, joten se pysyy tasapainossa. Kuka heittää ensimmäisen kiven?

Liikkuminen eri kansojen keskuudessa ja tutustuminen heidän erikoisuuksiinsa saa vahvatkin ennakkoluulot tässä suhteessa kaatumaan. Tulee näkemään, kuinka kansojen oma tyhmyys rakentaa heidän ympärilleen aidan, jonka takana he kuvittelevat olevan kaikenlaista, jota ei siellä ole, ja seurauksena on ennakkoluulot ja viha. Yksilöinä ei Europan sivistyneiden kansojen jäsenillä todellakaan ole suurta eroa: heidän mentaliteettinsa, tietonsa, esiintymisensä ovat niin samanlaisia, ettei heitä erota toisistaan todellakaan muu kuin kieli ja perityt, tarkistamattomat käsitykset. Tuntuupa joskus, kuin monessa kohti valtakuntain rajat olisivat keinotekoisia.

* * * * *

Katkeamattomana virtana kiitävät autot Parisin kaduilla ja ihmismeri lainehtii siellä rannatonna. Vaipuessa sitä katsomaan ja kuuntelemaan kaikuu korviin syvä ja voimakas kohina, kaupungin oma ääni, joka huohottaen kertoo elämän kiinteistä, hellittämättömistä vaatimuksista. Parisi ja Ranska elävät suuruuden unelmien juovuttavaa aikaa, toimien ja pyrkien siitä johtuvien viitteiden mukaan; sitä kaikkea on katsottava ja seurattava tyynesti, sillä mikäli ne unelmat ulottuvat ohi omien mahdollisuuksien, oikeuden ja kohtuuden, sikäli kerran maailman ankarin tuomari, aika, ottaa esille säälimättömän veitsensä ja leikkaa liikakasvannaiset pois. Muistaen tämän voi Parisin jättää tyvenellä mielellä ja toivottaa sille ja sen kansalle menestystä hyvässä ja voimia hillitsemään pahat intohimot. Sillä kukapa tahtoisi väittää, ettei juuri "la belle et douce France" olisi ollut koko historiansa aikana kuin kuvastin kansojen jaloista ja epäjaloista puolista? Kuulee niin usein sanottavan: "Sillä kansalla on jalo historia." Se on löyhää puhetta: kaikkien kansain historia on enimmäkseen alhaisuuden ja kurjuuden kronikkaa, johon sen harvat valopilkut häviävät kuin kituva ruoho suunnattoman raskaan paaden alle. Kansain ja ihmisten itserakkaus ei vain tahdo sitä myöntää.

LI.

Vihan valta Europassa. — Kölnin tuomiokirkko. — Saksalainen "humoristi". — Vihdoinkin kotona.

Pikajunan kiitäessä Saksan rajaa kohti hävitettyjen seutujen läpi muistuu hakematta mieleen viha, joka tällä hetkellä vallitsee Europassa enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Penikulmittain veljekset näkevät autioitunutta seutua, joka ennen on ollut ihanasti viljeltyä, mutta jossa nyt rauniot törröttävät villin ja karkean rikkaruohon keskellä. Hitaasti on rauhan käsi täällä päässyt sodan vaurioita korjaamaan, ja vaikka siitä rupeaakin merkkejä näkymään, tuntuu kuin uudistustyö kävisi hidastellen, kuin vieläkin hävityksen kauhusta säikähtyneenä. Masentavaa on nähdä tällaista, sillä se antaa surullisen kuvan siitä kulttuuritasosta, jolla Europa vielä on.

Ruotsalaisten ja suomalaisten välillä on vihaa, sitä ei käy kieltäminen, syistä, jotka ovat kaikille tunnettuja; molemmilla puolilla ilmenee kuitenkin selvää hyvää tahtoa siitä vihdoinkin päästä, ja sehän on pohjoismaiden tulevaisuudelle positiivinen merkki. Tanskalaiset tuskin vihannevat ketään, eikäpä noilla onnellisilla taitane olla vihamiehiä; siitäkö johtunee heidän valoisa ja sydämellinen iloisuutensa? Saksalaiset vihannevat kaikkia muita paitsi pohjoismaalaisia; Ranskaa kohtaan heidän vihansa on leppymätön ja paatunut hiljaiseksi, tulevaa ukkosta ennustavaksi painostukseksi, johon maailman rauha kerta kompastuu. Hurjistuneet luonteet, kuten ennen mainitut afrikalaiset, eivät voi pidättää mitä julmimpia koiton uhkauksia Ranskasta puhuessaan. Sama synkkä vihan tunnelma kohdistuu Englantia, Puolaa ja Tshekko-Slovakiaa vastaan, joiden jälkimäisten menettely saksalaisia kohtaan herkistää sen aivan vereslihalle. Kammolla täytyy ajatella sitä politiikkaa, joka kohtelemalla saksalaisia näin rakentaa rajansa taakse miinan, joka kerta räjähtäessään pirstoaa kaikki ympäriltään. Puolalaiset vihaavat kaikkia ja ovat vihattuja. Rajojensa ulkopuolella Puolalla ei ole ystäviä, eikä se ole onnistunut politiikkansa vuoksi saamaan myötätuntoa muualla kuin Ranskassa, sielläkin itsekkäitten etulaskelmien vuoksi. Tshekit ovat sekä valtakunnassaan että sen ulkopuolella vihattuja kansalliskiihkoisuutensa vuoksi, joka on tehnyt heistä puolalaisten rinnalla uuden slaavilaisen sortajaluonteen edustajan. Itävalta ei enää vihaa, sillä se ei jaksa sitä tehdä, koska sillä ei ole elinvoimaa, mutta Unkari elää vihan ja koston unelmissa. Jugoslavia vihaa Italiaa ja kaikkia ympärillään olevia kansoja, saaden näiden puolelta mitä syvintä inhoa osakseen. Balkanin vallat ovat kaikki kuin hyökkäystä odottelevia ja siihen valmiita olevia linnoituksia. Turkkilaiset vihaavat sydämestään kaikkia europalaisia ja ennen muita kreikkalaisia, jotka hitaasti pyrkivät ottamaan haltuunsa vuosisataisen perintönsä. Kreikkalaiset taas vihaavat ranskalaisia, italialaisia ja turkkilaisia. Egyptiläiset, poiketaksemme Europan ulkopuolelle, vihaavat yleensä europalaisia, mutta erikoisesti englantilaisia ja ranskalaisia. Italialaiset ehkä ovat tästä tunnelmasta syrjemmässä, ja samoin espanjalaiset, mutta heillä on omat sisäiset vihansa ja huolensa.