Kuten muillakin, jo mainituilla. Kaikki kansat ovat jakaantuneet kahteen jyrkästi toisistaan erillään olevaan leiriin, joiden keskellä vallitsee ainainen viha ja usein verenvuodatukseenkin puhkeava taistelu. Porvarillisen, historiallisen yhteiskuntamuodon ja sitä vastaan hyökkäävien voimien välillä ei inhimillisillä silmillä katsoen näytä olevan rauhan mahdollisuuksia — korkeintaan väliaikainen linnarauha voidaan saada aikaan. Ja tältä pohjalta vihaa koko Venäjä muuta maailmaa, taistellen sitä vastaan huolimatta siitäkään, että se menettelyllään on syössyt sata miljoonaa ihmistä mitä kauheimpaan kurjuuteen. Kun lisäksi muistetaan, että kaikki Europan yksilöt enimmäkseen suhtautuvat toisiinsa vihalla ja epäluulolla, täytyy murheen tunteella sanoa, että viha raivoaa maailmassa valtavana palona, jonka sammuttamiseen ei ainakaan nykypolvella näytä keinoja riittävän.

Taistelulle sen tukahduttamiseksi ja rauhan rakentamiseksi puuttuu Europan sielusta todellinen ja kantava pohja: ei ole olemassa tällä hetkellä mitään yhdistävää ja korkeata, ihanteellista henkistä liikettä, ei aatetta, joka voisi vaikuttaa kansoihin kohottavasti. Se rakkauden aate, jota uskonto edustaa ja tahtoo palvella, on todellisuudessa menettänyt tehonsa: ne miljoonat, jotka ovat antaneet sodalle rakkaimpansa, ovat persoonallisesti kokeneet sijaiskuoleman siinä kaameassa laajuudessa, ettei oppi Kristuksen sijaiskuoleman ylevyydestä heihin vaikuta. Kiihkeä taistelu leivästä ja olemassaolosta tekee heille mahdottomaksi noudattaa rakkauden peruskäskyä: "Tehkää niille hyvää, jotka teitä vihaavat". Ei rakkauden, vaan itsekkyyden laki on maailmassa määräävänä.

Konepajat kyllä työskentelevät, tavaraa valmistetaan, tuodaan ja viedään. Mutta epäillä täytyy, voiko aktiivisinkaan valtakuntien kauppabilanssi merkitä sanottavia todelliselle kulttuurin nousulle, johon ensimmäisenä ehtona kuuluu vihan katoaminen, sillä se on sille vastakkainen, sitä estävä ja siihen kuulumaton. Rauha, onni, kulttuuri sielullisen puhdistumisen ja jalostumisen merkityksessä on alkanut vasta sitten, kun kansat ovat yksilöittäin tulleet paremmiksi ihmisiksi. Sitä ei nykypolvi tule näkemään. Toivoa vain täytyy, että näistä taisteluista, joissa varmaan paljon kuonaa irtautuu, kerran jäisi ahjoon kirkas metalli muodostamaan Europaan parempaa ihmisainesta kuin mikä siellä nyt asuu. Väitteeseen länsimaisen kulttuurin alkaneesta perikadosta ei ole niinkään vaikea uskoa.

* * * * *

Kohisten saapuu juna Kölniin, jossa se viipyisi muutamia tunteja. On jo pimeä. Veljekset lähtevät harhailemaan kaduille nähdäkseen edes hämäräkuvan tästä Saksan kauniista kaupungista. Heti aseman vieressä kohoaa korkeuteen jylhä ja ääripiirteiltään mahtava rakennus, Kölnin kuuluisa tuomiokirkko. Kiero onni estää nytkin Simeonin pääsemästä sitä tarkemmin tutkimaan.

Kerran ennenkin hän oli saapunut Kölniin juuri näin pimeällä. Mutta silloin oli pimeys jotakin kammottavaa, sysimustaa, sillä lähellä riehuvan sodan ja vihollisen lentäjäin takia ei ollut mitään katuvalaistusta. Kolkkona varjona vain kuvastui kirkko hiukan kuulakkaampaa taivasta vasten. Uteliaana silloin Simeoni odotti päivää nähdäkseen sen tarkemmin.

