— Onkohan siinä täydelleen pysytty Martti Luteeruksen opissa?
— Tjaah (vastasin minä varovaisesti, luullen hänen pelkäävän ankaraa vanhoillisuutta) — eiköhän siinä sentään ole menty eteenpäin, pari kukonaskelta ainakin…
— Ei se sitten kelpaa mihinkään — minkä Martti Luteerus on kirjoittanut, siinä on pysyttävä, vaikka mätänis…
Ja hän viskasi teoksen harmistuneena luotansa, muljauttaen silmiänsä leikillisesti.
(27/10 17.)
Sinn-feinarit.
Kun vertaa suomalaisten ja irlantilaisten vapaustaistelua, täytyy hiukan hymähtää. Kun kahdennellakymmenennellä vuosisadalla vihdoin heräämme vaatimaan valtiollista itsenäisyyttä, asiaa, joka on ollut maailman muille kansoille luonnollinen ja itsestään selvä päämäärä, tuomitsevat meillä sen aluksi monet "harkitsemattomuudeksi", nuorten "hulluksi haaveeksi" (vertaa irlantilaisten "crazy dream"). Minkä asteen poliittista kypsyneisyyttä tämä todistaa noissa keväällisissä "harkitsijoissa", sen jätän heidän itsensä ratkaistavaksi nyt, kun hekin ovat julkisuudessa ilmoittaneet olevansa itsenäisyysmiehiä. En salaa, kuinka mielenkiintoista on ollut nähdä heidän kehittyvän "nuorten" tasalle ja ottavan hyvin ansaittua opetusta ja ojennusta omalle kaikilla mahdollisilla patenttikyvyillä varustetulle poliittiselle henkiruumiilleen.
Mutta palatakseni asiaan: jos joku irlantilainen kuulisi, että hyvin monet suomalaiset herrasmiehet Pietarissa, kun Shpalernajan pojat pääsivät hirsipuusta, ilmoittivat armollisesti antavansa heille anteeksi heidän tekonsa, "vaikka se oli ollut Suomelle vahingoksi", repäisisi hän varmasti huulensa kummastuksesta ristiin. Ja kun hän lisäksi kuulisi, että taatut ja tulessa koetellut poliittiset johtomiehet pudistivat epäillen päätänsä sen harkitsemattoman menettelyn johdosta, että nuoret miehet tahtoivat tehdä jotakin aktiivistakin isänmaansa vapauden puolesta, jäisi hän aivan sanattomaksi hämmästyksestä. Hän ei voisi ymmärtää sitä, että meillä ei tehty sanottavasti mitään viimeisten sortovuosien aikana vapaustaistelumme hyväksi. Mikä tehtiin, sen tekivät yksityiset Krestyn miehet ja harvat muut kansalaiset, mutta mitään yleistä, esim. edes salaista kansan valistamista aikaisempien sortovuosien malliin, ei vähääkään harjoitettu. Me tahdoimme järjestää vastarintamme mahdollisimman mukavaksi ja vaarattomaksi itsellemme, jossa onnistuimmekin niin perinpohjin, että olimme nukkua ijankaikkiseen uneen.
Shpalernajan poikien teko oli oireellinen. Se oli ajan antama merkki siitä, että aikaisempi, menestyksellä käytetty passiivisen vastarinnan politiikka oli menettänyt tehonsa. Se ei ollut enää ajanmukainen. Jos mieli kestää ja saavuttaa jotakin, täytyi siirtyä aktiiviselle kannalle. Persoonalliset kärsimykset ja onnettomuudet olivat otettavat lukuun, riskit olivat suurennettavat, oli astuttava europalaiseen rintamaan ja tehtävä taistelu yleiseksi. Oli saatava ääni joukosta kuulumaan yli tykkien jyskeen. Niin olemme joutuneet ottamaan ensimäiset lapsen askeleet siihen malliin, jolla maailman muut kansat koettavat itselleen vapautta hankkia. Hymyillen seuraavat ne palleroisen ensimäisiä epävarmoja yrityksiä tähän suuntaan, ja joukosta kuulemme sinn-feinarien rohkaisevan tervehdyksen. Olemmehan veljiä. Venäjän irlantilaisia!
Aktiivisen toiminnan vaatimus kolkuttaa nyt kohta joka ovelle. Mikä on edessämme, siitä on kuvaavana todistuksena Viron esimerkki. Venäjä ei kohta jaksa ruokkia joukkojaan täällä ja silloin alkaa pakko-otto virolaisten kokemaan tyyliin. Se merkitsee ryöstöä ja raiskausta. Ei tarvitse olla suuri profeetta ennustaakseen, että me olemme aivan varmasti luisumassa tällaista kohtaloa kohti. Snellmanin sanat: "kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä" saavat silloin ensi kerran meidän osallemme helppotajuisesti realista sisältöä. Päättäväisellä puolustustaistelulla voimme jotakin pelastaa, muulla, ellemme saa ulkoa apua, emme mitään. Meidän perustuslakimme ja passiivinen vastarintamme vaikenevat silloin, kun olot rupeavat kehittymään sille kannalle, jolla ne nyt jo ovat.