Vallankumouksen jälkeen me luulimme teistä jotakin, kun te suurin sanoin puhuitte muka Suomen sorretusta asemasta ja "nuorukaistemme jaloista teoista". Muistaakohan Oskari Tokoi silloiset sanansa? Kuinka mahtavasti esiintyikään tämä muka "valtiomies" silloin eduskunnassamme, saaden todellakin helppohintaisia aploodeja meiltä herkkäuskoisilta. Polttakoon tulena se kiitos nyt hartioitanne, Te entinen nuorsuomalainen maakauppias, jonka poliittinen osa on nyt kerta kaikkiaan loppuun leikitty. Punakaartin hartioilla ette nouse, vaan on sekin todistus siitä syvyydestä, mihin putositte sen kuuluisan voi-ohjelmanne kanssa, jonka elokuulla akkojen kokouksessa Senaatintorilla hyväksyitte. Se oli "valtiomiehen" ohjelma, joka totisesti oli laatijansa arvoinen!
Me Suomen porvarilliset olemme aina tahtoneet olla veljiä kaikkien kansalaistemme kanssa. Minä olen ollut kansalaisena ja ihmisenä tasa-arvoinen karjapiikani kanssa, vaikka en olekaan esittänyt hänelle lähempää tuttavuutta. Olen kunnioittanut torppariani yhtä suuresti kuin naapuriani tilanomistajaa, vaikka en olekaan käskenyt häntä vierashuoneeseeni nukkumaan. Tätä ette te, agitaattorit ja puhujat, ole tahtoneet sallia. Te ette ole hinnalla millään suvainneet, että me olisimme saaneet säilyttää hyvät välimme työväkemme kanssa, vaan olette kaikin mahdollisin keinoin usuttaneet sitä kimppuumme. Varokaa ettemme mekin kohta julista: "Olkoon niin! Olkoon meitä tässä maassa kaksi eri luokkaa, patriisit ja plebeijit, kuten haluatte." Silloinhan olisi luokkatietoisuus täydellinen ja ohjelmanne suoritettu siltä kohdalta. Luuletteko, että siitä olisi teille ja työväelle todellakin etua! Luuletteko saavanne pienintäkään uudistusta toimeen ilman meidän apuamme, edes kunnollista lakipykälää laadituksi käyttämättä meidän kokemustamme. Me tiedämme, että jos mieli tässä maassa saada luoduksi jotakin pysyväistä, sen täytyy tapahtua kaikkien kansanluokkien yhteistyöllä. Sitä estämään pyritte te, ja se on ollut toistaiseksi teidän ainoa pyrkimyksenne.
Siksipä juuri teidät täytyy saada hävitetyksi. Ja se sija, jossa olette kasvaneet, pitää polttaa ja tervata, ettei louhikäärmeelle enää kasvaisi uusia päitä! Sillä tämä maahan täytyy, Herran nimessä, lopultakin saada vapauden ja edistyksen tielle!
(24/11 17.)
Illanvietto saksalaisille ja itävaltalaisille upseereille.
Tässä kirjoituksessa kerrottu "uni" on vapaankäden maalaus eräästä yksityisestä illanvietosta, joka pantiin toimeen sotavankeudesta karanneille saksalaisille ja itävaltalaisille upseereille Helsingin Pörssiklubilla noin viikkoa ennen kirjoituksen päiväystä. Upseerien takia ei asiasta tahdottu silloin sen selvemmin kertoa. Pakolaiset autettiin Helsingistä edelleen ja pääsivät onnellisesti kotimaahansa.
* * * * *
Se vuosi, joka nyt lähestyy loppuansa, jättää maailmanhistoriaan syvemmän jäljen kuin mikään edeltäjänsä. Suurvaltasodan hirmukuloa vastaan viritti se vastavalkean, Venäjän vallankumouksen, joka jo tapauksena sinänsä hakee vertaistaan, tulkoot vaikutukset minkälaisiksi hyvänsä. Olipa kuin olisi hirvittävän rovion reuna ruvennut sihisten sammumaan, kun siihen vallankumouksen toimesta suunnattiin rauhan pyrkimyksen ja sotaan kyllästymisen kylmä vesisuihku. Ei rohkeinkaan mielikuvitus olisi ikinä voinut uneksia kaikkea sitä, mitä tämä outo vuosi on mukanaan tuonut!
Katsokaamme vain kaikkia niitä ihmeitä, joita on meidän suomalaisten keskuudessa ja hyväksi tapahtunut, jättäen rajojemme ulkopuolella tapahtuneet yliluonnolliset asiat muille. Masennuksen ja sorron joulua 1916 tuskin muistamme, ja se mieliala, jolla otimme vastaan vuoden 1917, on meille nykyisin tuiki outo. Vallankumouksen jälkeen on vapautemme asia kehittynyt niin huimaavin askelin, että nuo silloiset harmaat hetket tuntuvat meistä viikkoa ennen vedenpaisumusta sattuneen kohmelon kaltaisilta, kaukaisilta kuin kivikausi ja sen alkupimeys. Vapaus ja sen kehittäminen sekä varjeleminen on niin täyttänyt kaikki meidän puuhamme ja pyrkimyksemme, että unohdamme verestää muistoamme edes sen verran kuin on tarpeellista välttämättömän synnintunnon ja tyynen arvostelukyvyn säilyttämisen kannalta.
Muistan kuinka ennen sanomalehtimiehenä istuessani yöllä pöytäni ääressä usein otin puhelimessa vastaan Helsingin asemakonttorista lyhyen tiedonannon, että "kenraalikuvernööri matkusti tänä iltana Pietariin". Mieleeni piirtyi silloin kuva, kuinka jäykkäviiksinen, mursun näköinen Frans Albert astui pönäkkänä upeaan salonkivaunuunsa, ja joka kerta kun tein asiasta pikku-uutisen, huokasin myös vaistomaisesti: "Kukahan senkin penteleen kerran keikauttaa?" Mutta ei kuulunut keikauttajaa ja pikku-uutinen uudistui alituisesti vuoden toisensa jälkeen. Tsaarin pirunkala hääräsi Helsingin ja Pietarin väliä uupumattomasti, sovitellen lonkeroitansa ja imukuppejansa yhä uusiin paikkoihin ruumiissamme ja imien vertamme taukoamatta, ja niinpä alkoikin meissä ilmetä yhä lisääntyvä verenvähyys, alakuloisuus ja väsymys. Kun sitten joskus levisi huhuja siitä, että kenraalikuvernööri oli joutunut epäsuosioon, että Venäjän hallitus pitäisi lempeämpää politiikkaa Suomea kohtaan ajanmukaisempana, niin kuinka ahnaasti noihin valheellisiin ja aiheettomiin huhuvähäisiin tarrattiinkaan kiinni, kuinka niistä iloittiin, niitä pureskeltiin ja heruteltiin. Muistuu mieleen Juhani Ahon kertomus "Kannikka" sitä ajatellessa, kuinka se nälkäinen mies vapisevin kynsin ja irvillä ikenin käänteli hyppysissään ainoata kurjaa kannikkaansa että mihin paikkaan ensiksi hampaansa iskeä… Niin surkean vähästä saattoi silloin melkeinpä kuin häilähtää tyytyväiseksi!