Mutta yöllä tarttui mukana kulkenut "grippe" eli "Espanjan tauti" häneen niin lujasti, ettei hänelle aamua tullutkaan, vaan houreinen ja vaikea vuorokausi, joka päättyi siihen, että tanakka saksalainen sotilaslääkäri ja hänen apulaisensa pistivät Simeonin tavarat laukkuun ja hänet itsensä umpinaiseen vaunuun, vieden hänet sairaalaan. Kirkosta hän ei nähnyt vilahdustakaan. Ajeltiin kauan pitkin ahtaita katuja, kunnes Simeoni vihdoin huomasi olevansa ankarasti katolisessa paikassa, jossa seinät olivat täynnä ristinkuvia ja tauluja kehoittavine lauseineen, m.m.: "Luota Josefiin, hän kyllä auttaa sinua!" Ympärillä hääri joukko omituisiin päähineisiin puettuja, ystävällisiä, nunnamaisia olentoja, jotka jykevän preussilaisen lääkärin komennosta lentelivät kuin kuivat lehdet. Siitä seurasi sairaudesta huolimatta miellyttäviä päiviä rakastavassa ja herttaisessa hoidossa, joka oli ensiluokkaista kaikin puolin; sielun tarpeista piti huolta jesuiitta-isä, joka tunsi erikoista mielenkiintoa kaukaa pohjolasta tullutta protestanttisen papin poikaa kohtaan ja jonka kanssa Simeoni antautui intohimottomiin teologisiin keskusteluihin ja pikku väittelyihin. Herääminen aikaisin aamulla, jolloin sairaalan kirkosta kaikui harras nunnain laulama hymni, kuuluu hänen rakkaimpiin muistoihinsa.

Kun sairaus oli voitettu, pistettiin Simeoni lääkärin ja sotilaan toimesta umpinaisiin vaunuihin ja vietiin pimeitä katuja pitkin asemalle lähetettäväksi Berliniin. Taaskaan ei kirkosta muuta kuin ääriviivat! Ja samoin nyt, kahden ja puolen vuoden kuluttua — se oli aivan noiduttua! Mutta eipä auttanut suututella. Kulkiessaan kadulla veljekset menivät sen saman hotellin ohi, jossa Simeoni silloin oli sairastunut: se oli nyt miehitysjoukkojen päämajana; kylmänä ja ylpeänä asteli sen ulkopuolella englantilainen soturi. Simeoni muisti kerta yöllä heränneensä sairaalassa siihen, että kadulta kuului kumeata marssin tahtia, villiä hoilausta ja huutoa; valvova sairaanhoitajatar ilmoitti pelon ilme kasvoillaan: "Ne ovat sotilaita, tulevat ehkä rintamalta!" Silloin oli lokakuun loppu ja vuosi 1918; rintamalla oli tapahtunut paljon, josta ei tiedetty, ja joukkojen kuri oli jo höltynyt.

Mutta jääkööt jo nämä erikoiset, tummat muistot sikseen. Ehkäpä Kölnin tuomiokirkko tahtoi esittäytyä Simeonille yöllä, koska se ei hyväksynyt ajan henkeä, vaan häpesi sitä. Sen juhlallinen haahmo kuuluu suurenmoisimpiin yönäkyihin, mitä Simeonilla koskaan on ollut, varsinkin silloin, kun sen ympärillä vartioitsi sodan ja alkaneen epätoivon valoton ja synkkä yö. Mutta oikullisuudessaan elämä laskee leikkiään ja ivaansa sellaisellakin hetkellä. Kun Simeoni kysyi saattajaltaan, sotilaalta, jonka pää oli kauttaaltaan kääreissä, mikä ammattilainen hän oli sivilioloissa, vastasi mies parka surullisesti hymähtäen: "Humoristi." Hän oli toisin sanoen sirkusilveilijä. Itsekin huomaten vastauksensa aiheuttaman surullisen koomillisen tunnelman hän lisäsi: "Ikävä kyllä, on se varsinkin nykyhetkellä sangen huono ammatti". Sitten hän irvisti hassusti ja pisti kielensä ulos perin koomillisella tavalla, niin että molempien täytyi puhjeta nauramaan keskellä synkkää pimeyttä ja kolkkoa katua.

* * * * *